Rotia palkkaneuvotteluihin

Ay-liike tulisi miehittää kokoomuslaisilla ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK demareilla. Ehkä näin saataisiin yhteistyötä aikaiseksi ja olennaisia ratkaisuja tehtyä.

Suomen työmarkkinapolitiikka junnaa paikallaan: sekä työnantajia edustava EK että palkansaajien ammattiyhdistysliike ovat linnoittautuneet pitkälti ideologisiin poteroihinsa, joista ei kompromisseja tehdä. Ei ainakaan ilman sivullisia uhreja. Valitettavasti kuitenkin Suomessa työmarkkinajärjestöillä on suuri valta merkittäviin työpoliittisiin kysymyksiin kuten eläkejärjestelmään, raamisopimuksiin ja palkkatasoon. Kaikki tietävät, että meillä on tulevaisuuden isoja kysymyksiä ratkaistavana. Miten työllisyyttä saadaan kohotettua? Miten ratkaistaan eläkejärjestelmän kestävyysvaje? Näitä kysymyksiä on liki mahdoton ratkaista nykyisessä järjestelmässä, elleivät työmarkkinajärjestöt suostu yhteistyöhön.

Vielä vuosi sitten sanoin, että joustamattomampi osapuoli on Eteläranta (EK). Työnantajaliitto torppasi eläkevakuutusmaksujen noston, mikä on kuitenkin kaikissa eri skenaarioissa välttämätön toimenpide. Mitä myöhemmin maksuja nostetaan, sitä rajumpi on kertakorotus. Viimeisimmän vuoden aikana joustamattomin osapuoli on valitettavasti ollut ay-liike, erityisesti SAK. Viime viikolla SAK ilmoitti, ettei se ole valmis neuvottelemaan eläkeiän nostosta. Jollei eläkeikää nosteta, joudutaan kuitenkin väestön vanhetessa eläkkeitä leikkaamaan rankalla kädellä tai nuorempien ikäluokkien työeläkemaksua korottamaan kohtuuttoman paljon. Niin paljon, että puheet ansiotuloveron muutoksista muuttuvat nappikaupaksi. Puhumattakaan valtion kustannuspaineesta kustantaa eläköityneiden terveydenhuolto.

Hankalin kysymys on kuitenkin ollut kysymys palkkamaltista. Sekä asiantuntijat että työnantajat (luonnollisesti) ovat vaatineet joko hyvin maltillisia palkankorotuksia tai nollalinjaa. Työntekijäpuoli ei ole kuitenkaan osoittanut minkäänlaista vastakaikua. Ay-liike tuntuu tällä hetkellä ajattelevan, että ostovoimasta ei voida luopua, oli tilanne mikä hyvänsä.

Taloustieteessä on työmarkkinoista ja kollektiivisista palkkaneuvotteluista erilaisia malleja. Yksioikoisimmissa malleissa kollektiiviset neuvottelut nähdään työssäkäyvien palkkojen korottamisena markkinaehtoisen palkkatason yläpuolelle työllisyyden kustannuksella, jolloin yrityksen sopeutuvat kustannuksiin irtisanomalla työntekijöitä. Tämä on mielestäni liian yksioikoinen malli, joka olettaa liikaa markkinoiden tehokkuudelta. Kuitenkin ay-liikkeen kannalta positiivisemmat mallit, kuten tehokkaan neuvottelun malli (Efficient Bargaining Model), olettavat että neuvotteluosapuolet toimivat vastuullisesti ja kantavat huolta myös työllisyydestä. Tämä tarkoittaa sitä, että heikkona taloudellisena aikana, jolloin yritysten voitot eivät kasva, ollaan myös valmiita luopumaan palkankorotuksista. Oikeastaan tehokkaan neuvottelun mallin mukaan ay-liikkeen pitäisi suorastaan vaatia maltillista palkkalinjaa, jottei työttömyys kasvaisi.

Pohjoismaisen kolmikantaisen työmarkkinapolitiikan toimivuus nojaa siihen, että osapuolet pystyvät tarvittaessa luopumaan omista eduistaan ja tekemään vastuullisia päätöksiä. Mikäli näin ei ole, niin silloin työmarkkinamallimme ei toimi. Siinä tapauksessa lienee asiallista harkita toisenlaista työmarkkinamallia, jossa keskusjärjestöjen rooli on pienempi. Se olisi sääli, sillä hajautetumpi malli johtaa helposti sekä epätasa-arvoon että tehottomuuteen. Keskitetty malli voi kuitenkin toimia vain, mikäli toimijat ovat vastuullisia ja kykenevät kompromisseihin.

Palaan jälleen alussa esittämääni ajatukseen, että ay-liikkeen päätöksentekijät olisivat kokoomuslaisia ja EK:n pamput demareita (sen sijaan että tilanne on juuri päin vastoin). Olisiko työmarkkinajärjestöillä silloin paremmin kykyä ajatella pitkän aikavälin yhteistä etua omien lyhyen aikavälin intressien sijaan?

P.S. Toisin kuin jotkut tuntuvat ajattelevan, kotimaisen kysynnän elvytys taantuman aikana on valtiovallan tehtävä, ei palkkaneuvotteluiden.