Viimeaikoina eläkeläisten yleisin purnauksen aihe on tuntunut olevan eläkkeiden taitettuun kasvuindeksiin siirtyminen. Taitetussa indeksissä eläkkeet kasvavat 1:5 palkkatuloindeksin ja 4:5 yleisen hintaindeksin mukaisesti, eli suhdeluku on 20-80 aikaisemman 50-50 sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa eläkeläisillä aiempaa hitaampaa ansiotason kehitystä normaalisuhdanteen aikana, mikä luonnollisesti aiheuttaa kärvistelyä. Siksipä eläkeläiset ovatkin aktivoituneet ja vaatineet sankoin joukoin eläkkeiden taitetun indeksin poistamista. Jotta voisimme ymmärtää tilannetta paremmin, on meidän kuitenkin pureuduttava syvemmälle Suomen eläkejärjestelmään ja sen nykytilanteeseen.
Suomalaiset eläköityvät yhtenä nopeimmista maista Euroopassa. Tämä johtuu Suomen poikkeuksellisen suurista sodanjälkeisistä Baby Boom –ikäluokista. Pitkällä aikavälillä Suomen väestö ei ole välttämättä vähenemässä, mutta se on kylläkin vanhenemassa nopeasti. Tulevaisuudessa Suomessa tulee olemaan entistä vähemmän työssäkäyviä yhtä eläkeläistä kohti. Mitäs väliä sillä on taitetun indeksin kannalta, sillä eläkeläisethän ovat jo maksaneet maksuina oman eläkkeensä vastaavat Pertti ja Pirkko Peruseläkeläiset. Kunpa olisivatkin, mutta Suomen eläkejärjestelmä on rakennettu niin, että jokainen työssäkäyvä maksaa eläkevakuutusmaksuina, ei omia tulevia eläkkeitään, vaan senhetkisten eläkeläisten eläkkeitä. Silloin kun Pertti ja Pirkko olivat työelämässä, olivat eläköityvät ikäluokat huomattavasti heidän ikäluokkaansa pienempi. Nykyään ne ovat suuremmat. Järjestelmää luotaessa tilannetta pyrittiin kuitenkin viisaasti tasapainottamaan luomalla eläkerahastoja, joihin kerättiin ylijäämävarallisuutta tasoittamaan eläkesuhdanteita. Harmillista vain, että nämä rahastot ovat niiden esimerkillisestä hoidosta huolimatta riittämättömät. Kuvaavaa on se, että Pertti ja Pirkko maksoivat omana työssäoloaikanaan eläkemaksuja yhdessä työnantajiensa kanssa yhteensä noin 5-15 % palkastaan. Nykyään luku on nousemassa lähemmäksi 30%.
Onko ajatus kohtuullisesta eläkkeestä nykyisessä hyvinvointivaltiossa sitten sula mahdottomuus? Ei ole, sillä tarinan ydin on siinä, että Pertin ja Pirkon olisi pitänyt omana työssäoloaikanaan vaatia eläkemaksuosuuksien nostamista lähemmäksi laskettua 27 % pitkän aikavälin tasapainoarvoa, josta on ollut olemassa arvioita jo monta vuosikymmentä. Sitä eivät suuret ikäluokat kuitenkaan tehneet. Kaikki oleellinen tieto oli olemassa jo 70-80-luvuilla, sillä silloin jo nähtiin ikäluokkien pienentyminen. Jos suuret ikäluokat olisivat halunneet turvata eläkkeidensä tason, olisivat he voineet ajoissa nostaa eläkemaksujen osuutta ja kasvattaa eläkerahastoja riittävälle tasolle. Kyseessä on siis ennen kaikkia sukupolvien välinen eturistiriita: tuntuu ehkä röyhkeältä asettua vanhusten (varmasti ansaittuja) eläkkeitä vastaan, mutta mielestäni ei ole myöskään oikeudenmukaista maksattaa vanhempien sukupolvien virheitä nuoremmilla sukupolvilla. Joku voisi tähän todeta, että ovat nuoret ikäluokat talouskasvun myötä keskimäärin varakkaampia kuin vanhat, joten kyllähän nuorilta vähän tukea liikenee. Kyseessä on kuitenkin pidemmän päälle paradoksi: tuloja voidaan tasata ikäluokkien sisällä tai ihmisen elinvaiheiden välillä (vanhuus, keski-ikä, nuoruus), mutta ei sukupolvien välillä. Syy on siinä, että sukupolvien välinen hyvinvointiero on kasvava virtasuure – talouskasvun seurauksena nuoremmat sukupolvet tulevat aina aikanaan vanhempiaan varakkaammiksi. Tätä eroa ei voida kuitenkaan tasoittaa, sillä ihmisen elinaika ei ole lineaarinen jatkumo, vaan lyhyt pätkä sukupolvien janalta. Tulojen siirtäminen nuoremmilta sukupolvilta vanhemmille sukupolville tarkoittaisi jatkuvaa eksponentiaalista velkaantumista, mikä päättyisi väistämättä romahdukseen.
 |
| Tulontasaus eri ikäluokkien välillä on lopulta mahdotonta pitkällä aikavälillä. |
Jotta Suomen nykyinen eläkejärjestelmä kestäisi kasvavan rasituksen, ei eläkkeiden kokonaistasoa ole mahdollista nostaa ottamatta pois nuoremmilta ikäluokilta (=velkaantuminen). Paljon on tehty viime vuosina eläkejärjestelmän kestokyvyn parantamiseksi, mm. otettu käyttöön eläkkeiden tasoa odotetun eliniän mukaan säätävä elinaikaindeksi ja keskimääräisen eläköitymisiän nostoon pyrkivä 63-68 ikävuoden superkarttuma. Näistäkin toimenpiteistä huolimatta työntekijän ja työnantajan maksamat eläkemaksut ovat nousemassa n. 30%:iin, mikä on yli tuplasti enemmän kuin 40 vuotta sitten. Se asettaa entisestään paineita veronalennuksiin kasvavan kansainvälisen kilpailun myötä, mikä rapisuttaa hyvinvointivaltion perusteita. Lisäksi paineet virallisen eläkeiän nostoon kasvavat. Poliitikkojen voi olla vaikea sanoa turhautuneelle ja aktiivisesti äänestävälle eläkeläisjoukkiolle vastaan, mutta tässä suhteessa nuorten tulisi pitää puolensa, sillä maito on jo maassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti