Markkinatalouden paradokseja osa I: naisten syrjintä työmarkkinoilla

Kuuluisan sloganin mukaan naisen euro on 80 senttiä. Tilastollisesti tästä puuttuvasta 20 sentistä noin 15 senttiä voidaan selittää erilaisella sijoittumisella työmarkkinoilla: naisia työskentelee syystä tai toisesta miehiä enemmän matalapalkka-aloilla, sekä matalammin palkatuissa työtehtävissä. Loput 5 senttiä lasketaan ”puhtaaseen sukupuolisyrjintään”.

Sukupuolisyrjintää työmarkkinoilla on selitetty erilaisilla syillä, kuten kulttuurisilla, asenteellisilla ja historiallisilla tekijöillä. Itse olen kuitenkin positivistina taipuvainen uskomaan, että lopulta syrjintä selittyy lastenhoidon panostuksella. Suomessa naiset pitävät ylivoimaisesti suurimman osan perhevapaista ja ottavat suurimman vastuun lastenhoidosta. Työnantajan silmissä nuoren naisen palkkaus on riski, sillä äitiyden ajalle kohdistuu, työnantajan suorien kustannusten lisäksi, epäsuoria kustannuksia mm. sijaisten palkkauksesta ja alhaisemmasta sitoutumisesta työelämään.

Sitten se markkinatalouden paradoksi:

Markkinauskovaisimmat argumentoivat, ettei perheiden sisäiseen työnjakoon lastenhoidon osalta saa puuttua, koska perhe itse tietää mikä heille itselleen on parasta. Naisella on, keskimäärin miestään pienipalkkaisempana, suurempi kannustin keskittyä kotityöhön, sillä näin perheen kokonaistulot kärsivät vähiten. Tehokasta työnjakoa, vai mitä?

Tästä vallitsevasta status quo –tilanteesta seuraa kuitenkin pysyvä työmarkkinoiden rakenne, jossa naiset pienipalkkaisina keskittyvät kotityöhön. Tästä seuraa, että työnantajat suosivat työhönotossa miehiä lastenhoidon piilokustannusten takia. Työsyrjinnän seurauksena naisten palkkataso taas jää miehiä jälkeen, josta seuraa, että naisten kannattaa keskittyä kodinhoitoon. Kehä pyörii ikuisesti.

Näin on vapailla markkinoilla luotu itseään toteuttava profetia, jossa sukupuolisyrjintä ruokkii itse itseään. Huomionarvoista on, ettei kyse ole pelkästään keskimääräisestä tasa-arvosta, nk. ”tasapäistämisestä”. Kyseessä on myös hyökkäys henkilökohtaista mahdollisuuksien tasa-arvoa vastaan sillä nuori nainen, jolla ei ole aikomustakaan koskaan perustaa perhettä, joutuu silti tilastollisen syrjinnän kohteeksi. Ainut keino murtaa tämä kehä on asettaa ulkopuolisia rajoituksia, jotka katkaisevat kierteen. Sukupuolten välinen työsyrjintä ei lopu, ennen kuin lastenhoito on tasa-arvoistettu. Islannissa on otettu iso harppaus tähän suuntaan asettamalla kolmannes perhevapaista pelkästään isien käytettäväksi. Tämän seurauksena islantilaiset isät pitävät moninkertaisesti perhevapaita suomalaisiin isiin verrattuna, ja lastenhoito on muutenkin tasa-arvoisempaa. Työnantajalle ei synny niin helposti kiusausta suosia miestyönhakijaa.

Esimerkki osoittaa loistavasti, kuinka absoluuttinen vapaus ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat ristiriidassa keskenään. Täytyy valita, suosiiko positiivista vai negatiivista vapautta. Negatiivisessa vapaudessa mihinkään ei saa puuttua, mutta positiivisessa vapauskäsityksessä mahdollisuuksien tasa-arvo on asetettavissa tarvittaessa ylhäältä käsin, vaikka se loukkaisikin jonkun henkilökohtaisia vapauksia.

Kannatta huomioida myös se, että kotityön tasa-arvoistuessa saattaa myös miesten ja naisten sijoittuminen työelämän eri sektoreille tasa-arvoistua. Tällä hetkellä monet tulevat äidit varmasti miettivät myös työpaikkaa siltä kantilta, mikä parhaiten mahdollistaa lastenhoidon. Sillä on vaikutusta sijoittautumiseen – ja sitä kautta palkkaukseen.

Rahoitusmarkkinavero aiheuttaa polemiikkia

tobin bird

EU:n ydinmaat Saksa ja Ranska ovat parin viime viikon aikana pyrkineet saamaan kasaan joukon muita EU-maita valmistelemaan yhteisen rahoitusmarkkinaveron käyttöönottamista. Tällä hetkellä mukaan on lupautunut 11 EU-maata. Suomessa aihe on aiheuttanut runsaasti julkista polemiikkia: pankit ovat älähtäneet toiminnan karkaamisesta Ruotsiin, ja hallitus on jakaantunut asiassa kahtia: SDP kannattaa ja kokoomus vastustaa. Lisäksi eläkevakuutustahot ovat esittäneet huikeita lukuja ko. veron vaikutuksista eläkevakuutusmaksuihin. Toisaalta kyseessä on vero, jota lukuisat ekonomistit ovat jo pitkään odottaneet.

Kysehän on siis ns. Tobin-Spahn-verosta. Veron tarkoituksena on verottaa joukkovelkakirjojen pääomaliikkeitä 0,1 % ja johdannaisten 0,01 % per transaktio. Ideana on hillitä tarpeetonta ja haitallista spekulaatiota (lyhytaikaista suurten pääomien siirtelyä paikasta toiseen) ja täten lisätä talousjärjestelmän vakautta ja hillitä ylikuumenemisia. Samalla vero ehkäisee uusien lamojen syntyä. Vero itsessään on mitättömän pieni yksittäiselle sijoitukselle, mutta kertautuu kohtalaisesti, mikäli rahavarantoja siirrellään aktiivisesti, eli harjoitetaan päiväkohtaista kauppaa. Verona Tobin-Spahn-vero on äärimmäisen tehokas: sillä saadaan samaan aikaan kerättyä varoja sekä ohjattua sijoitustoimintaa yhteiskunnalle edulliseen suuntaan. Vero on myös niitä harvoja keinoja, joilla kansallisvaltiot voivat pyrkiä hallitsemaan globaalia taloutta.

Rahoitusmarkkinaveron kritiikki liittyy pääasiassa päiväkohtaisen kaupan kustannuksiin: pankit ja eläkevakuutusyhtiöt pelkäävät aktiivisen salkunhoidon aiheuttamia kustannuksia ja uhkailevat toiminnan siirtämisellä ulkomaille. Sen verran täytyy kuitenkin ampua huhuja alas, ettei mikään pankki varmasti aio koko toimintaansa minnekään siirtää 0,1 % veron takia. OP:n pääjohtaja Reijo Karhisen mukaan OP:n osalta kyse olisi vain muutamista ihmisistä. Pankit valittavat, koska kyse on heidän voitoistaan. Itse epäilen myös eläkevakuutusyhtiöiden lausuntoja liioitelluiksi. Epäilen siksi, että varmasti eläkevakuutusyhtiötkin muuttaisivat sijoituskäytäntöjään passiivisen pitkäaikaisen sijoittelun suuntaan veron astuessa voimaan – ja juuri tämähän on koko veron tarkoitus. Lisäksi kokonaan keskustelematta on, että koskeeko koko vero eläkevakuutusyhtiöitä lainkaan. Suomen kannalta asia on olennainen, sillä Suomessa on EU:n ainut täysin rahastoihin perustuva eläkejärjestelmä.

Rahoitusmarkkinaveron suurin haaste on siinä, että sen käyttöönotto houkuttelee joitain maita jäämään vapaamatkustajiksi ja pörssiveroparatiiseiksi veroa soveltavien maiden keskellä. Nämä maat epäilemättä voisivat hyötyä siitä, että saisivat yksinoikeuden kansainväliseen verottomaan spekulatiiviseen kauppaan. Kokonaisuuden kannalta tämä on ongelmallista, sillä spekulaation kitkeminen olisi koko maailmantalouden etu. Suomen kannalta ongelma lienee lähinnä Ruotsi, sillä suurin osa Suomen pankkitoiminnasta on jo nyt yleispohjoismaisten yhtiöiden hallussa. Ruotsi taas ei ole ilmaissut kiinnostustaan osallistua veron toimeenpanoon millään lailla – mikä lienee oikeistohallituksen siunaus.

Väitän, että ongelmista huolimatta rahoitusmarkkinaveron toteen saattaminen on Suomen pitkän aikavälin etujen mukaista. Akuutein ongelma on tiettyjen spekulatiivisimpien rahoitusinstrumenttien siirtyminen Ruotsiin. Kuitenkin pitkällä aikavälillä, kun rahoitusmarkkinavero saatetaan voimaan koko EU:n alueella, tulee tämä ongelma katoamaan. Mikäli Suomi nyt jättäytyy veron ulkopuolelle, emme pääse mukaan vaikuttamaan siihen, että koskeeko vero eläkevakuutusrahastoja vai ei. Jos Suomi lähtee mukaan tässä vaiheessa, jossa jokainen maa on äärimmäisen arvokas lisä veron toimivuuteen, uskon että Suomi voi neuvotella lopulliseen veroon itselleen edulliset ehdot. Jos jättäydymme ulkopuolelle, tätä mahdollisuutta ei koskaan tule. Ennen pitkää voidaan joka tapauksessa tulla siihen lopputulokseen, että vero joudutaan kuitenkin maksamaan, mikäli aiotaan sijoittaa EU:n alueella - vaikkei Suomi veroon kuuluisikaan. Saksa kyllä kerää veron omaan maahansa kohdistuvista pääomaliikkeistä, kuului Suomi veron piiriin tai ei. Tulevaisuudessa on hyvinkin mahdollista, että vero tullaan ottamaan kaikesta euroissa tapahtuvasta valuuttakaupasta, jolloin pankin sijoitusmaalla ei ole enää merkitystä. Ideaaleintahan toki olisi sopia verosta kerralla koko EU:n tasolla tai laajemminkin, mutta se ei taida olla poliittisesti mahdollista.

En voi kiistää, etteikö asia olisi myös ideologinen: aina voi sanoa, että minä en tee mitään ennen kuin kaikki muut. Sama ilmiö näkyy voimakkaasti poliittisessa keskustelussa ilmastonmuutoksen torjunnasta. Kuitenkin, jonkun täytyy joskus myös olla ensimmäinen. Mielestäni Suomen kannalta paras sauma on nyt 11 muun EU-maan rinnalla.