The biggest problem in Finland is monoculturalism

For a change, I write this post in English to make it understandable for non-Finnish speakers as well. I haven’t written anything in this blog for ages. After considering several topics, I finally realised what sums them all up: a striving for a monoculture. And I do not mean farming.

Racism, xenophobia, and “hate speech” have been present a lot in Finnish media lately. The discussion is highly polarised: some (me including) think Finland is too closed and xenophobic, and some undermine those problems, and talk about the negative consequences of immigration. These are actually two different discussions but in the end they all converge in one final battlefield – multiculturalism versus monoculturalism.

Finnish culture after the 2^nd World War has been extremely monoculturalist. It has tolerated very little variation in ways of living and being. This is not only the issues for people from different cultures, but also for some individuals from the white Lutheran Finnish majority, and for traditional minority cultures living in Finland. Historically Finland has had a great number of inhabitants coming from different cultures: Tatars, Roma, Jews, Germans, Russians, Swedes, Orthodox Karelians, Sami people, etc. Most of them are nowadays virtually undetectable because they have accepted the Finnish monoculture and its demands. Some, like the Sami and Roma, still try to maintain their original cultures. As a result, they face discrimination.

As I mentioned, it’s not only a problem for ethnic minorities. The classical monoculture in Finland has also traditionally been very intolerable against sexual minorities (resulting gay people to flee to Sweden during the Cold War). People are expected to live and behave in a very narrow manner. Even still today, men are expected to go to the army, study practical fields (not humanities or arts), get a job, have a short haircut and shave the beard (which, Gott sei Dank, is not an absolute norm anymore), dress normally and casually, get children, and work like a lunatic while they are young. Recommended hobbies are sports, hunting, and all kinds of gadgets. If you are into dancing or painting, or dress untypically, you’re a weirdo or a gay or both. Girls/women are expected to do well in school, have a long hair while young, not go to the army, get a spouse and a job, have children and take the biggest responsibility of them. Somehow I’ve got the feeling that (young) women enjoy a bit greater variety of acceptable lifestyles and individualism than men but I might be wrong because I’m young and a man.

Why has there been so strong strive for a monoculture? Historically it can be explained by the need for national unity after the dividing and tragic events of the civilian war, the following 2^nd World War, and also the insecure times in the Cold War. But: these events are history now. There simply isn’t anymore a political reason to narrow people’s ways of living.

Back to the immigration discussion. Many commentators in several newspaper websites and Internet forums say that immigrants can be accepted if they adopt the Finnish majority culture and live by its norms (listed above) like Tatars and Jews have done before. When very recently a young perfectly Finnish-speaking educated and employed Muslim woman explained about her experiences of racism in Helsingin Sanomat (http://www.hs.fi/elama/Solvaajien+taltuttaja/a1386144021457), many commentators stated she should dress like the majority in order to not face racism. Why should she change her dressing style just because it does not fit into the one image of the Finnish culture? There is simply an unintelligibly strong strive for a monoculture, and inability to accept that people combining aspects of several cultures and making individual choices might still be respectable and accepted citizens. We do not utilise the talents of people coming from different backgrounds. In a country with lack of medical doctors, why are African doctors re-educated as bus drivers? Why do we demand an industrial cleaner to be fluent in Finnish in order to be hired? Why are there still employers who discriminate civilian servicemen (men not having done the army) in hiring? Why is a man with a long hair and a beard, or a woman with short hair ineligible for a customer service job (let alone a man with dyed hair)? Ironically, the demand of total adaption actually effectively marginalises many immigrant groups, driving them away from the labour markets and civil society.

The times are changing but unfortunately very slowly. There is still no legal gay marriage. The effort to put all people into one mould is not only killing the creativity but makes the social atmosphere very tense and drives away a lot of talent. And it makes the life more miserable for all of us, not just minorities. Luckily the religion, thanks to our secular roots, has never been a very dominant factor. Unless you’re a Muslim, of course. The aim for a simple monoculture creates unnecessary xenophobia and prejudices of people wishing to live in a different way. There can still be rules and laws, and there needs to be, but could we please be a bit more relaxed and tolerant towards other people? Could we accept a bit more variety? Even though some people in anti-immigration forums believe so, it will not lead to Sharia Dictatorship (yet again a monoculture).

All these problems presented above and also the bulk of the current discussion about immigration boil down into this one little thing, the monoculture. The belief that there can only be one culture present in a society seems to stick hard among the Average Joe, be it Finnish immigrant-originated culture. But I say, there can be both and even more affecting a single individual in the same time. If we, the people in Finland, get rid of this incorrect and harmful belief that only one culture can prevail in a society at certain time, we can also get rid of most the racism and xenophobia present in our society. After that we can all treat each other as individuals with strengths and weaknesses and not just as mindless robots a certain monoculture.

Pohdintaa lasikatosta: onko syrjintä työmarkkinoilla asteittaista?

Tämä tulee nyt vähän myöhässä omien kiireideni takia. Kuitenkin noin kuukausi sitten pysähdyin pohtimaan USA:n hallinnon tuoreita ministerinimityksiä. Kritiikin kohteena oli naisten vähäinen määrä huippupaikoilla. Sitten ryhdyin miettimään vaihtoehtoja: keitä potentiaalisia ministeriainesta olevia demokraattinaisia tällä hetkellä on USA:n politiikan huipulla? YK-lähettiläs Susan Ricen vetäytymisen jälkeen ei kovin montaa. Obamalla ei ollut paljoa vaihtoehtoja poliittisesti tiukassa tilanteessa.

Käännetään esimerkki yritysmaailmaan. Kun eteneminen uralla tapahtuu käytännössä asteittain, valitaan seuraavalle portaalle ylennettävät aine edellisen portaan työntekijöiden joukosta. Oletetaan, että erinäisten kulttuuristen ja muiden tekijöiden (mm. aikaisemmin mainitsemani lastenhoidon piilokustannukset) takia naisia syrjitään ylennystilanteessa 45-55 suhteessa miehiin, mikä ei edes kuulosta järin pahalta. Eli siis tasapainoisessa tilanteessa 55 % todennäköisyydellä valitaan mies. Päätyykö huippupaikoille tällöin naisia 45 % ja miehiä 55 %? Mikäli yleneminen tapahtuu asteittain, on ero huipulla huomattavasti jyrkempi.

Kuvitellaan, että yrityksen X hierarkiassa on seitsemän porrasta, joista alimmalla työskentelee miehiä ja naisia yhtä paljon. Oletetaan lisäksi, että ylennettyjen tilalle palkataan aina uudet työntekijät. Jos naisia syrjitään 45-55 suhteessa miehiin jokaisessa ylennystilanteessa, näyttäisi sukupuolirakenne seuraavalta:

1. porras: naisia 50 %

2. porras: naisia 45 %

3. porras: naisia 41 %

4. porras: naisia 36 %

5. porras: naisia 33 %

6. porras: naisia 30 %

7. porras: naisia 27 %

Tulos ei ole järin epärealistinen huippupaikkojen osalta. Suomalaisten pörssiyhtiöiden hallituksissa naisia on 26 %. Tällä mallinnuksella, jossa yrityshierarkiassa on 7 porrasta ja syrjintäaste on 5 prosenttia, saavutettiin tulos, jossa huipulla naisia on vain 27 %. Pitäisikö lasikaton sijaan puhuakin asteittaisesta syrjinnästä? Valitettavasti en kyennyt löytämään tarkempaa dataa sukupuolten välisestä sijoittumisesta suomalaisen yrityshierarkian keskivaiheilla, mutta yllä oleva mallinnus vaikuttaa silti varsin uskottavalta.

Mitä tästä sitten pitäisi oppia? Mikäli työsyrjintä on todella asteittaista, voivat hyvinkin pienet syrjintäkannustimet, kuten erot työnantajiin kohdistuvissa lastenhoidon kustannuksissa sukupuolten välillä, johtaa suuriin sukupuolieroihin hierarkian huipulla. Se ei ole ongelma vain tasa-arvon kannalta, vaan on myös suuri riski, että jotkin näkökulmat tärkeisiin päätöksiin jätetään huomiotta, mikäli jakauma on hyvin vinoutunut.

Länsimaiden kauppapolitiikka ja maataloustuet pitävät köyhät maat köyhinä

Länsimaiden harjoittama kauppapolitiikka on kaksinaamaista. Toisaalta vaaditaan kehitysmaita avaamaan talouttaan ja vapauttamaan markkinoitaan kansainväliselle kilpailulle. Toisaalta länsimaiden maataloustuotteita tuetaan kohtuuttomilla subventioilla. Taloustieteen nobelisti Paul Krugmanin mukaan kummatkin ovat omiaan estämään kehitysmaita teollistumasta ja kehittymästä.

