Kovemmat vankeusrangaistukset?

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että äänestäjät toivovat kansanedustajaehdokkaiden ajavan kovempia vankeusrangaistuksia. Tämä asenne tuntuu olevan hyvin monella: rikollisille pidemmät rangaistukset ja vankilat ankeiksi luoliksi ja vielä mielellään kuolemanrangaistukset pahimmille rötöstelijöille. Kysytään, miksi vangit saavat opiskella vankeusaikanaan ja miksi heillä on virikkeitä, kuten kirjoja ja televisioita. Vaaditaan suljettuja vankiloita avovankiloiden sijaan ja vankiloista mahdollisimman epämiellyttäviä paikkoja. On kuitenkin hyvin kyseenalaista, hyödyttäisikö se yhteiskuntaa millään tasolla.

Samaan ääneen nämä äänestäjät vaativat Helsingin Sanomien mukaan julkisen sektorin menojen leikkausta. Vankeusrangaistusten pidentäminen ei tätä asiaa ainakaan auta. Lisäksi on hyvä palauttaa tässä vaiheessa mieleen, mikä onkaan oikeuslaitoksen tehtävä yhteiskunnassa: rikosten ehkäisy ja rikollisten integroiminen takaisin yhteiskuntaan. Empiirisellä tutkimuksella ei ole havaittu korrelaatiota rangaistusten kovuuden ja rikollisuusasteen välillä. Kyllähän sen arkijärjelläkin ymmärtää - ei ihminen ajattele kiinnijäämistä silloin kun tekee rikoksen. Jos ajattelisi, tuskin hän sitä tekisi. Vankeusrangaistusten pituudella ei ole siis oleellista merkitystä rikollisuuden ehkäisyn kannalta., vaan lähinnä eri rangaistusten suhteella toisiinsa. Raiskauksista esim. on Suomessa liian lyhyet tuomiot suhteessa mm. pahoinpitelyyn. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rangaistukset keskimäärin olisivat liian lyhyitä. Toinen juttu on sitten ne muutamat harvat psykopaatit, jotka jatkavat rikosten tekemistä joka tapauksessa aina vapauduttuaan. Nämä tapaukset kuuluvat kuitenkin ennemmin mielisairaalan suljetulle osastolle, eivätkä kuulu tähän keskusteluun. Huomionarvoista on myös se, että elinkautisten keskimääräinen suoritusaika on parin viimeisen presidentin aikana kasvanut keskimäärin n. 4 vuodella.

Entä sitten vankiloiden olot? Eikös se ole epäoikeudenmukaista, että rikolliset saavat kaiken aiheuttamansa kärsimyksen jälkeen elellä mukavasti avovankiloissa ja käydä vielä välillä lomilla? Oikeuslaitos ei kuitenkaan ole kostolaitos. Oikeuslaitoksen toinen tehtävä on sopeuttaa rikolliset takaisin yhteiskuntaan, mitä eivät ainakaan auta epäinhimilliset vankilaolosuhteet, joissa vangeilla ei ole muuta tekemistä kuin tapella keskenään ja mennä entistä syvemmälle omiin ongelmiinsa. Sellainen ympäristö ei auta palaamaan takaisin normaaliin elämään, vaan enemminkin edesauttaa tulevaa häiriökäyttäytymistä. Siksi on hyvä, että vankiloissa on myös virikkeitä ja että ne eivät ole ihmisen psyykkeelle haitallisia paikkoja. Avovankilat myös tulevat huomattavasti suljettuja vankiloita halvemmiksi. Muistutan edelleen, että sieltä kyllä lentää pian suljettuun vankilaan, jos ei kykene elämään ihmisiksi tai yrittää paeta.

Mutta eivätkö kuolemanrangaistukset ratkaisisi kaikki ongelmat? Nirri pois, niin eipähän ainakaan uusita rikosta. Helppoa ja halpaa, kunhan ei liian kalliita teloitusmenetelmiä käytetä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä eettinen ratkaisu, eikä välttämättä järkevinkään. Ensiksikin koskaan ei voida olla täysin varmoja siitä, onko joku ihminen oikeasti tehnyt rikoksen vai onko hänet esim. lavastettu. Lisäksi kuolemanrangaistus aiheuttaa lukuisia epäsuoria ongelmia: se voi olla tuhoisa tuomitun läheisille ja se on erittäin tehokas keino varmistaa, että syytetty tekee kaikkensa, jottei jäisi kiinni: tarvittaessa tappaa muutaman ihmisen yrittäessään paeta - sillä mitä menetettävää hänellä on? Käytäntö on myös osoittanut, ettei eettisesti (?) toteutettu kuolemantuomio olekaan niin halpa kuin kuvitellaan. Yhdysvalloissa kuolemantuomion hinta kaikkine oikeudenkäynteineen nousee elinikäisen vankeusrangaistuksen hintaa korkeammaksi. Onhan se ehkä halpaa, jos ilman kunnollisia selvityksiä pistetään kirveellä saunan takana nirri pois, mutta siitä onkin sitten oikeusvaltio aika kaukana.

TUPO:n merkitys työllisyydelle

Suomessa siirryttiin vuonna 2008 pois keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista (TUPO) työmarkkinoilla, Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) vetäydyttyä neuvotteluista. Sen jälkeen epävakaus työmarkkinoilla on lisääntynyt, eikä lopputulos ole ollut tyydyttävä juuri millekään osapuolelle. Suomessa on perinteisesti ollut TUPO:n ansiosta hyvin yhteistyökykyiset ja keskitetysti koordinoidut työmarkkinat, mikä on edesauttanut kokonaisvaltaisten, useimpia osapuolia hyödyttävien ratkaisujen löytymistä. TUPO:t ovat myös vähentäneet yhteiskunnalle haitallisten työtaisteluiden tarvetta, sekä mahdollistaneet suhteellisen tasa-arvoisen palkkakehityksen, ja pitkäjänteisen yhteiskuntapoliittisen suunnittelun, jossa voidaan käsitellä työmarkkinapolitiikan lisäksi myös mm. talous- ja sosiaalipolitiikkaa pidemmällä aikavälillä.

TUPO:n puuttumisen riskinä on, että ammattiliittojen keskinäinen koordinaatio ja yhteistyö heikkenevät, mikä saattaa johtaa eräissä Keski- ja Etelä-Euroopan maissa vallitsevaan työmarkkinoiden ”insider-outsider” -ongelmaan, joissa merkittävistä eduista hyötyvät pitkään alalla olleet ”sisäpiirin” työtekijät, mutta uusien ”ulkopiirin” työntekijöiden tulo alalle muuttuu vaikeaksi yksittäisten järjestöjen ajaessa omien jäsentensä etuja muusta välittämättä. Tällä on taipumuksena lisätä työmarkkinoiden jähmeyttä ja siten työttömyyttä: erityisesti pitkäaikaistyöttömyyttä ja nuorisotyöttömyyttä. Ongelman johtuu siis pääasiassa koordinoimattoman sopimustoiminnan ulkoisvaikutuksista, jolloin kukin osapuoli pyrkii maksimoimaan oman ydinjäsenistönsä edut ajattelematta koko työväestön, tai kansantalouden etua. Lisäksi ilman keskitettyä ratkaisua palkkamaltista on vaikeampi päästä yhteisymmärrykseen ja näin ollen on riskinä, että inflaation kiihtyminen syö palkankorotuksilla saavutetun ostovoiman.  

Kansainvälisissä vertailuissa on osoittautunut, että hyvin vahvat, mutta yhteistyökykyiset ja keskitetysti koordinoidut ammattiyhdistykset eivät juuri aiheuta ylimääräistä työttömyyttä ja luovat työmarkkinoille huomattavasti vähemmän joustamattomuutta kuin vahvat, mutta yhteistyökyvyttömät ja heikosti koordinoidut ammattiliitot. Lisäksi ne ovat tasa-arvoisempia työntekijöille, kuin jälkimmäiset. Ammattiliittojen olemassaolo on tärkeää palkansaajien kannalta, sillä muuten suuret työnantajat pystyisivät helposti polkemaan yksittäisiä palkansaajia ja ansaitsemaan ylisuurta voittoa. On kuitenkin myös tärkeää, ettei Suomessa pääse syntymään erottelua työvoiman sisäpiiriläisten ja ulkopiiriläisten välille. Näiden tavoitteiden ajamisessa tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat merkittävässä osassa luoden myös valtiolle ohjauskanavan työmarkkinoihin. EK:n ajama uusliberaali, vapailla markkinoilla määräytyvä, tulopolitiikka ei teoriassakaan toimi Pohjoismaisissa yhteiskunnissa, joissa ammatillinen järjestäytymisaste on joka tapauksessa korkea. Näin ollen EK:n ajama työmarkkinoiden joustavuus vain heikkenee, kun siirrytään pois keskitetyistä ratkaisuista. Käytännössä tämä tarkoittaa potentiaalisesti suurempaa työttömyyttä, suurempia eroja eri palkansaajaryhmien välillä, alhaisempaa kansantalouden kilpailukykyä ja inflaatiota.

Olisiko EK:nkin aika tajuta, että irtautumalla TUPO:sta se sahaa vain omaa jalkaansa?

Julkista sektoria ei pidä johtaa kuin yksityistä yritystä

 

Insinööriajot kallistuivat vuodenvaihteessa 40%, koska ajokokeen järjestäminen kilpailutettiin ja tarjouskilpaan osallistui vain yksi yritys - tarjouksella joka on 40% nykyhintaa korkeampi. Lain mukaan julkisen sektorin järjestäessä tarjouskilvan, on sen pakko hyväksyä paras tarjous. Tässä tapauksessa se paras oli vain huomattavasti julkista vaihtoehtoa kalliimpi. Idiootit.

Ylipäänsä kaikessa julkisen sektorin hallinnossa ja siihen liittyvässä lainsäädännössä tulisi ymmärtää, ettei julkinen sektori toimi samalla lailla kuin yksityinen yritys: sillä on eri tavoitteet ja se toimii erilaisilla lainalaisuuksilla. Tieteessäkin ne on erotettu liiketaloustieteeseen ja kansantaloustieteeseen. Viime aikoina Suomessa on entistä enemmän yritetty johtaa julkista sektria yksityisen sektorin keinoilla. On puhuttu tulosjohtamisesta ja yksityistämisestä. Ei kuitenkaan ole aina ymmärretty, etteivät yritysmaailmasta kopioidut käytännöt aina sovi julkisiin palveluihin. Julkinen sektori nimittäin saa "voittonsa", ei palveluiden käyttämisestä, vaan laadukkaista tasapuolista palveluista ja niiden yhteiskunnalle aiheuttamista positiivisista ulkoisvaikutuksista, mikä taas lisää pitkällä aikavälillä myös verotuloja.

Ongelma on siis ennen kaikkea rakenteellinen: se juontuu julkisen hallinon johtamisen periaatteista, jotka eivät julkiseen hallintoon sovellu. Seurauksena ovat lukuisat ongelmat julkisella sektorilla: mm. terveydenhuollossa, VR:llä ja nyttemmin insinööriajojen yksityistämisessä. Syyt, joiden takia liike-elämän johtomallit eivät julkiselle puolelle sellaisenaan sovellu voidaan helposti listata:

1. Voiton määräytyminen eri tavalla (verotuksesta, ei palveluiden käytöstä)
2. Yksityinen monopolin on taloudellisesti yhteiskunnalle ongelmallisempi kuin julkinen monopoli (vrt. edellinen kirjoitus)
3. Julkisen järjestelmän hinnoittelussa voidaan ottaa huomioon ulkoisvaikutukset paremmin kuin yksityisessä ratkaisussa
4. Kilpailutettaessa kaikki julkinen toiminta joudutaan samalla luopumaan keskitetyn yhteistyön tuomista synergiaeduista. Erikoistuminen on yksityisessä taloudessa lähes aina kannattavaa kohdan 1 takia, mutta julkisella puolella tämä yhtälö ei enää päde. Julkisten organisaatioiden keskinäinen kilpailu johtaa helposti siihen, ettei yhteisestä edustä enää välitetä, mikä aiheuttaa järjestelmälle ylimääräisiä kuluja. Se johtaa absurdeihin tilanteisiin, joissa julkishallinnon toimijoiden säästöt siirtyvät kuluina muille yksiköille - tai pahimmassa tapauksessa oikeusturvaongelmiin, kuten varsin yleisiin tilanteisiin, joissa yksiköillä ei todellisuudessa ole varaa maksaa lainmukaisia velvotteitaan esim. siviilipalvelusmiehille.

Sen sijaan, että julkisen sektorin tehokkuutta haetaan liike-elämän malleista, tulisi julkiselle sektorille luoda kokonaan oma hallintomalli, jossa otettaisiin huomioon julkisen sektorin erityislaatuisuus ja painotettaisiin pitkän aikavälin etuja. Kannustinjärjestelmien tulisi kannustaa ongelmien ennaltaehkäisyyn ja laatuun suorituskertojen määrän tai halpuuden sijaan. Esim. terveydenhuollossa paras julkinen palvelu ei ole mahdollisimman monta mahdollisimman halpaa hoitotoimenpidettä, vaan terve ihminen. Lisäksi kannattaisi myös huomioida, ettei yksityistämisvimmassa luoda yksityisiä monopoleja, jotka nostavat palvelun hintaa julkisen sektorin tasapainohintaa korkeammaksi, kuten inssiajojen tapauksessa. Joskus julkinen onkin halvempi kuin yksityinen.

Pakina Päivi Räsäsestä

Viitaten Päivi Räsäsen kommentteihin kristittyjen suosimisesta pakolaisia valittaessa, olen kirjoittanut aiheesta vastauksen tukeutuen pelkästään Räsäsen käyttämään argumentaatioon:

"Suomi ei voi ottaa kaikkia maailman pakolaisia. Sopeutumisen kannalta olisi järkevää valita sellaisia ryhmiä, jotka kulttuurisesti ja seksuaalisesti sopeutuvat tänne, eli asetetaan etusijalle esimerkiksi vainotut homot. Vaikka heidät siirrettäisiin eri puolille Suomea, kuten Etelä-Pohjanmaalle tai Etelä-Karjalaan, he integroituvat nopeasti, kun he löytävät homoyhteisön. Siellä heidät otetaan hyvin vastaan vainottuina homoina. Heteromiesten kohdalla on suurempi riski eristäytymiseen. Se yhdessä syrjimisen kanssa voi johtaa radikalisoitumiseen. Suomi ei ole mikään muusta maailmasta eristetty saareke.”