Parkkiperhoset: autoilijan pelastus vai jotain muuta?

Vuonna 2001 Joensuussa aloitti toimintansa ParkkiPerhoset®, jotka ovat paikallisten yritysten sponsoroimia nuoria, jotka liikkuvat rullaluistimin keskustassa ja pelastavat autoilijoita pysäköintisakoilta. Idea on mainostaa mukana olevia yrityksiä autojen tuulilaseihin jätetyillä viesteillä. Toimintaa pyörittää Synergis ja se on levinnyt myös Lappeenrantaan, Mikkeliin, Savonlinnaan, Jyväskylään ja Poriin. Mikäs sen parempaa kuin vapaaehtoinen liikenteenkäyttäjien pelastuspartio, joka maksaa pysäköinnin. Autoilija iloitsee ja nuoret saavat töitä. Kaikki ovat iloisia vai ovatko?

Oikeastaan, kun asiaa pohtii tarkemmin, toiminnasta häviävät kaikki muut paitsi keskustaan autojaan parkkeeraavat ja toiminnan avulla työllistetyt. Syy on siinä, etteivät keskustan parkkimaksut ole vain autoilijan kiusaksi, vaan niillä on oma merkityksensä kaupunkirakenteessa. Pysäköintimaksuilla rahoitetaan pysäköintipaikkojen ylläpitoa JA pyritään kannustamaan ihmisiä välttämään turhaa autoilua keskustassa. Se on taloudellinen kannuste, jolla pyritään vähentämään keskustan autoilusta muulle yhteiskunnalle koituvia negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Ja nuo ulkoisvaikutukset ovat moninaisemmat kuin moni uskookaan: mm. keskusta-alueiden ruuhkautuminen, pakokaasut ja liikenneonnettomuudet. Yksi merkkittävimmistä on kuitenkin se, että parkkipaikkojen ylläpitäminen on pois kaikesta muusta, mitä kyseisellä tontilla voitaisiin järjestää - kaupunki voisi myydä sen liiketiloiksi tai ihmisten asunnoiksi. Parkkiperhosten tapauksessa kyseessä on perverssi kannustin: kannustetaan ihmisiä liikkumaan autolla keskustassa muiden ihmisten kustannuksella, joka samalla vähentää kannusteita esim. pyöräilyyn ja julkisien liikennevälineiden käyttöön. Samalla se ruuhkauttaa parkkipaikat, jolloin niitä ei riitä sellaisille autoilijoille, jotka tarvitsevat parkkipaikkoja välttämättömimmin.

ParkkiPerhoset® toimivat varmasti vilpittömässä uskossa toimintansa hyödyllisyydelle, mutta itse suhtaudun siihen epäillen. Autottomalle kaduntallaajalle toiminnan suurin hyöty taitaa olla nättien ja kesäisesti pukeutuneiden parkkiperhosten katselu, mutta siihempä se jääkin. Kaupunki sen sijaan joutuisi rationaalisesti toimiessaan korottamaan keskusta-alueiden pysäköintimaksuja saadakseen kannustimet kohdilleen. Kysynkin, eikö vastaavaa sponsoritoimintaa voisi järjestää jotenkin yleishyödyllisellä tavalla maksaen vaikka ihmisten bussimatkoja tai opiskelijoiden kurssikirjoja?

Asevelvollisuuden tulevaisuudesta

Keskustelu Suomen asevelvollisuusjärjestelmästä käy aina aika ajoin kuumana. Karkeasti ottaen esitykset voidaan jakaa kolmeen luokkaan: 1. nykyjärjestelmän säilyttäminen 2. kansalaispalvelusten yhdenmukaistaminen ja 3. valikoivuuden lisääminen / palkka-armeija. Nykyjärjestelmän kannattajat pitävät yleistä asevelvollisuutta edullisena ja tehokkaana tapana turvata toimintakykyinen puolustus. Sitä tukee myös argumentti, että Suomi on harvaanasuttu ja meillä on paljon maarajaa epävakaana pidetyn suurvallan kanssa, mikä voi lisätä tarvetta pitää yllä suhteellisen suurikokoista reserviä suhteessa väkilukuun. Kansalaispalveluksen yhdenmukaistajat taas yleensä yhtyvät pitkälti edellisiin argumentteihin, mutta vaativat tasa-arvon nimissä myös naisia mukaan palvelukseen ja haluavat kenties kehittää siviilipalvelusjärjestelmää dynaamisempaan suuntaan.

Itse olen kallistunut kannattamaan viimeisintä vaihtoehtoa, en välttämättä välitöntä palkka-armeijaa, mutta ehdottomasti valikoivuuden lisäämistä asevelvollisuusjärjestelmään. Miksi? Pääasiassa siksi, että miehistä valtaosan pakottaminen suorittamaan varusmies- tai siviilipalvelus on järjetöntä resurssien haaskausta. Se on pois työelämästä, pois koulutuksesta ja näin ollen pois meidän kaikkien yhteisestä kakustamme. Esimerkiksi siviilipalvelusjärjestelmä (jonka itse suoritin) on loppupeleissä aika turha instituutio, sillä tehokkaammin siviilipalvelusmiesten työn hoitaisivat alalle kouluttautuneet ammatti-ihmiset, jotka myös saisivat työstään järkevää palkkaa. Se olisi myös kansantalouden kannalta parasta. Enkä myöskään usko, että armeija oikeasti tarvitsee niin laajaa reserviä kuin mikä Suomella nykyään on. Nekin voimavarat voisi käyttää tehokkaammin kouluttamalla ja varustamalla tulevat sotilaamme paremmin. Varustelun merkitys on nykyisessä sodankäynnissä lisääntynyt merkittävästi sitten toisen maailmansodan, eikä reservin koko ole enää ratkaiseva tekijä (vaikkakin se voi Suomessa jäädä keskimääräistä suuremmaksi maantieteellisistä seikoista johtuen). Tämän on ymmärtänyt myös puolustusvoimat pyrkiessään vähentämään koulutettavien varusmiesten määrää ohjeistamalla lääkäreitä myöntämään enemmän vapautuksia palveluksesta. Ne, jotka vapautuvat armeijan tai siviilipalveluksen suorittamisesta voivat siirtyä aikaisemmin työelämään ja tuottaa sillä oman lisänsä suomalaisen yhteiskunnan eduksi.

Entä tasa-arvolähtökohdat? Usein valikoivaa asevelvollisuutta vastustetaan sillä perusteella, että se on epäreilu ja lisää epätasa-arvoa. Näin voi ollakin, mutta kuten eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani totesin, jos yksi ryhmä putoaa paskakuoppaan, onko se tasa-arvoa, että muutkin hyppäävät sinne perässä? Ei ainakaan positiivisessa merkityksessä. Mielestäni ei ole mitään järkeä määrätä koko ikäluokalle, miehille ja naisille, pakollista kansalaispalvelusta, sillä se ei oikeasti hyödytä yhteiskuntaa millään lailla. Me emme tarvitse koko ikäluokkaa asepalvelukseen, joten on varsin turhaa keksiä lopuille jotain pakollista puuhastelua, jotta ihmisillä olisi riittävä kannuste valita armeija. Asian voi hoitaa myös toisella tavalla. Voisimme hiljalleen ryhtyä siirtymään kohti järjestelmää, jossa esim. rahalliset kannusteet armeijan suorittamiseen riittäisivät saamaan ihmiset vapaaehtoisesti asepalvelukseen ja reserviin. Silloin järjestelmä voisi olla tasa-arvoinen miesten ja naisten välillä. Maanpuolustustahto on Suomessa kuitenkin kova, joten en usko riittävän reservin aikaansaamisen olevan mahdoton tehtävä kohtuullisella rahallisella korvauksella koulutusjakson ajalta. Järjestelmä mahdollistaisi myös aktiivisemman reserviläistoiminnan ja joukkojen paremman kouluttamisen. Uskon vakaasti, että tällaisen vapaaehtoisuuteen perustuvan reservin taistelutahto olisi paljon suurempi kuin monien nykyään armeijaan puolipakotettujen reserviläisten. Lisäksi se mahdollistaisi ihmisten keskittymisen siihen, missä he aidosti ovat hyviä: ei kaikista vain ole sotilaiksi. Minusta esimerkiksi ei ole. Siksi kirjoittelen mieluummin näitä juttuja. Pakottamalla kaikki kansalaispalvelukseen ja valitsemalla parhaat päältä upseereiksi hukataan samalla lahjakkuuksia monilta muilta aloilta.

Vapaaehtoisuuteen perustuvaan järjestelmään siirtyminen tuskin tapahtuisi kerralla. Aluksi valikoivuutta voitaisiin lisätä laadullisin kriteerein, mm. vapauttamalla perheelliset palveluksesta. Koulutettavien joukko voitaisiin aluksi koota myös niin, että kerättäisiin ensin kaikki vapaaehtoiset ja valittaisiin sitten loput soveltuvien joukosta: esim. b-miehet voisi suoraan vapauttaa palveluksesta (paitsi vapaaehtoisina), ja tarvittaessa vaikka arvalla. Jokaisella olisi tietty oikeus valita siviilipalvelus. Samalla palveluksesta voitaisiin maksaa kunnollinen korvaus. Järjestelmä voisi olla aluksi epäreilu niitä kohtaan, jotka joutuvat arvalla valituiksi, mutta hiljalleen voitaisiin selvittää, millä hinnalla saataisiin kasaan kokonaan vapaaehtoisista koostuva motivoitunut joukkio. Tällöin myöskään siviilipalvelusjärjestelmää ei enää tarvittaisi. Kyse ei olisi siltikään palkkasotilaista, toisin kuin jotkut väittävät, vaan he olisivat reservissä aivan kuten nykyisetkin asevelvolliset. Reservitoiminnasta voitaisiin tosin maksaa pieni korvaus vastineeksi nykyistä aktiivisemmasta osallistumisesta.

Uudistus voisi aluksi tuoda kuluja, kun kannusteita joudutaan lisäämään. Koulutettavien määrää pienentämällä niistä tuskin kuitenkaan muodostuisi ylitsepääsemättömiä. Samalla päästäisiin eroon nykyjärjestelmän piilokustannuksista hukatuissa työvuosissa. Absoluuttiset puolustusmenot varmasti nousisivat, mutta vastaavasti nousisivat myös valtion verotulot muusta taloudellisesta aktiviteetista. Pitkällä aikavälillä erotus voisi hyvinkin muodostua positiiviseksi. Lopputuloksena olisi myös, ennen kaikkea, nykyistä motivoituneempi, koulutetumpi ja paremmin varusteltu sotilasreservi.

Eläkepommi ja taitettu indeksi

Viimeaikoina eläkeläisten yleisin purnauksen aihe on tuntunut olevan eläkkeiden taitettuun kasvuindeksiin siirtyminen. Taitetussa indeksissä eläkkeet kasvavat 1:5 palkkatuloindeksin ja 4:5 yleisen hintaindeksin mukaisesti, eli suhdeluku on 20-80 aikaisemman 50-50 sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa eläkeläisillä aiempaa hitaampaa ansiotason kehitystä normaalisuhdanteen aikana, mikä luonnollisesti aiheuttaa kärvistelyä. Siksipä eläkeläiset ovatkin aktivoituneet ja vaatineet sankoin joukoin eläkkeiden taitetun indeksin poistamista. Jotta voisimme ymmärtää tilannetta paremmin, on meidän kuitenkin pureuduttava syvemmälle Suomen eläkejärjestelmään ja sen nykytilanteeseen.

Suomalaiset eläköityvät yhtenä nopeimmista maista Euroopassa. Tämä johtuu Suomen poikkeuksellisen suurista sodanjälkeisistä Baby Boom –ikäluokista. Pitkällä aikavälillä Suomen väestö ei ole välttämättä vähenemässä, mutta se on kylläkin vanhenemassa nopeasti. Tulevaisuudessa Suomessa tulee olemaan entistä vähemmän työssäkäyviä yhtä eläkeläistä kohti. Mitäs väliä sillä on taitetun indeksin kannalta, sillä eläkeläisethän ovat jo maksaneet maksuina oman eläkkeensä vastaavat Pertti ja Pirkko Peruseläkeläiset. Kunpa olisivatkin, mutta Suomen eläkejärjestelmä on rakennettu niin, että jokainen työssäkäyvä maksaa eläkevakuutusmaksuina, ei omia tulevia eläkkeitään, vaan senhetkisten eläkeläisten eläkkeitä. Silloin kun Pertti ja Pirkko olivat työelämässä, olivat eläköityvät ikäluokat huomattavasti heidän ikäluokkaansa pienempi. Nykyään ne ovat suuremmat. Järjestelmää luotaessa tilannetta pyrittiin kuitenkin viisaasti tasapainottamaan luomalla eläkerahastoja, joihin kerättiin ylijäämävarallisuutta tasoittamaan eläkesuhdanteita. Harmillista vain, että nämä rahastot ovat niiden esimerkillisestä hoidosta huolimatta riittämättömät. Kuvaavaa on se, että Pertti ja Pirkko maksoivat omana työssäoloaikanaan eläkemaksuja yhdessä työnantajiensa kanssa yhteensä noin 5-15 % palkastaan. Nykyään luku on nousemassa lähemmäksi 30%.

Onko ajatus kohtuullisesta eläkkeestä nykyisessä hyvinvointivaltiossa sitten sula mahdottomuus? Ei ole, sillä tarinan ydin on siinä, että Pertin ja Pirkon olisi pitänyt omana työssäoloaikanaan vaatia eläkemaksuosuuksien nostamista lähemmäksi laskettua 27 % pitkän aikavälin tasapainoarvoa, josta on ollut olemassa arvioita jo monta vuosikymmentä. Sitä eivät suuret ikäluokat kuitenkaan tehneet. Kaikki oleellinen tieto oli olemassa jo 70-80-luvuilla, sillä silloin jo nähtiin ikäluokkien pienentyminen. Jos suuret ikäluokat olisivat halunneet turvata eläkkeidensä tason, olisivat he voineet ajoissa nostaa eläkemaksujen osuutta ja kasvattaa eläkerahastoja riittävälle tasolle. Kyseessä on siis ennen kaikkia sukupolvien välinen eturistiriita: tuntuu ehkä röyhkeältä asettua vanhusten (varmasti ansaittuja) eläkkeitä vastaan, mutta mielestäni ei ole myöskään oikeudenmukaista maksattaa vanhempien sukupolvien virheitä nuoremmilla sukupolvilla. Joku voisi tähän todeta, että ovat nuoret ikäluokat talouskasvun myötä keskimäärin varakkaampia kuin vanhat, joten kyllähän nuorilta vähän tukea liikenee. Kyseessä on kuitenkin pidemmän päälle paradoksi: tuloja voidaan tasata ikäluokkien sisällä tai ihmisen elinvaiheiden välillä (vanhuus, keski-ikä, nuoruus), mutta ei sukupolvien välillä. Syy on siinä, että sukupolvien välinen hyvinvointiero on kasvava virtasuure – talouskasvun seurauksena nuoremmat sukupolvet tulevat aina aikanaan vanhempiaan varakkaammiksi. Tätä eroa ei voida kuitenkaan tasoittaa, sillä ihmisen elinaika ei ole lineaarinen jatkumo, vaan lyhyt pätkä sukupolvien janalta. Tulojen siirtäminen nuoremmilta sukupolvilta vanhemmille sukupolville tarkoittaisi jatkuvaa eksponentiaalista velkaantumista, mikä päättyisi väistämättä romahdukseen.

Tulontasaus eri ikäluokkien välillä on lopulta mahdotonta pitkällä aikavälillä.

Jotta Suomen nykyinen eläkejärjestelmä kestäisi kasvavan rasituksen, ei eläkkeiden kokonaistasoa ole mahdollista nostaa ottamatta pois nuoremmilta ikäluokilta (=velkaantuminen). Paljon on tehty viime vuosina eläkejärjestelmän kestokyvyn parantamiseksi, mm. otettu käyttöön eläkkeiden tasoa odotetun eliniän mukaan säätävä elinaikaindeksi ja keskimääräisen eläköitymisiän nostoon pyrkivä 63-68 ikävuoden superkarttuma. Näistäkin toimenpiteistä huolimatta työntekijän ja työnantajan maksamat eläkemaksut ovat nousemassa n. 30%:iin, mikä on yli tuplasti enemmän kuin 40 vuotta sitten. Se asettaa entisestään paineita veronalennuksiin kasvavan kansainvälisen kilpailun myötä, mikä rapisuttaa hyvinvointivaltion perusteita. Lisäksi paineet virallisen eläkeiän nostoon kasvavat. Poliitikkojen voi olla vaikea sanoa turhautuneelle ja aktiivisesti äänestävälle eläkeläisjoukkiolle vastaan, mutta tässä suhteessa nuorten tulisi pitää puolensa, sillä maito on jo maassa.