Kaikista suurin este kehitysmaiden kehitykselle lienee hallinnollinen korruptio, joka estää muut kasvun edellytykset. Se ei ole kuitenkaan ole ainut selitys. Maailman kauppajärjestö WTO ja läntiset teollisuusmaat painostavat kehitysmaiden hallituksia avaamaan talouttaan kansainväliselle kilpailulle, minkä kenties uskotaan klassisen taloustieteen periaatteiden mukaan lisäävän kasvua. Paul Krugmanin (sekä alunperin eteläkorealaisen ekonomistin Ha-Joon Changin) mukaan tämä politiikka on väärä, ja erityisen tuhoisaa siitä tulee länsimaiden pumpatessa markkinoille pilkkahintaisia maataloustuotteita oman ylituotantonsa seurauksena. 

Syy, miksi klassinen talousoppi ei tässä tapauksessa päde, on se että teollinen jalostusyhteiskunta vaatii kehityksen alkuvaiheessa suojaa maailmanmarkkinoilta. Muuten se tapetaan heti syntyjään. Vaikka monet pitävät kehitysmaiden kilpailukykyä hyvänä halvan palkkatason takia, on todellisuus kaikkea muuta.  Henkisen pääoman, infrastruktuurin ja tehokkaan hallinnon puute asettaa kehitysmaan vaurastumisen ensiaskeleet hyvin hataralle pohjalle. Krugman tuo esille kirjassaan ”Lama: Talouskriisin syyt, seuraukset ja korjausehdotukset” esille, ettei yksikään menestynyt teollisuusvaltio ole onnistunut luomaan teollisuuttaan ilman suojatulleja ja protektionismia – ei Suomi eikä USA sen paremmin kuin Saksa, Japani tai Etelä-Koreakaan. Kun teollistumisprosessi on saatu käyntiin, on suojatullit lopulta voitu purkaa. Kun tähän päälle lisätään vielä pilkkahintaisten maataloustuotteiden pumppaaminen maailmanmarkkinoille, on kehitysmaiden tuottajien lähes mahdoton vaurastua ja luoda tarvittavaa alkusykäystä kasvukehitykselle. Kohtalon ivaa on se, ettei pilkkahintainen ruoka edes koskaan tavoita kaikista köyhimpiä puutteellisen infrastruktuurin takia.

Tämänhetkinen tilanne on siis valitettavan nurinkurinen. Länsimaiden vaatimukset taloudellisen protektionismin purkamisesta estävät heikkojen kehitysmaiden talouksia saavuttamasta kriittistä massaa (tehtaita, infrastruktuuria, pääomia, osaamista) teollistumiskehityksen turvaamiseksi ja samalla ne estävät kehitysmaita kilpailemasta alkutuotannollakaan polkemalla maailmanmarkkinahintoja. Jos todella tahtoisimme auttaa kehitysmaita, tulisi meidän toimia juuri päinvastoin: sallia kehitysmaiden suojatullit vähintään kehityksen alkuvaiheessa ja leikata rankasti maataloustukiamme. 

Maatalouden ylituotantoa on sekä EU:ssa että USA:ssa. Käytännössä maataloustukien leikkauksesta pitäisi sopia EU:n ja USA:n välillä. Mutta mm. Ranskan maaseutu hyötyy voimakkaasti maatalouden subventiosta, vaikkei sillä olekaan mitään ilmastollisia perusteita. Poliitikkojen on vaikea tehdä sellaisia poliittisia ratkaisuja, jotka hyödyttävät laajasti kaikkia, mutta haittaavat juuria omia äänestäjiä.

Rotia palkkaneuvotteluihin

Ay-liike tulisi miehittää kokoomuslaisilla ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK demareilla. Ehkä näin saataisiin yhteistyötä aikaiseksi ja olennaisia ratkaisuja tehtyä.

Suomen työmarkkinapolitiikka junnaa paikallaan: sekä työnantajia edustava EK että palkansaajien ammattiyhdistysliike ovat linnoittautuneet pitkälti ideologisiin poteroihinsa, joista ei kompromisseja tehdä. Ei ainakaan ilman sivullisia uhreja. Valitettavasti kuitenkin Suomessa työmarkkinajärjestöillä on suuri valta merkittäviin työpoliittisiin kysymyksiin kuten eläkejärjestelmään, raamisopimuksiin ja palkkatasoon. Kaikki tietävät, että meillä on tulevaisuuden isoja kysymyksiä ratkaistavana. Miten työllisyyttä saadaan kohotettua? Miten ratkaistaan eläkejärjestelmän kestävyysvaje? Näitä kysymyksiä on liki mahdoton ratkaista nykyisessä järjestelmässä, elleivät työmarkkinajärjestöt suostu yhteistyöhön.

Vielä vuosi sitten sanoin, että joustamattomampi osapuoli on Eteläranta (EK). Työnantajaliitto torppasi eläkevakuutusmaksujen noston, mikä on kuitenkin kaikissa eri skenaarioissa välttämätön toimenpide. Mitä myöhemmin maksuja nostetaan, sitä rajumpi on kertakorotus. Viimeisimmän vuoden aikana joustamattomin osapuoli on valitettavasti ollut ay-liike, erityisesti SAK. Viime viikolla SAK ilmoitti, ettei se ole valmis neuvottelemaan eläkeiän nostosta. Jollei eläkeikää nosteta, joudutaan kuitenkin väestön vanhetessa eläkkeitä leikkaamaan rankalla kädellä tai nuorempien ikäluokkien työeläkemaksua korottamaan kohtuuttoman paljon. Niin paljon, että puheet ansiotuloveron muutoksista muuttuvat nappikaupaksi. Puhumattakaan valtion kustannuspaineesta kustantaa eläköityneiden terveydenhuolto.

Hankalin kysymys on kuitenkin ollut kysymys palkkamaltista. Sekä asiantuntijat että työnantajat (luonnollisesti) ovat vaatineet joko hyvin maltillisia palkankorotuksia tai nollalinjaa. Työntekijäpuoli ei ole kuitenkaan osoittanut minkäänlaista vastakaikua. Ay-liike tuntuu tällä hetkellä ajattelevan, että ostovoimasta ei voida luopua, oli tilanne mikä hyvänsä.

Taloustieteessä on työmarkkinoista ja kollektiivisista palkkaneuvotteluista erilaisia malleja. Yksioikoisimmissa malleissa kollektiiviset neuvottelut nähdään työssäkäyvien palkkojen korottamisena markkinaehtoisen palkkatason yläpuolelle työllisyyden kustannuksella, jolloin yrityksen sopeutuvat kustannuksiin irtisanomalla työntekijöitä. Tämä on mielestäni liian yksioikoinen malli, joka olettaa liikaa markkinoiden tehokkuudelta. Kuitenkin ay-liikkeen kannalta positiivisemmat mallit, kuten tehokkaan neuvottelun malli (Efficient Bargaining Model), olettavat että neuvotteluosapuolet toimivat vastuullisesti ja kantavat huolta myös työllisyydestä. Tämä tarkoittaa sitä, että heikkona taloudellisena aikana, jolloin yritysten voitot eivät kasva, ollaan myös valmiita luopumaan palkankorotuksista. Oikeastaan tehokkaan neuvottelun mallin mukaan ay-liikkeen pitäisi suorastaan vaatia maltillista palkkalinjaa, jottei työttömyys kasvaisi.

Pohjoismaisen kolmikantaisen työmarkkinapolitiikan toimivuus nojaa siihen, että osapuolet pystyvät tarvittaessa luopumaan omista eduistaan ja tekemään vastuullisia päätöksiä. Mikäli näin ei ole, niin silloin työmarkkinamallimme ei toimi. Siinä tapauksessa lienee asiallista harkita toisenlaista työmarkkinamallia, jossa keskusjärjestöjen rooli on pienempi. Se olisi sääli, sillä hajautetumpi malli johtaa helposti sekä epätasa-arvoon että tehottomuuteen. Keskitetty malli voi kuitenkin toimia vain, mikäli toimijat ovat vastuullisia ja kykenevät kompromisseihin.

Palaan jälleen alussa esittämääni ajatukseen, että ay-liikkeen päätöksentekijät olisivat kokoomuslaisia ja EK:n pamput demareita (sen sijaan että tilanne on juuri päin vastoin). Olisiko työmarkkinajärjestöillä silloin paremmin kykyä ajatella pitkän aikavälin yhteistä etua omien lyhyen aikavälin intressien sijaan?

P.S. Toisin kuin jotkut tuntuvat ajattelevan, kotimaisen kysynnän elvytys taantuman aikana on valtiovallan tehtävä, ei palkkaneuvotteluiden.