Markkinalibertaarien retoriikka vastaa nykyajan kommunismia

Mediassa on viime aikoina pyörinyt yllättävän voimakkaita ja näkyviä kannanottoja, joissa yhdistyy sama ajatusmaailma: äärimmäinen markkinaliberalismi ja absoluuttinen yksilönvapaus. Näitä ajatuksia ovat esittäneet näkyvimpinä mm. pankkiiri Björn ”Nalle” Wahlroos, EK:n pääjohtaja Matti Apunen, sekä Kokoomusnuorten entinen puheenjohtaja Wille Rydman. Lähes kaikilla liturgia on hyvin samanlaista: valtio ei saisi rajoittaa millään tavalla yksilönvapauksia ja ilman rajoitteita kaikki toimii luonnostaan paremmin. Teoreettiset perusteet nostetaan Nozickin tulonjakofilosofian ja negatiivisen vapauskäsityksen lisäksi useimmiten Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteestä.

Aiemmin tässä blogissa olen viitannut samaan ajatusmaailman termillä ”uusliberalismi”. Uusliberalismi on kuitenkin paljon miedompi ja laajempi käsite, joka pitää sisällään monenlaisia markkinaorientaatioita. Siksi puhunkin nyt ”libertarismista”, jolla tarkoitan äärimmäistä markkinaideologiaa, jossa julkisvallalla ei ole juuri muuta sijaa kuin väkivaltamonopoli (poliisi ja armeija) ja oikeuslaitos. Kaikki muu halutaan yksityisten ihmisten vastuulle. Wahlrooseille ja Apusille sosiaalidemokraattinen hyvinvointipolitiikka on se suurin saatana ja valtion puuttuminen ihmisten toimintaan kaikkien ongelmien lähde. Ajattelutapa kulkee kutakuinkin näin: ”Ihmiset tietävät itse, mikä on heille parasta, eikä valtio tai viranomainen. Täten ihmisten toimiin ei tulisi millään lailla puuttua.”

Voisin jossain määrin hyväksyäkin ajatuksen, että ihminen on täysin vastuussa omista tietoisista teoistaan. Se, mikä tässä libertaarien retoriikassa unohtuu, on kaksi asiaa: yksilön teot vaikuttavat myös muihin ihmisiin, ja tieto eri mahdollisuuksista ja seurauksista on usein epäsymmetristä. Jälkimmäinen tarkoittaa, että henkilökohtaisen edun perusteella tehdyt päätökset aiheuttavat yhteiskunnalle systemaattista haittaa. Lisäksi libertaarit ovat tehneet tietoisen valinnan kannattaa negatiivista vapauskäsitystä positiivisen sijaan (= yksilönvapauden ulkoisten esteiden puute on tärkeämpää kuin tasavertaiset edellytykset tavoitella onnea). Kuitenkin näiden mediassa esiintyneiden henkilöiden retoriikka on hyvin vaihtoehdotonta: kaikki paha on valtion vika ja kaikki olisi paremmin vapaassa kapitalismissa. Muuta vaihtoehtoa ei osata nähdä tai sitä ei ainakaan haluta kertoa.

Tämän takia olen tullut lopputulokseen, että libertaristinen retoriikka vastaa äärimmäisyydessään ja vaihtoehdottomuudessaan 70-luvun kommunistista retoriikkaa. Eipä ihme, olihan Nallekin aikanaan 70-luvulla kommarinuori. Kummallekin on yhteistä yhden ulottuvuuden tarjoaminen kaikkien ongelmien ratkaisuksi. Siinä missä kommunismi halusi maksimoida valtion ja syytti kaikista ongelmista kapitalismia, haluaa libertarismi maksimoida kapitalismin ja syyttää kaikista ongelmista valtiota. Viisaimmat näkevät tässä kehän.

Libertarismia perustellaan usein Itävaltalaisella taloustieteen koulukunnalla. Vaikka arvostankin Itävaltalaisen taloustieteen kontribuutiota tieteen kehitykselle, en voi olla huomioimatta yhtäläisyyttä Itävaltalaisen taloustieteen argumentaatiossa ja marxilaisessa yhteiskuntatieteessä. Kummatkin ovat näennäisesti erillään aatteellisesta vastineestaan ja kummatkin tarjoavat hyvin samankaltaisia selityksiä maailmasta. Kummassakin on havaittavissa argumentaatiomalli: ”Kaikki kukat ovat oikeasti valkoisia, ne vain heijastavat valheellisia värimaailmoja”. Väitettä ei voi vahvistaa eikä kumota minkäänlaisissa olosuhteissa. Itävaltalainen taloustiede kieltäytyy käyttämästä empiirisiä menetelmiä perustellen, että yhteiskunta on liian monimutkainen havainnoivien menetelmien luotettavuudelle. Valitettavasti ilman empiriaa Itävaltalaisella taloustieteellä ei ole minkäänlaista reaalista yhteyttä todellisuuteen paitsi tutkijoiden omat a priori oletukset. Mikään ei kuitenkaan kerro siitä, pitävätkö nämä oletukset paikkaansa. Tämähän sopii ehdottomuutta korostaville libertaareille, sillä näin heidän ei koskaan tarvitse vahvistaa väitteidensä todenperäisyyttä.

Libertarismi on ehdottomuuden aate ja tältä osin historia näyttää toistavan itseään. Yksi kerrallaan erilaiset ehdottomuutta korostavat aatteet nousevat pinnalle, epäonnistuvat ja hajoavat. Yksikään kehittynyt sivilisaatio ihmiskunnan historiassa ei ole pärjännyt pelkän ”spontaanin järjestyksen” varassa. Ihmiset ja markkinat ovat siihen liian epätäydellisiä.