tiistai 31. toukokuuta 2011

Positiivisesta diskriminaatiosta

Positiivinen diskriminaatio (eng. affirmative action) on ollut viime aikoina mediassa hyvin paljon tapetille persujen rasisminvastaisen kannaonton jälkeen. Kannanotossaan Perussuomalaiset julistivat myös vähemmistöjä suosivan postiivisen diskriminaation rasismiksi. Positiivinen diskriminaatio lyhykäisyydessään tarkoittaa siis sitä, että tiettyjen ryhmien asemaa helpotetaan jollain yhteiskunnan osa-alueella harkinnanvaraisesti, jotta lopputulos olisi lähempänä tasa-arvoista. Näistä esimerkkejä ovat mm. mies- ja naiskiintiöt komiteoissa ja johtokunnissa, nuorien ja maahanmuuttajien erityistuki työmarkkinoilla, sekä joissain maissa käytössä oleva koulujen sisäänpääsyn helpottaminen tietyille vähemmistöryhmille. Pian persujen kannanoton jälkeen Rydmanin luotsaamat Kokoomusnuoret lähtivät samalle linjalle tuomiten kokonaan positiivisen diskriminaation, mihin kylläkin emopuolue Kokoomus otti selkeän irtioton. Kuitenkin ympäri mediaa ihmiset ovat keskustelleet pitkin viikkoa tästä vähemmistöjen tukemisen oikeutuksesta ja siitä, onko se valtaväestöä syrjivää. On totta, ettei tällainen ihmisryhmiä erotteleva politiikka aina ole järkevää, mutta aion silti tässä kirjoituksessa esittää perusteluita sille, miksi positiivisen diskriminaation yksiselitteinen kieltäminen olisi mielestäni typerää ja epäoikeudenmukaista - etenkin periaatteellisella tasolla.

Positiivisen diskriminaation perusteet juontuvat positiivisten vapauksien ajattelusta. Klassisesti vapaudet jaetaan positiivisiin ja negatiivisiin: negatiivinen vapaus on vapautta ulkoisista rajoitteista ja positiivinen vapaus aitoa mahdollisuuksien vapautta. Positiiviseen vapauskäsitteeseen kuuluu ajatus, että ulkoisten vapauksien lisäksi yksilöllä on myös resursseja ja kykyjä toteuttaa vapauden kohteena oleva toiminta. Oikeastaan koko Pohjoismainen hyvinvointivaltioinstituutio on rakennettu positiivisen vapausajattelun varaan: pyritään takaamaan kaikille yhtäläiset resurssit toimia (sosiaaliturva, ilmainen koulutus, universaali terveydenhuolto) eikä tyydytä vain negatiivisten vapauksien nimissä luomaan ulkoisia puitteita, joissa kaikki voisivat toimia "tasa-arvoisesti" kenenkään estämättä, mutta alttiina epäonnistumiselle ja omille rajoitteilleen. Kaikki eivät arvosta positiivista vapausajattelua sillä se väkisinkin asettaa ylhäältä päin sääntelyä, mikä rajoittaa negatiivisia vapauksia, mutta mielestäni oikeudenmukaisuuteen kuuluu se, että kaikki pystyvät tavoittelemaan onnea samalta viivalta. Mikäli jonkun lähtöasetelma on heikompi kuin jonkun toisen, on oikeudenmukaista, että lähtötilannetta tasataan. Tätähän siis käytännössä on mm. progressiivinen verotus ja valtiollinen tulonjako, jossa resursseja (lähtötilannetta) tasataan yksilöiden välillä.

Tiedostan, että on eri asia jaotella ihmisia etnisiin ryhmiin tai sukupuolen mukaan ja tehdä sen perusteella kategorisia päätöksiä, kuin jaotella ihmisiä eri elämäntilanteiden mukaan esim. tulotason tai työllisyysstatuksen perusteella. Siltikin ajatus, ettei esim. etniten ryhmien tai sukupuolten toimintamahdollisuuksien tasaaminen olisi hyväksyttävää positiivisen diskriminaation keinoin, sotii vastoin samaa positiivisen vapauden ja posiitivisen tasa-arvon periaatetta, jonka varaan myös elämäntilanteeseen perustuva jaottelu rakentuu. Mikäli me nyt sanoisimme että positiivinen diskriminaatio on eettisesti väärin, on vaikea löytää pohjaa myöskään minkään muunlaisenkaan elämäntilanteiden erojen tasoittamisen moraalisille perusteluille. Se, että esim. maahanmuuttajaa tuetaan kaupungin työhönotossa, ei tarkoita sitä, että kantasuomalainen olisi työnhaussa heikommassa asemassa: se tarkoittaa vain sitä, että parhaillaankin nämä kaksi ihmisryhmää ovat tässä tilanteessa samalla viivalla, sillä kantasuomalaisilla on työnhaussa jo lähtökohtainen etu. Lisäksi on monia käytönnöllisiä perusteita, miksi positiivinen diskriminaatio on joissain asioissa järkevää: kuten maahanmuuttajien kohdalla sopeutumisen tehostaminen, mistä on etua koko yhteiskunnalle.

Jottei jäisi väärää käsitystä, niin en väitä, että positiivinen diskriminaatio esim. etnisen taustan tai sukupuolen perusteella olisi todellista tasa-arvoa. Se on kuitenkin keino päästä lähemmäs todellista tasa-arvoa tilanteessa, jossa erot näiden ihmisryhmien toimintamahdollisuuksissa ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa ja ihmisten toimintatavoissa niin, ettei niihin voi suoraan vaikuttaa. On toki parempi, että ihmisiä tuetaan sellaisin objektiivisin mittarein, jotka heijastelevat vain yksilön ominaisuuksia, eivätkä laajempaa ihmisryhmää, joka ei tietenkään ole koskaan homogeeninen. Aina sellainen yksilöiden ominaisuuksiin pohjautuva jaottelu ei ole kuitenkaan käytännössä mahdollista ja silloin joudutaan turvautumaan tiettyyn ihmisryhmään kuulumisen tuomaa kategoriainformaatiota (esim. etninen ryhmä), eikä se ole mitenkään moraalisesti väärin tai rasismia. Rasismia sensijaan on se, että ennakkoluuloihin pohjaten halutaan heikentää tietyn nimenomaisen ihmisryhmän asemaa ilman, että sille löytyy mitään kyseisen ihmisryhmän jo olemassa olevaan etulyöntiasemaan liittyvää perustetta.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Työmarkkinajärjestöjen rooli nykyisessä markkinataloudessa


Vaikkei aiheesta juurikaan käydä Suomessa julkista keskustelua, keskustelu työmarkkinajärjestöjen roolista kytee tällä hetkellä pinnan alla. Aihe on paitsi poliittisesti, myös taloustieteellisesti mielenkiintoinen. En lähde tässä edes kysymään, mitä mieltä uusliberalistiset ryhmittymät ovat ammattiliitoista, sillä se tarina on selitetty jo moneen kertaan. Sen sijaan pyrin luomaan realistisemman ja objektiivisemman katsauksen siihen, mikä on työmarkkinajärjestöjen todellinen rooli ja merkitys nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä ja taloudessa. Asiasta keskustelua leimaa hyvin vahva ideologinen lataus, jolloin rationaalisten argumenttien löytäminen on vaikeaa. siksi pyrinkin tuomaan esille oman näkemykseni siitä, miten työmarkkinajärjestöt vaikuttavat markkinatalouden toimintaan nykyisenlaisessa suomalaisessa yhteiskunnassa.


Työmarkkinajärjestöistä isoveli, eli ammattiyhdistysliike, syntyi sääntelemättömyyttä korostaneet teollistumisen ajan laizzes-faire -talouden lieveilmiöiden työttömyyden, toimeentulon epävarmuuden ja epätasaisen tulonjaon seurauksena. Se oli ensimmäinen työväestön sosiaalista turvaa luova instituutio ja omassa yhteiskunnassaan ehdottoman välttämätön. Ammattillisen järjestäytymisen seurauksena myös työnantajapuoli järjestäytyi, mikä on johtanut nykyiseen työmarkkinarakenteeseen. Sosiaaliturva on kuitenkin kehittynyt monin muodoin ammattiyhdistysliikeen alkuajoista, joten lienee ajankohtaista kysyä, mikä ammattiyhdistysliikkeen rooli on nykyisessä järjestelmässä. Oman mausteensa palettiin tuo myös työnantajapuolen sitoutuminen irti tulopoliittisista kokonaisratkaisuista, mikä on rikkonut perinteisen harmonian Suomen työehtosopimusneuvotteluissa (vrt. aiempi kirjoitus TUPO:jen merkityksestä).


Ammatillisen järjestäytymisen periaate on, että neuvottelemalla työehdoista kollektiivisesti voidaan pakottaa työnantaja tai työnantajat hyväksymään paremmat edut kuin normaalissa markkinatilanteessa. Tällä on yhteiskunnalle sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Negatiiviset vaikutukset ovat markkinatilanteen vääristyminen ja työntekijöiden alikysyntä (mikä voi johtaa työttömyyteen). Helposti havaittavia positiivisia puolia ovat puolestaan työntekijöiden aseman paraneminen, mikä todennäköisesti johtaa yhteiskunnan tuloerojen pienemiseen. Yksinkertaisesti ajatellen järjestäytyminen hyödyttää jo alalla toimivia työntekijöitä, mutta vastaavasti haittaa työnantajia sekä niitä, jotka järjestäytymisen takia eivät pääse alalle ollenkaan. Puhtaan tehokkaassa markkinataloudessä tämä haittaisi talouskasvua, sillä se vääristäisi työvoiman kohdentumista. Reaalimaailmassa tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen sillä työmarkkinoiden luonnollinen tehokkuus on kaikkea muuta kuin fakta. Mikäli työnantajalla on monopolivoimaa työntekijään nähden, työntekijöiden järjestäytyminen itse asiassa mahdollistaa lähempänä markkinahintaa olevan ratkaisun, mikä on myös kansantalouden kannalta tehokasta. Myöskin riittävän informaation puute antaa taloudelliset perustelut järjestäytymisen tuomalle työsuojelulle: työntekijöillä vallitsee epävarmuus, jolloin järjestäytymisen tuoma turva mahdollistaa pitkäjänteisempien suunnitelmien tekemisen. Mikäli järjestäytyneen työntekijäpuolen vaatimukset aiheuttavat merkittävää työttömyyttä, voidaan järjestäytymistä pitää haitallisena. Aiemmassa kirjoituksessani toin kuitenkin esille, että näin ei yleensä tapahdu keskitetyissä ratkaisuissa (Pohjoismaat), vaan lähinnä silloin, kuin yksittäiset järjestöt tekevät ratkaisuja paikallisesti ajattelmatta laajempaa viitekehystä. Kyse ei ole myöskään pelkästä tehokkuudesta vaan myös oikeudenmukaisuudesta. Jossain määrin jokaisen valtion on valittava työllisyyden maksimoinnin ja matalapalkka-alojen syntymisen estämisen väliltä. Käsittelen tässä kuitenkin enemmin siitä, missä määrin markkinoiden luomiin ongelmiin tulisi vastata keskitetyn valtiollisen sosiaalipolitiikan kautta ja missä määrin työmarkkinajärjestöjen kautta, ts. ottaen oikeudenmukaisuusasteen annettuna.


Palataan tehokkuusvaikutuksiin. On havaittu, että tuottavuuskasvu (ja siten myös talouskasvu) syntyy suurimmaksi osaksi siten, että tehottomat työpaikat kuolevat pois ja jäljelle jäävät sekä uudet työpaikat ovat keskimäärin tehokkaampia. Talouskasvu ei siis synny stabiileiden yksiköiden sisällä, vaan muutosten kautta. Liikkuvat työntekijät levittävät osaamista eri sektoreille, mikä lisää kasvupotentiaalia. Työsuojelu voi vaikuttaa tähän prosessiin joko kiihdyttävästi tai heikentävästi. Työpaikkojen uusiutumista, eli ns. "luovaa tuhoa" edistävät sellaiset toimet kuten työttömyysturva ja minimipalkka, sillä ensimmäinen mahdollistaa yksityisen riskinoton ja jälkimmäinen edistää heikon tuottavuuden alojen poistumista markkinoilta. Tätä luovaa tuhoa taas hidastaa irtisanomissuoja ja muut työvoiman liikkuvuutta heikentävät toimet. Vaikutus on merkittävä ja se onkin merkittävä tekijä siinä, miksi Pohjois-Eurooppa on pärjännyt eteläisempää Eurooppaa paremmin vaikkei sosiaaliturvan laajuudessa olekaan suuria eroja. On siis parempi turvata toimeentulo työttömyyden aikana, kuin yrittää estää työttömyyskausien syntyminen. Ei kannata taistella tuulimyllyjä vastaan - lyhyet työttömyyskaudet ovat välttämättömiä työvoimaresurssien tehokkaan kohdentumisen kannalta. Tällöin työntekijän toimeentulon tulee olla turvattu, jotta hän voi käyttää aikaa kyvyilleen parhaiten sopivan, ja mahdollisesti hieman kunnianhimoisen, työpaikan etsimiseen. Onkin asiassa havaittu, että työttömyysturvalla on tuottavuuskasvulle absoluuttisesti positiivisia vaikutuksia. Työmarkkinajärjestöjen toiminta on siis talouskasvulle eduksi silloin, kun se johtaa työntekijöiden pienempään riippuvuuteen välittömästä työllisyydestä ja edesauttaa yritysten ja muiden yksiköiden vaihtuvuutta. Maltilliset palkankorotusvaateet voivat toimia tällaisena. Mikäli se taas jarruttaa tuottamattomien yksiköiden poistumista markkinoilta ja työntekijöiden liikkuvuutta, se on tässä suhteessa haitallista (muttei välttämättä kokonaisuudessaan). Ongelmallisimpia ovat vaatimukset työntekijän irtisanomisen vaikeuttamiseksi ja vaatimukset tehottomien yksiköiden säilyttämiseksi lyhyen aikavälin työllisyyden nimissä. Liian usein mediassa keskitytään pohtimaan, säilyykö joku tehdas tai työpaikka ja miten palkkaneuvottelut siihen vaikuttavat. Paljon relevantimpaa olisi keskustella siitä, syntyykö riittävästi uusia työpaikkoja heikosti toimivien vanhojen tilalle. Mikäli keskitetyt palkkaneuvottelut edistävät tätä tavoitetta, hyvä niin vaikka muutama tehdas lopetettaisiinkin. Tällöin työntekijöiden työttömyysturvan tulee olla kunnossa yhteiskunnassa edellytykset siirtyä uusiin työtehtäviin tehokkaampiin yksiköihin. Tätä lähestymistapaa kutsutaan "flexicurityksi", jonka lanseerasi Tanskan Sosiaalidemokraattinen puolue 90-luvulla vapauttaessaan työmarkkinoita. Periaate oli siis se, että työvoiman vaihtuvuudesta tehdään helppoa, mutta huolehditaan samalla kunnollisesta sosiaaliturvasta työttömille ja matalapalkkaisille, sekä työvoimapolitiikasta tehdään mahdollisimman aktivoivaa. Lähestymistapa oli Tanskassa menestys ja se myös vähensi merkittävästi työttömyyttä, sekä edisti talouskasvua, eli kykeni yhdistämään oikeudenmukaisuus- ja tehokkuusvaatimukset.


Työttömyysturva on siis ensiarvoisen tärkeää. Entä työmarkkinajärjestöjen rooli? Kuten jo edellä totesin, yksi merkittävä syy järjestäytymiselle on työnantajan monopolivoiman kumoaminen ja tulonjako. Valtio pystyy tarvittaessa järjestämään jälkkimmäisen, mutta itse pidän palkkaa jollain tavalla legiitimpänä tuen muotona kuin valtion avustusta, vaikkei palkka muodostuisikaan täysin vapailla markkinoilla. Aiemman korvaaminen valtiolla taas on yksinkertaisesti vaikeaa, sillä silloin valtion tulisi aktiivisesti puuttua palkkaneuvotteluihin. Siinä suhteessa lienee luontevaa, että tehtävän hoitaa järjestö eikä valtio, koska kyseessä on vastakkainasettelu työnantajapuolen kanssa. On pidettävä mielessä, että ammattiyhdistysliike on ennen kaikkea etujärjestö. Se on luotu vastaamaan markkinoiden toimimattomuuden luomiin ongelmiin ja olemaan yksittäisen työntekijän tukena työnantajan monopolivoimaa vastaan. Loppu on keskustelua siitä, ovatko sivuvaikutukset taloudelle edullisia vai haitallisia. Osoitin edellä, että ne voivat olla edullisia, mikäli poliittiset ratkaisut ovat oikeita. Yhteiskunnan, tässä tapauksessa valtion, onkin pidettävä huoli, ettei työmarkkinajärjestöjen kädenväännöstä synny yhteiskunnalle merkittäviä haittoja. Sääntöjen on oltava selvät. Siksi olenkin vahvasti sitä mieltä, että tulopoliittiset kokonaisratkaisut tulisi palauttaa vaikka väkisin. Myös siirtymistä lähemmäs Tanskan työmarkkinamallia tulisi vakavasti harkita, sillä sillä on havaitu olleen hyvin positiivisia vaikutuksia. Siten valtio voisi parhaiten pitää huolen, ettei työmarkkinajärjestöjen neuvotteluvoimaa väärinkäytetä sellaisten vaatimusten ajamiseen, mitkä hyödyttävät vain tiettyä intressiryhmää, mutta haittaavat muun yhteiskunnan toimintaa.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Mietteitä vaalituloksesta ja hallitusneuvotteluista


Ei liene tarvetta erikseen kertoa, mitä mieltä olen Persujen "jytkystä". Kun ensijärkytys on ohi, pitää kuitenkin katsoa asiaa objektiiviselta kantilta. Ottamatta kantaa persujen ohjelmaan ja arvoihin, on toki hyvä asia, että uudetkin äänestäjät ovat saaneet äänensä kuuluviin. Demokratian tila Suomessa on nyt selvästi vahvempi kuin vuosikausiin. Seuraava hallitus ja vaalikausi kuitenkin näyttävät, jatkuuko äänestysvilkkaus korkeana vai painuvatko perussuomalaisten äänestäjät takaisin talviunille pettyneinä politiikan realiteetteihin.

Nyt on kuitenkin käynnissä hallitusneuvottelut, joissa pyritään ensisijaisesti muodostamaan enemmistöhallitus kolmen suurimman puolueen: Kokoomuksen, SDP:n ja ja Perussuomalaisten välille. Olen toki tyytyväinen SDP:n menestyksestä, sekä osallistumisesta hallitusneuvotteluihin, mutta tässä piilee kuitenkin suurin vaara demokratian kannalta - kansa antoi protestiäänensä nimenomaan Suomessa harjoitettua konsensuspolitiikkaa vastaan. Koettiin, että mikään ei muutu perinteisten suurten puolueiden ollessa vallassa. Siinä oli myös totuuden siemen, sillä suomalainen poliittinen kulttuuri on ollut selkeästi konsensushakuisempaa kuin esim. rakkaassa länsinaapurissamme. Tämä johtuu pitkälti poliittisesta tasapainottelusta kolmen suuren puolueen välillä, mikä on estänyt blokkien syntymisen, mutta se on myös osittain kylmän sodan perintöä. Konsensuskulttuurista kertoo esim. se, että Keskusta välittömästi vaalitappion jälkeen ilmoittaa jäävänsä oppositioon. Kuitenkin nykyinen poliittinen tilanne on sellainen, että Suomessa ei yksinkertaisesti ole mahdollista muodostaa aatteellisesti ja ohjelmallisesti edes suurin piirtein yhtenäistä hallitusta ilman Keskustaa. Se on sula poliittinen mahdollisuus.

Nyt näiden konsensuspolitiikan protestien jälkeen Suomeen ollaan rakentamassa hallitusta, jonka kolme napaa eivät voisi olla juuri kauempana toisistaan. Hallitus ei olisi yhtenäinen vasemmisto-oikeisto, eikä konservatiivi-liberaaliakselilla. Tällaisella hallituksella ei ole edellytyksiä viedä Suomea oikein mihinkään suuntaan, mikä voi toisaalta olla nykyisessä poliittisessa tilanteessa ihan positiivista. Se ei kuitenkaan edistä sitä demokratian henkeä, mikä on alkanut vaalien jälkeen orastaa. Erityisesti kritisoin Keskustan ratkaisua jättäytyä automaattisesti oppositioon, vaikka puolueella on edelleen merkittävä määrä kansanedustajapaikkoja. Jos lähdetään miettimään potentiaalisia poliittisesti järkeviä enemmistöhallituksia, niihin sisältyy kaikkiin Keskusta: oikeistokonservatiivihallitus Kok-Kesk-Pers-KD, vasemmistoliberaalihallitus SDP-Kesk-Vihr-Vas-RKP, vasemmistokonservatiivi: SDP-Pers-Kesk-KD ja sateenkaariliberaalihallitus Kok-Kesk-SDP-Vihr. Mistä lähtien kannatuksen pieneneminen on merkinnyt demokratiassa oppositiokautta? Eikös demokratiassa päätösten tulisi mennä enemmistön tahdon mukaan, eikä sen mukaan, minkä näkökannan kannatus on kasvanut tai vähentynyt? Tämä on juuri se perimmäinen ongelma suomalaisessa konsensuspolitiikassa: ei uskalleta ryhmittäytyä selkeästi poliittisten arvojen mukaan, vaan ajatellaan politiikkaa jonkinlaisena eturyhmien kädenvääntönä. Kokoomuksen, SDP:n ja Perussuomalaisten sekasikiöhallituksella enemmistön tahto ei pääse toteutumaan millään akselilla.

On toki huomioitava, ettei nykyisessä tilanteessa mikään hallituskokoonpano olisi erityisen yhtenäinen. Kysymys Kreikan ja Portugalin tukipaketeistä repii melkein minkä tahansa hallituskokoonpanon yhtenäisyyttä. Olisi kuitenkin pitkän aikavälin politiikan uskottavuuden kannalta tervettä, että puolueet edes pyrkisivät muodostamaan hallituksia poliittisten jakolinjojen mukaan, eikä kannatuslukujen pienten muutosten mukaan. Käytännössä Keskustan (ja nyttemmin persujen) suuri kannatus tekee Suomessa Ruotsin ja Saksan kaltaisen kahteen blokkiin perustuvan politiikan mahdottomaksi. Siitäkin huolimatta tulisi pyrkiä sellaisiin hallituskokoonpanoihin, joissa on edes jotain poliittista järkeä.

***

Itse toivon, että seuraavissa vaaleissa Perussuomalaiset äänestettäisiin takaisin talviunille. Toivottavasti tällä kertaa myös vapaamieliset nukkuvat äänestäjät viitsisivät vaivautua antamaan äänestä nurkkapatriotismiä ja ahdasmielisyyttä vastaan. Perussuomalaisten ajamassa maailmassa ulkomaalaistaustaisilla ei olisi kansalaisoikeuksia, päätöksiä tehdään tunnepohjalta, Suomi eristäytyy muusta maailmasta ja perusoikeuksia määritellään seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Tämä kaikki sotii omaksumiani oikeusvaltioperiaatteita vastaan, eikä siten ole hyväksyttävää. Joten eiköhän, toverit, äänestetä Perussuomalaiset ensi vaaleissa oppositioon!