Positiivisesta diskriminaatiosta

Positiivinen diskriminaatio (eng. affirmative action) on ollut viime aikoina mediassa hyvin paljon tapetille persujen rasisminvastaisen kannaonton jälkeen. Kannanotossaan Perussuomalaiset julistivat myös vähemmistöjä suosivan postiivisen diskriminaation rasismiksi. Positiivinen diskriminaatio lyhykäisyydessään tarkoittaa siis sitä, että tiettyjen ryhmien asemaa helpotetaan jollain yhteiskunnan osa-alueella harkinnanvaraisesti, jotta lopputulos olisi lähempänä tasa-arvoista. Näistä esimerkkejä ovat mm. mies- ja naiskiintiöt komiteoissa ja johtokunnissa, nuorien ja maahanmuuttajien erityistuki työmarkkinoilla, sekä joissain maissa käytössä oleva koulujen sisäänpääsyn helpottaminen tietyille vähemmistöryhmille. Pian persujen kannanoton jälkeen Rydmanin luotsaamat Kokoomusnuoret lähtivät samalle linjalle tuomiten kokonaan positiivisen diskriminaation, mihin kylläkin emopuolue Kokoomus otti selkeän irtioton. Kuitenkin ympäri mediaa ihmiset ovat keskustelleet pitkin viikkoa tästä vähemmistöjen tukemisen oikeutuksesta ja siitä, onko se valtaväestöä syrjivää. On totta, ettei tällainen ihmisryhmiä erotteleva politiikka aina ole järkevää, mutta aion silti tässä kirjoituksessa esittää perusteluita sille, miksi positiivisen diskriminaation yksiselitteinen kieltäminen olisi mielestäni typerää ja epäoikeudenmukaista - etenkin periaatteellisella tasolla.

Positiivisen diskriminaation perusteet juontuvat positiivisten vapauksien ajattelusta. Klassisesti vapaudet jaetaan positiivisiin ja negatiivisiin: negatiivinen vapaus on vapautta ulkoisista rajoitteista ja positiivinen vapaus aitoa mahdollisuuksien vapautta. Positiiviseen vapauskäsitteeseen kuuluu ajatus, että ulkoisten vapauksien lisäksi yksilöllä on myös resursseja ja kykyjä toteuttaa vapauden kohteena oleva toiminta. Oikeastaan koko Pohjoismainen hyvinvointivaltioinstituutio on rakennettu positiivisen vapausajattelun varaan: pyritään takaamaan kaikille yhtäläiset resurssit toimia (sosiaaliturva, ilmainen koulutus, universaali terveydenhuolto) eikä tyydytä vain negatiivisten vapauksien nimissä luomaan ulkoisia puitteita, joissa kaikki voisivat toimia "tasa-arvoisesti" kenenkään estämättä, mutta alttiina epäonnistumiselle ja omille rajoitteilleen. Kaikki eivät arvosta positiivista vapausajattelua sillä se väkisinkin asettaa ylhäältä päin sääntelyä, mikä rajoittaa negatiivisia vapauksia, mutta mielestäni oikeudenmukaisuuteen kuuluu se, että kaikki pystyvät tavoittelemaan onnea samalta viivalta. Mikäli jonkun lähtöasetelma on heikompi kuin jonkun toisen, on oikeudenmukaista, että lähtötilannetta tasataan. Tätähän siis käytännössä on mm. progressiivinen verotus ja valtiollinen tulonjako, jossa resursseja (lähtötilannetta) tasataan yksilöiden välillä.

Tiedostan, että on eri asia jaotella ihmisia etnisiin ryhmiin tai sukupuolen mukaan ja tehdä sen perusteella kategorisia päätöksiä, kuin jaotella ihmisiä eri elämäntilanteiden mukaan esim. tulotason tai työllisyysstatuksen perusteella. Siltikin ajatus, ettei esim. etniten ryhmien tai sukupuolten toimintamahdollisuuksien tasaaminen olisi hyväksyttävää positiivisen diskriminaation keinoin, sotii vastoin samaa positiivisen vapauden ja posiitivisen tasa-arvon periaatetta, jonka varaan myös elämäntilanteeseen perustuva jaottelu rakentuu. Mikäli me nyt sanoisimme että positiivinen diskriminaatio on eettisesti väärin, on vaikea löytää pohjaa myöskään minkään muunlaisenkaan elämäntilanteiden erojen tasoittamisen moraalisille perusteluille. Se, että esim. maahanmuuttajaa tuetaan kaupungin työhönotossa, ei tarkoita sitä, että kantasuomalainen olisi työnhaussa heikommassa asemassa: se tarkoittaa vain sitä, että parhaillaankin nämä kaksi ihmisryhmää ovat tässä tilanteessa samalla viivalla, sillä kantasuomalaisilla on työnhaussa jo lähtökohtainen etu. Lisäksi on monia käytönnöllisiä perusteita, miksi positiivinen diskriminaatio on joissain asioissa järkevää: kuten maahanmuuttajien kohdalla sopeutumisen tehostaminen, mistä on etua koko yhteiskunnalle.

Jottei jäisi väärää käsitystä, niin en väitä, että positiivinen diskriminaatio esim. etnisen taustan tai sukupuolen perusteella olisi todellista tasa-arvoa. Se on kuitenkin keino päästä lähemmäs todellista tasa-arvoa tilanteessa, jossa erot näiden ihmisryhmien toimintamahdollisuuksissa ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa ja ihmisten toimintatavoissa niin, ettei niihin voi suoraan vaikuttaa. On toki parempi, että ihmisiä tuetaan sellaisin objektiivisin mittarein, jotka heijastelevat vain yksilön ominaisuuksia, eivätkä laajempaa ihmisryhmää, joka ei tietenkään ole koskaan homogeeninen. Aina sellainen yksilöiden ominaisuuksiin pohjautuva jaottelu ei ole kuitenkaan käytännössä mahdollista ja silloin joudutaan turvautumaan tiettyyn ihmisryhmään kuulumisen tuomaa kategoriainformaatiota (esim. etninen ryhmä), eikä se ole mitenkään moraalisesti väärin tai rasismia. Rasismia sensijaan on se, että ennakkoluuloihin pohjaten halutaan heikentää tietyn nimenomaisen ihmisryhmän asemaa ilman, että sille löytyy mitään kyseisen ihmisryhmän jo olemassa olevaan etulyöntiasemaan liittyvää perustetta.