"Talousdemokratian" ääliömäisyydesta

Pienpuolueiden ehdokkaiden vaalikonevastauksien innoittamana päätin kirjoittaa mielipiteeni nk. "talousdemokratiasta". Tämä on siis nykyiseen rahajärjestelmään kriittisesti suhtautuvien, todennäköisesti Youtuben amerikkalaisista huuhaa-propagandavideoista innoituksensa saanut liike, jonka tunnetuin kannattaja Suomessa lienee kansanedustaja ja ex-kurlaaja Markku Uuspaavalniemi. Uuspaavalniemen (ja myös pitkälti muiden talousdemokraattien) taloudellista kompetenssia kuvaa hyvin Uusiksen kehoitus vuosi-pari sitten: ihmisten tulisi vetää rahansa pois pankeista! Perusteluina mikäpä muukaan kuin rahajärjestelmän vääjäämätön romahdus. Noh, Uusiksen neuvoilla kyseinen romahdus olisi ainakin tapahtunut 100% varmasti. Myös Zeitgaist-liike sijoittuu ajattelultaan hyvin lähelle talousdemokraatteja, mutta sitä käsittelen myöhemmin.Youtuben huuhaavideo-argumenttia tukee muuten mm. se, että talousdemokraattien nettisivulla "vaihtoehtoisista uutisista" ylimpänä on Alex Jones, joka on ehkä hörhöin salaliittoteoreetikko, jonka juttuihin olen joutunut elämäni aikana törmäämään.

Talousdemokraattien ajattelun, ja sen virheiden, ydin on rahajärjestelmän uuden rahan luomisprosessi. Tiivistettynä todettakoot, että rahan määrän kasvu yhteiskunnassa on prosessi, joka lähtee liikkeelle keskuspankin rahoituksesta. Keskuspankki tekee päätökset uuden rahan työntämisestä markkinoille, jonka jälkeen ne lähtevät kiertoon kansantaloudessa. Alkuperäinen lisärahoitus kertautuu luottojärjestelmässä, kun liikepankit myöntävät ihmisille luottoa rahalla, jonka muut ovat pankkiin tallettaneet. Prosessi kertautuu, kunnes tallettajat hakevat talletuksensa pankista takaisin. Siihen, miten paljon alkuperäinen keskuspankin rahoitus kertautuu markkinoilla, vaikkuttaa mm. valtion asettama vakavaraisuusvaatimus ja pankkien yleinen riskinotto - sillä onhan selvää, että jos kaikki esim. pankkikriisin seurauksena lähtevät hakemaan talletuksiaan pankista, ei siellä ole oikeasti tallella muuta kuin se, minkä pankit ovat pitäneet riskivarantona (eivätkä lainaneet/sijoittaneet eteenpäin), joka on minimissään vakavaraisuusvaade. Tämä siis selittää pankkien kaatumisen taloudellisissa kriiseissä. Miksi rahaa sitten ylipäänsä lisätään? Eikös se olisi reiluinta, että rahan määrä olisi aina stabliili ja rahan arvo sidottu esim, kultaan? Ensiajattelemalta ehkä näin, mutta mitä käy, kun ihmisten määrä ja tuotannon ja vaihdon arvo kasvaa? Rahan arvo lähteekin nousuun ja syntyy deflaatiokierre. Rahan määrän on siis kasvettava, mikäli talouskin kasvaa. As simple as that.

Kysymyksessä ei kuitenkaan ole mitenkään hämärä, epärehellinen tai välttämättä mitenkään erityisen kestämätön menettely, toisin kuin talousdemokraatit tahtovat väittää. Onhan menetelmää (ekspansiivista luotonantoa) käytetty jo Medicien ajoista lähtien pankkimaailmassa. Kyseessä ei siis ole mikään "virtuaalisen rahan luominen tyhjästä", kuten eräät kansanedustajaehdokkaatkin ovat vaalikoneisiin vastanneet. Olennainen kysymys on vain siitä, miten suuret pankkien riskivarannot ovat. Renessanssin ajoista ne ovat epäilemättä pienentyneet. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ekspansiivisen luotonannon kieltäminen (eli 100% vakavaraisuusvaateet) olisi myöskään järkevää, sillä silloinhan iso osa varallisuudesta seisoisi turhaan pankeissa, eivätkä ne olisi ihmisten aktiivisessa käytössä. Luotonannon perimmäinen merkityshän on se, että ylijäämärahoitusta välitetään niille, joilla on pulaa rahoituksesta, ja vastineeksi maksetaan luotosta korko. Jollei järjestelmää olisi, olisi mm. omakotitaloasunnon hankkijan huomattavasti vaikeampi hankkia asuntolainaa kuin nykyään. Onko siinä jotain pahaa, että ihminen haluaa hankkia omistusasunnon lainarahalla eikä odottaa 50 vuotiaaksi? 100% vakavaraisuusvaade tekisi myös käytännössä pankkitoiminan mahdolliseksi vain niille, joilla on jo ennestään omaa pääomaa lainaksi annettavaksi. Lisäksi se tekisi yksityisten pankkien talletustoiminnan käytännössä kannattamattomaksi, sillä pankki ei saisi talletuksista mitään voittoa. Se nostaisi huomattavasti yleistä korkotasoa ja heikentäisi rahoituksen välitystä yhteiskunnassa, mikä heikentäisi yleistä talouskasvua. Minä en ainakaan hyväksy sitä, että vaikka vanhustenhuoltoa jouduttaisiin leikkaamaan joidenkin talousdemokraattien epämääräisten uskomusten takia. Talousdemokratian ydin, pankkien 100% vakavaraisuusvaade ei siis poista työttömyyttä ja puolita työaikaa, kuten talousdemokraattien nettisivuilla väitetään.

Sosiaalidemokratiaa tämä maa tarvitsee, eikä mitään talousdemokratiaa.


Ps. Talousdemokraatit vaativat myös mm. siirtymistä kahdenväliseen ulkomaankauppaan, jossa ei käytetä rahaa vaihdon välineenä (kuten kylmän sodan idänkauppa). Harmi vaan, että se on multilateraalista rahassa mittavaa kauppaa tehottomampaa, koska vienti tulee aina korvata tuonnilla samasta maasta, eikä siinä ole mitään etujakaan nykyiseen järjestelmään verrattuna. Myöskin ajatus siitä, että heikentämällä yksityistä luotonantoa ratkaistaisiin julkisen vallan velkaantumisongelmat on täysin absurdi: sehän tarkoittaisi vain sitä, että valtion olisi aina pakko tehdä leikkauksia, mikäli velkaa ei ole saatavilla!

Speech: Populism in Europe

Following text is a speech I wrote about populist parties in Europe. 

Anti-immigration statements, denying global warming, opposing rights of homosexuals and Muslims, opposing global co-operation, opposing multiculturalism, fierce nationalism and even racist views – does this sound familiar? These are values supported by several parties around Europe today that we call “populist”. Major populist parties can be found, for example, in Finland, Sweden, Denmark, France, Austria, Switzerland and Netherlands. American Tea Party movement has also earned a lot of fame in media. Some of these parties are radical right-wing parties while others being mainly just nationalist. Common for them is that their support has been increasing steadily in recent decade in Europe which makes it a hot topic now.

The definition of populism is basically that populist rhetoric divides population to “people” and “elite”, and tries to create tension between them. Populist arguments usually don’t need any factual basis – they just need to be sentimental and appeal to feeling such as fear or hatred. A Finnish philosopher Tuomas Nevanlinna wrote that “Populism is chanting in a sports arena for a team that one has bet on losing”. So a populist politician is one who uses certain rhetoric to gain votes even if he/she knows that the rhetoric is not valid in practice. In this sense populism is used sometimes by many parties and politicians, not only “populist ones” (and not all politics of so called “populist parties” is actually populist). What then distinguishes populist parties from others is that their main political agenda is several protests that are often quite unconnected with each other. Very often those are goals that are easy to agree without having a deeper thought on the matter. A case in point from Finnish politics is a recent demand of the main populist party in Finland, the “True Finns”: the government should only support culture and art that is classical or neoclassical – no modern or post-modern art should be supported any way by the society. Surely easy to agree for many conservative people but what are the actual benefits? It’s the modern art that draws visitors to Helsinki, not the classical one. Besides we are talking about sums that equal about 0,002% of welfare expenditures (and of which most are got back to society indirectly). Second good example is the plan of same party to improve Finnish government’s financial situation: we should pay less EU-membership fees. The only problem is that that is a matter Finnish parliament cannot decide.

Anyways, those previous examples were still quite harmless. Same cannot be said about Swiss People's Party, Schweizerische Volkspartei, which got 20% of votes in the last elections. They organized a referendum about banning minarets in Switzerland! Minarets are towers of Muslim mosques and banning them was limiting freedom of religion, according to United Nations’ human rights agreements. I’d have understood the decision if the reason were noises from prayer callings but no: those were forbidden earlier. The only reason to ban building those minarets was to show that Muslims are not wanted in Switzerland! The Schweizerische Volkspartei even admitted that the decision was mainly “symbolic”. Dividing people to “we” and “them” is indeed characterized by many populist parties in Europe nowadays. There are “good guys” and “bad guys”. But who are those? The “good guys” are usually white Christian heterosexual natives while the “bad guys” often are foreigners, immigrants, different ethnic groups, different religion (especially Islam) and homosexuals. Populists also very often claim that the liberal “elite” somehow protects these “bad guys”. Their rhetoric is strongly based on this very same pattern from country to country.

And what is then the reason of increasing political support of the populist parties in Europe (and also in other parts of the world)? I think that it’s nothing but inability of the traditional parties to show true choices. Too often the change of government has affected nothing while all parties are trying to appeal to same voters in the middle. In many countries all the parties have appeared just the same – but the democracy is all about the ability to CHOOSE. If people feel that their choices do not make a difference or that they don’t have any alternative to fit their ideals, it’s promising grounds for populist movements. I also think that quite a lot of credit goes to new threats of globalization which traditional parties have been unable to solve. Populist parties offer fast and easy solutions of national protectionism and demonizing the “others”. Their argument is that we should not give any help to others as long as we have problems in our own society. The main flaw of this argument is that a society is probably never ready.

Despite all, I’d like to add that presence of populism is not so big problem itself. It is a sign that our political system is democratic and people truly have channels to influence on common matters. True problems arise if these parties are able to get enough support to make lasting harm for the society or for some groups of people. I still believe that people are intelligent enough to realise the consequences of these populist policies before it’s too late. History has shown several times that these kinds of movements can get sometimes quite significant amounts of support but when they had to actually redeem their promises, the bubble blows. Sometimes these populist movements bring into debate some issues which have not been conventional to question previously. Such are in many countries, for example, optimal levels of immigration, benefits of EU-membership and parliamentary decisions instead of referendums. In this sense as well, populism can serve democracy even if their claims were not very reasonable. Important is that people point out the flaws of populist arguments and demonstrate why these demands are not beneficial or justified.

Tulojen ja hyötyjen oikeudenmukainen jakaminen yhteiskunnassa

John Rawlsin innoittamana päätin suunnitella teoreettisen mallin, joissa yhteiskunnan varallisuutta pyritään allokoimaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti eri henkilöille. John Rawlsin yhteiskuntafilosofia lähtee ajatuksesta, että pyritään maksimoimaan aina heikommassa asemassa olevan henkilön hyöty valintatilanteissa. Rawlsin mukaan tuloerot ovat hyväksyttäviä vain, jos ne auttavat parantamaan myös heikommassa vaihtopositiossa olevan kansalaisen asemaa. Itse lievennän tätä vaatimusta omassa mallissani niin, että tuloerot (ja hyötyerot) ovat hyväksyttäviä myös, jos ne eivät pitkälläkään aikavälillä heikennä heikommassa asemassa olevan kansalaisen hyötyä, kun tuloerojen aiheuttamat negatiiviset vaikutuksen on huomioitu, eikä sellainen parannus ole mahdollinen, mikä parantaisi myös heikommassa asemassa olevan kansalaisen asemaa. Yksinkertaistuksen vuoksi oletan mallissani, että kansalaisen saama hyöty on suoraan verrannollinen tuloihin (mikä tuskin pitää oikeasti paikkaansa), mutta muut yhteiskunnan hyödyt voivat määräytyä epäsuorasti. Mallissa pyrin huomioimaan markkinatalouden toiminnan suhteellisen realistisesti ja suhteuttamaan valtiollista tulonjakoa markkinatalouden realiteetteihin. Malli on hyvin teoreettinen, mutta sen tulisi antaa perustelu sille, miten julkista tulontasauspolitiikka tulisi oikeudenmukaisesti harjoittaa.

Mallissa käytän neljää esimerkkihenkilöä A, B C ja D, sekä yhteiskunnan resursseja, jotka olen jakanut tehokkaasti toimivien markkinoiden osuuteen ja epäonnistuneiden markkinoiden osuuteen. Oletustilanteessa 60% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti (erona uusliberalistiseen oletukseen, jossa 100% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti). 40% markkinoista taas on epäonnistunut, eli ei toimi tehokkaasti. Aluksi mitään resursseja ei ole vielä allokoitu ihmisten välillä:

  

Seuraavaksi lähdemme liikkeelle jakamalla kaikki tehokkaiden markkinoiden resurssit tasan ihmisten kesken. Käytännössä tämä tarkoittaisi komentotaloutta ja kommunistista politiikkaa.

Nyt kaikki tehokkaasti markkinoilla määräytyvät resurssit on jaettu tasan kansalaisten kesken. Seuraavaksi lähdemme tekemään pareto-parannuksia, eli talouden uudelleenjärjestelyä niin, ettei kukaan häviä tehdyillä uudelleenjärjestelyillä. Ehtona käytämme yllä määriteltyjä oikeudenmukaisuusehtoja. Käytännössä tämä tarkoittaisi markkinoiden osittaista vapautusta ja markkinamekanismin vaikutusta. Jatkamme uudelleenjärjestelyjä niin kauan, kunnes olemme tilanteessa, jossa koko yhteiskunnan hyöty on maksimaalinen (yllä mainituilla ehdoilla), eikä sellaista tulontasauspolitiikkaa voida harjoittaa ollenkaan, missä jonkun asema paranisi. Ts. tulonsiirrot rikkailta köyhille valuisivat hukkaan niiden vääristäessä taloutta. Tämä on siis tilanne niiden markkinoiden osalta, jotka toimivat täysin tehokkaasti. Täysin tehokkailla markkinoilla valtio ei voi tuoda kenellekään lisähyötyä puuttumalla talouden toimintaan. Tältä osin kaikki, mukaanlukien informaation jakautuminen, toimii täydellisesti.

Nyt emme kuitenkaan ole vielä allokoineet epäonnistuneiden markkinoiden osuutta yhteiskunnassa. Tässä vaiheessa julkinen politiikka astuu kehiin. Nyt puolestaan oletamme, että jäljelle jääneet epäonnistuneet markkinat ovat 100% epäonnistuneita, eivätkä ne näin ollen yksityisillä markkinoilla toisi maksimaalista hyötyään. Pyrimme jakamaan tulot nyt niin, että lopullinen tulontaso olisi mahdollisimman tasainen. Koska markkinat tältä osin toimivat 100% tehottomasti, voimme olettaa, että resurssit voidaan julkisesti jakaa miten tahansa, eikä kokonaishyöty laske. Tässä oletuksessa epäonnistuneiden markkinoiden allokoinnissa ei voida tehdä mitään pareto-parannuksia.

