Vaikkei aiheesta juurikaan käydä Suomessa julkista keskustelua, keskustelu työmarkkinajärjestöjen roolista kytee tällä hetkellä pinnan alla. Aihe on paitsi poliittisesti, myös taloustieteellisesti mielenkiintoinen. En lähde tässä edes kysymään, mitä mieltä uusliberalistiset ryhmittymät ovat ammattiliitoista, sillä se tarina on selitetty jo moneen kertaan. Sen sijaan pyrin luomaan realistisemman ja objektiivisemman katsauksen siihen, mikä on työmarkkinajärjestöjen todellinen rooli ja merkitys nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä ja taloudessa. Asiasta keskustelua leimaa hyvin vahva ideologinen lataus, jolloin rationaalisten argumenttien löytäminen on vaikeaa. siksi pyrinkin tuomaan esille oman näkemykseni siitä, miten työmarkkinajärjestöt vaikuttavat markkinatalouden toimintaan nykyisenlaisessa suomalaisessa yhteiskunnassa.
Työmarkkinajärjestöistä isoveli, eli ammattiyhdistysliike, syntyi sääntelemättömyyttä korostaneet teollistumisen ajan laizzes-faire -talouden lieveilmiöiden työttömyyden, toimeentulon epävarmuuden ja epätasaisen tulonjaon seurauksena. Se oli ensimmäinen työväestön sosiaalista turvaa luova instituutio ja omassa yhteiskunnassaan ehdottoman välttämätön. Ammattillisen järjestäytymisen seurauksena myös työnantajapuoli järjestäytyi, mikä on johtanut nykyiseen työmarkkinarakenteeseen. Sosiaaliturva on kuitenkin kehittynyt monin muodoin ammattiyhdistysliikeen alkuajoista, joten lienee ajankohtaista kysyä, mikä ammattiyhdistysliikkeen rooli on nykyisessä järjestelmässä. Oman mausteensa palettiin tuo myös työnantajapuolen sitoutuminen irti tulopoliittisista kokonaisratkaisuista, mikä on rikkonut perinteisen harmonian Suomen työehtosopimusneuvotteluissa (vrt. aiempi kirjoitus TUPO:jen merkityksestä).
Ammatillisen järjestäytymisen periaate on, että neuvottelemalla työehdoista kollektiivisesti voidaan pakottaa työnantaja tai työnantajat hyväksymään paremmat edut kuin normaalissa markkinatilanteessa. Tällä on yhteiskunnalle sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Negatiiviset vaikutukset ovat markkinatilanteen vääristyminen ja työntekijöiden alikysyntä (mikä voi johtaa työttömyyteen). Helposti havaittavia positiivisia puolia ovat puolestaan työntekijöiden aseman paraneminen, mikä todennäköisesti johtaa yhteiskunnan tuloerojen pienemiseen. Yksinkertaisesti ajatellen järjestäytyminen hyödyttää jo alalla toimivia työntekijöitä, mutta vastaavasti haittaa työnantajia sekä niitä, jotka järjestäytymisen takia eivät pääse alalle ollenkaan. Puhtaan tehokkaassa markkinataloudessä tämä haittaisi talouskasvua, sillä se vääristäisi työvoiman kohdentumista. Reaalimaailmassa tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen sillä työmarkkinoiden luonnollinen tehokkuus on kaikkea muuta kuin fakta. Mikäli työnantajalla on monopolivoimaa työntekijään nähden, työntekijöiden järjestäytyminen itse asiassa mahdollistaa lähempänä markkinahintaa olevan ratkaisun, mikä on myös kansantalouden kannalta tehokasta. Myöskin riittävän informaation puute antaa taloudelliset perustelut järjestäytymisen tuomalle työsuojelulle: työntekijöillä vallitsee epävarmuus, jolloin järjestäytymisen tuoma turva mahdollistaa pitkäjänteisempien suunnitelmien tekemisen. Mikäli järjestäytyneen työntekijäpuolen vaatimukset aiheuttavat merkittävää työttömyyttä, voidaan järjestäytymistä pitää haitallisena. Aiemmassa kirjoituksessani toin kuitenkin esille, että näin ei yleensä tapahdu keskitetyissä ratkaisuissa (Pohjoismaat), vaan lähinnä silloin, kuin yksittäiset järjestöt tekevät ratkaisuja paikallisesti ajattelmatta laajempaa viitekehystä. Kyse ei ole myöskään pelkästä tehokkuudesta vaan myös oikeudenmukaisuudesta. Jossain määrin jokaisen valtion on valittava työllisyyden maksimoinnin ja matalapalkka-alojen syntymisen estämisen väliltä. Käsittelen tässä kuitenkin enemmin siitä, missä määrin markkinoiden luomiin ongelmiin tulisi vastata keskitetyn valtiollisen sosiaalipolitiikan kautta ja missä määrin työmarkkinajärjestöjen kautta, ts. ottaen oikeudenmukaisuusasteen annettuna.
Palataan tehokkuusvaikutuksiin. On havaittu, että tuottavuuskasvu (ja siten myös talouskasvu) syntyy suurimmaksi osaksi siten, että tehottomat työpaikat kuolevat pois ja jäljelle jäävät sekä uudet työpaikat ovat keskimäärin tehokkaampia. Talouskasvu ei siis synny stabiileiden yksiköiden sisällä, vaan muutosten kautta. Liikkuvat työntekijät levittävät osaamista eri sektoreille, mikä lisää kasvupotentiaalia. Työsuojelu voi vaikuttaa tähän prosessiin joko kiihdyttävästi tai heikentävästi. Työpaikkojen uusiutumista, eli ns. "luovaa tuhoa" edistävät sellaiset toimet kuten työttömyysturva ja minimipalkka, sillä ensimmäinen mahdollistaa yksityisen riskinoton ja jälkimmäinen edistää heikon tuottavuuden alojen poistumista markkinoilta. Tätä luovaa tuhoa taas hidastaa irtisanomissuoja ja muut työvoiman liikkuvuutta heikentävät toimet. Vaikutus on merkittävä ja se onkin merkittävä tekijä siinä, miksi Pohjois-Eurooppa on pärjännyt eteläisempää Eurooppaa paremmin vaikkei sosiaaliturvan laajuudessa olekaan suuria eroja. On siis parempi turvata toimeentulo työttömyyden aikana, kuin yrittää estää työttömyyskausien syntyminen. Ei kannata taistella tuulimyllyjä vastaan - lyhyet työttömyyskaudet ovat välttämättömiä työvoimaresurssien tehokkaan kohdentumisen kannalta. Tällöin työntekijän toimeentulon tulee olla turvattu, jotta hän voi käyttää aikaa kyvyilleen parhaiten sopivan, ja mahdollisesti hieman kunnianhimoisen, työpaikan etsimiseen. Onkin asiassa havaittu, että työttömyysturvalla on tuottavuuskasvulle absoluuttisesti positiivisia vaikutuksia. Työmarkkinajärjestöjen toiminta on siis talouskasvulle eduksi silloin, kun se johtaa työntekijöiden pienempään riippuvuuteen välittömästä työllisyydestä ja edesauttaa yritysten ja muiden yksiköiden vaihtuvuutta. Maltilliset palkankorotusvaateet voivat toimia tällaisena. Mikäli se taas jarruttaa tuottamattomien yksiköiden poistumista markkinoilta ja työntekijöiden liikkuvuutta, se on tässä suhteessa haitallista (muttei välttämättä kokonaisuudessaan). Ongelmallisimpia ovat vaatimukset työntekijän irtisanomisen vaikeuttamiseksi ja vaatimukset tehottomien yksiköiden säilyttämiseksi lyhyen aikavälin työllisyyden nimissä. Liian usein mediassa keskitytään pohtimaan, säilyykö joku tehdas tai työpaikka ja miten palkkaneuvottelut siihen vaikuttavat. Paljon relevantimpaa olisi keskustella siitä, syntyykö riittävästi uusia työpaikkoja heikosti toimivien vanhojen tilalle. Mikäli keskitetyt palkkaneuvottelut edistävät tätä tavoitetta, hyvä niin vaikka muutama tehdas lopetettaisiinkin. Tällöin työntekijöiden työttömyysturvan tulee olla kunnossa yhteiskunnassa edellytykset siirtyä uusiin työtehtäviin tehokkaampiin yksiköihin. Tätä lähestymistapaa kutsutaan "flexicurityksi", jonka lanseerasi Tanskan Sosiaalidemokraattinen puolue 90-luvulla vapauttaessaan työmarkkinoita. Periaate oli siis se, että työvoiman vaihtuvuudesta tehdään helppoa, mutta huolehditaan samalla kunnollisesta sosiaaliturvasta työttömille ja matalapalkkaisille, sekä työvoimapolitiikasta tehdään mahdollisimman aktivoivaa. Lähestymistapa oli Tanskassa menestys ja se myös vähensi merkittävästi työttömyyttä, sekä edisti talouskasvua, eli kykeni yhdistämään oikeudenmukaisuus- ja tehokkuusvaatimukset.
Työttömyysturva on siis ensiarvoisen tärkeää. Entä työmarkkinajärjestöjen rooli? Kuten jo edellä totesin, yksi merkittävä syy järjestäytymiselle on työnantajan monopolivoiman kumoaminen ja tulonjako. Valtio pystyy tarvittaessa järjestämään jälkkimmäisen, mutta itse pidän palkkaa jollain tavalla legiitimpänä tuen muotona kuin valtion avustusta, vaikkei palkka muodostuisikaan täysin vapailla markkinoilla. Aiemman korvaaminen valtiolla taas on yksinkertaisesti vaikeaa, sillä silloin valtion tulisi aktiivisesti puuttua palkkaneuvotteluihin. Siinä suhteessa lienee luontevaa, että tehtävän hoitaa järjestö eikä valtio, koska kyseessä on vastakkainasettelu työnantajapuolen kanssa. On pidettävä mielessä, että ammattiyhdistysliike on ennen kaikkea etujärjestö. Se on luotu vastaamaan markkinoiden toimimattomuuden luomiin ongelmiin ja olemaan yksittäisen työntekijän tukena työnantajan monopolivoimaa vastaan. Loppu on keskustelua siitä, ovatko sivuvaikutukset taloudelle edullisia vai haitallisia. Osoitin edellä, että ne voivat olla edullisia, mikäli poliittiset ratkaisut ovat oikeita. Yhteiskunnan, tässä tapauksessa valtion, onkin pidettävä huoli, ettei työmarkkinajärjestöjen kädenväännöstä synny yhteiskunnalle merkittäviä haittoja. Sääntöjen on oltava selvät. Siksi olenkin vahvasti sitä mieltä, että tulopoliittiset kokonaisratkaisut tulisi palauttaa vaikka väkisin. Myös siirtymistä lähemmäs Tanskan työmarkkinamallia tulisi vakavasti harkita, sillä sillä on havaitu olleen hyvin positiivisia vaikutuksia. Siten valtio voisi parhaiten pitää huolen, ettei työmarkkinajärjestöjen neuvotteluvoimaa väärinkäytetä sellaisten vaatimusten ajamiseen, mitkä hyödyttävät vain tiettyä intressiryhmää, mutta haittaavat muun yhteiskunnan toimintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti