Ajatuksia kansalaispalkasta

Viime aikoina Suomessa on puhuttu paljon ajatuksesta uudistaa sosiaaliturvajärjestelmiä kohti kansalaispalkkaa, eli perustulomallia. Perusajatus uudistuksessa olisi se, että eriytettyjä tukia, mm. opintotuki ja työttömyyskorvays, poistettaisiin ja tililla tulisi kaikkien ansaitsema kansalaispalkka. Juju piilee siinä, että verrattain pieni tuki palaisi suurimmaksi osaksi progressiivisen verotuksen myötä takaisin valtiolle, mikäli tulot ovat hyvin suuret. Tarkoituksena olisi vähentää byrokratiaa ja poistaa epäkannustavuuksia sosiaaliturvasta. Kansalaispalkan puolesta ovat puhuneet erityisesti Vihreät ja heidän joukossaan erityisesti Osmo Soininvaara. Muistakin puolueista on kuultu mielipiteitä kansalaispalkan puolesta, mm. Kokoomuksesta ja Vasemmistoliitosta. Ero Vasemmistommistoliiton ja Kokoomuksen (epävirallisella) kansalaispalkoilla on kuitenkin kuin yöllä ja päivällä: jälkimmäisen suuruus olisi n. 800 € ja edellisen n. 400 €. Itse suhtaudun kansalaispalkkaan uteliaasti, mutta myös kriittisesti, sillä siinäkin on epäilemättä puutteensa ja ongelmansa, joita käsittelen tässä kirjoituksessa.

Kansalaispalkan ehdoton etu olisi se, ettei missään vaiheessa voisi tulla tuloloukkua, jossa työn tekeminen tai muu yrittäminen vähentää tuloja. Tässä tullaan kuitenkin lopulta ratkaisemattomaan yhtälöön: emme mitenkään voi yhdistää täysin oikeudenmukaista ja tehokkaasti kohdistettua sosiaaliturvaa ja täydellistä kannustavuutta. Kun pyrimme parantamaan toista, heikennämme väistämättä myös toista. Tietyssä määrin voidaan saavuttaa win-win -ratkaisuja, mutta ne ovat varsin harvassa, eikä kansalaispalkka ole missään nimessä sellainen. Puhtaimmillaan se ei ota huomioon ihmisten erilaisia elämäntilanteita, eikä erilaisia tarpeita. Jotta nämä voitaisiin ottaa huomioon, tulisi malli joka tapausessa rikkoa ja tuoda mukaan myös erillisiä etuuksia, jolloin olemme jälleen alkuperäisten ongelmien parissa. Se tosin lienee joka tapauksessä väistämätöntä, mikäli haluamme huolehtia kaikkien kansalaisten toimeentulosta. Tällöin keskustelu menee siihen, millainen kompromissi tai yhdistelmä erilaisia sosiaalietuuksia on paras mahdollinen.

Kansalaispalkka ei myöskään kaikissa tapauksissa edistä kannustavuutta. Se kylläkin poistaa tilanteet, joissa lisätyön tekeminen ei ole kannattavaa, mutta se samalla myös tehokkaasti mahdollistaa ns. "downshift"-vaikutuksen, jossa ihminen vähentää työn tekoaan saadakseen lisää vapaa aikaa. Valitettavasti puhdas, vailla mitään tarveharkintaa tai kontrollia oleva, kansalaispalkka kannustaa suhteettomasti tekemään töitä vain niin vähän, ettei kansalaispalkan summa alene liikaa verotuksessa. Jos kansalaispalkka olisi vaikka 600 €, mikä on mielestäni ehdoton minimi ihmisen toimeentulolle ilman muuta tukea, tienaamalla vain n. 1000 € kansalaispalkka ei ainakaan nykyverotuksessa merkittävästi vähenisi, jolloin ihminen tienaisi bruttona noin 1400 € ja tekisi varsin vähän töitä. Sillä kykenee elämään, mutta yhteiskunnan kannalta sellainen on kestämätöntä. Samoin järjestelmä kannustaa myös esim. muuten kannattamattoman yhden hengen liikeyrityksen pyörittämiseen kansalaispalkan turvin, mikä ei jälleenkään ole yhteiskunnan etu pitkällä aikavälillä.

Toinen ongelma kansalaispalkassa on sen erittäin heikko kohdentuvuus. Tietty osa, vähintään 1/3 nykyverotuksella, maksetaan kuitenkin myös kaikkein rikkaimmille. Tämä siis käytännössä johtaa siihen, että verotusta pitäisi kansalaispalkan myötä korottaa, mikä taas osaltaan heikentäisi kansalaispalkan kannustavuus- ja työllisyysvaikutusta. Muutenkin, jotta pidettäisiin yhteiskunnan tulonjako entisellään, kansalaispalkka vaatisi verotuksen progression lisäämistä. Kuitenkaan kaikki valtion tulot eivät tule ansioveroista, joten yhtälö ei toimi 1:1. Myöskään pääomatuloja ei veroteta samalla lailla kuin ansiotuloja. Tämä johtaisi käytännössä hyvätuloisten suosimiseen kansalaispalkkajärjestelmässä, jollei pääomatuloveroja veroteta tai muuten huomioida eri lailla kuin nykyään.

Kohdentuvuusongelma ei ole vain korkeissa tuloluokissa. Myöskin alhaisissa tuloluokissa kansalaispalkkaan nojautumisen riskinä on, ettei eri elämäntilanteiden tarpeita huomioda riittävästi, eikä järjestelmä mm. velvoita työtöntä millään lailla työnhakuun tai kouluttautumiseen. Tämä eivät välttämättä ole ongelmia mikäli työnhaku ja koulutus koetaan kannattavaksi, mutta joillekkin kannustimet voivat olla ratkaisevia työnhaun kannalta. Yleisluontoisesti kohdentuvuusongelman voi kuitenkin ymmärtää niin, että jotkut saavat liikaa ja jotkut liian vähän. Tarvitseeko miljonääriperheen 18-vuotias vanhempiensa luona asuva vesa todellakin kuussa 600€ juomarahaa?

Mutta ei kuitenkaan pidä heittäytyä täysin kriittiseksi kansalaispalkkaa kohtaan. Siinä on potentiaali, jos se toteutetaan järkevästi muut tuet huomioiden: esim. 200 € kansalaispalkkaa ja muut tarveharkintaiset ja ansiosidonnaiset sosiaalituet päälle. Osmo Soininvaarakin on sanonut, ettei kansalaispalkka tule toteutumaan sellaisenaan, vaan nykyistä järjestelmää sopeutetaan perustulomalliin. Se, mihin ei missään nimessä kuitenkaan pidä mennä, on alhainen kansalaispalkka alhaisella verotuksella ja muiden tukien puute, sillä se olisi vain kaikkein rikkaimpien etu ja johtaisi käytännössä pätkätyötä tekevän köyhällistön syntyyn. Nykyistä järjestelmää voidaan myös kehittää lähemmäs kansalaispalkkaa esim. säilyttämällä tietyt etuudet myös pienipalkkaisille työntekijöille, mm. tekemällä lapsilisistä etuoikeutettua tuloa ja vähentämällä tukien riippuvuutta puolison ja perheen tuloista. Myöskin pääomaverotuksen toteuttaminen tulisi miettiä uudelleen progressiiviseen suuntaan. Byrokratiasta sillä ei kuitenkaan valitettavasti päästä eroon. Mitään ongelmatonta patenttiratkaisua kansalaispalkastakaan on toisaalta turha odottaa.

Ylioppilaslehden juttu aiheesta: http://www.ylioppilaslehti.fi/1997/09/19/sadetanssi-perustulon-puolesta/

Esimerkki kansalaispalkasta