Nyt olemme saavuttaneet lyhyen aikavälin maksimaalisen hyötytason yhteiskunnassa yllä kuvatuilla oikeudenmukaisuusehdoilla. Tämän enempää tulontasausta ei voida harjoittaa ilman, ettei se vahingoittaisi talouden tehokkuutta yhtä paljon, kuin on sen tuloja tasaava vaikutus. Käytännössä siis tämä on tilanne, jossa tuloja on jo tasattu esim. progressiivisella verotuksella ja julkisilla palveluilla. Kuitenkin on vielä huomioitava, että tuloerot aiheuttavat yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä tiettyjä haittoja (negatiivisia ulkoisvaikutuksia), jotka koskevat kaikkia. Täten lopullinen allokaatio on:

Vertailun vuoksi näytän vielä kaksi vaihtoehtoissa äärimallia, ensin täysin vapaan markkinatalouden allokaation, ja sitten täysin tasaisen tulonjaon mallin, eli kommunistisen mallin lopullisessa muodossaan. Täysin vapaan markkinatalouden tapauksessa epäonnistuneet markkinat jaetaan henkilöiden kesken taloudellisten panosten suhteen. Tuloerojen aiheuttamat haitat ovat kasvaneet, tehokkaiden markkinoiden kokonaishyöty on kasvanyt ja epäonnistuneiden markkinoiden kokonaishyöty on vähentynyt. Oletuksena koko yhteiskunnan kokonaishyöty on sama kuin oikeudenmukaisen tulontasauksen mallissa (perustelut aikaisemmissa kirjoituksissa). Kuten huomaamme, lopullinen tulonjako on epätasaisempi.

Lopuksi vielä täysin tasaisen tulonjaon malli. Ilman markkinamekanismin resursseja tehokkaammin allokoivaa vaikutusta yhteiskunnan kokonaishyöty jää pienemmäksi. Kuitenkin tulontasauksen aiheuttama haitta poistuu ja myös epäonnistuneiden markkinoiden osuus resursseista jaetaan tasaisesti, joten yhteiskunnan heikoimman jäsenen asema jää paremmaksi kuin täysin vapaiden markkioiden mallissa, mutta huonommaksi kuin oikeudenmukaisen tulonjaon mallissa (Mikäli näin ei olisi, ei oikeudenmukaisen tulonjaon malli täyttäisi sille asetettuja ehtoja).

 

  

Malli on kuitenkin erittäinen teoreettinen ja se jättää monia aukkoja. Keskustelun varaan jää mm. se, missä määrin voidaan hyväksyä sellainen talouden uudelleenjärjestely, missä huonommassa asemassa olevan kansalaisen asema heikkenee, mutta paremmassa asemassa olevan hyöty kasvaa suhteessa enemmän, jolloin kokonaishyöty kasvaa. Tällöin siis lopullinen tulonjako heikkenee, jollei vaikutusta palauteta tulonsiirroilla (mikä palauttaisi tilanteen alkuperäiseen). Määrittelemättä jää myöskin se, missä määrin pienituloisen saamat tulot tuottavat suurempaa lisää yhteiskunnan kokonaishyötyyn kuin suurituloisen saamat tulot (mikä ei toisaalta muuta alkuperäistä mallia, jossa pienituloisten asemaa ei ole mahdollista enää parantaa). Malli yksinkertaistaa ihmisen saaman hyödyn yhdeksi suureeksi, jonka mitaaminen lienee käytännössä mahdotonta. Täytyykin pitää mielessä, ettei tulotaso ole aina sama kuin hyötytaso. Se on toisaalta mallin vahvuus, sillä täten se mahdollistaa laajemman tulkinnan hyödyn ja tulotason suhteen. Lisäksi malli tekee paljon oletuksia talouden tehokkuudesta ja vapaiden markkinoiden toimivuudesta. Nämä puutteet eivät kuitenkaan välttämättä haittaa, sillä mallin perimmäinen tarkoitus on moraalisesti oikeuttaa julkinen tulontasauspolitiikka, eli tosimaailmassa markkinatalouden, progressiivisen verotuksen ja sosiaalipolitiikan yhdistelmä, jote me kutsumme pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioiksi.