Länsimaiden kauppapolitiikka ja maataloustuet pitävät köyhät maat köyhinä

Länsimaiden harjoittama kauppapolitiikka on kaksinaamaista. Toisaalta vaaditaan kehitysmaita avaamaan talouttaan ja vapauttamaan markkinoitaan kansainväliselle kilpailulle. Toisaalta länsimaiden maataloustuotteita tuetaan kohtuuttomilla subventioilla. Taloustieteen nobelisti Paul Krugmanin mukaan kummatkin ovat omiaan estämään kehitysmaita teollistumasta ja kehittymästä.

Kaikista suurin este kehitysmaiden kehitykselle lienee hallinnollinen korruptio, joka estää muut kasvun edellytykset. Se ei ole kuitenkaan ole ainut selitys. Maailman kauppajärjestö WTO ja läntiset teollisuusmaat painostavat kehitysmaiden hallituksia avaamaan talouttaan kansainväliselle kilpailulle, minkä kenties uskotaan klassisen taloustieteen periaatteiden mukaan lisäävän kasvua. Paul Krugmanin (sekä alunperin eteläkorealaisen ekonomistin Ha-Joon Changin) mukaan tämä politiikka on väärä, ja erityisen tuhoisaa siitä tulee länsimaiden pumpatessa markkinoille pilkkahintaisia maataloustuotteita oman ylituotantonsa seurauksena. 

Syy, miksi klassinen talousoppi ei tässä tapauksessa päde, on se että teollinen jalostusyhteiskunta vaatii kehityksen alkuvaiheessa suojaa maailmanmarkkinoilta. Muuten se tapetaan heti syntyjään. Vaikka monet pitävät kehitysmaiden kilpailukykyä hyvänä halvan palkkatason takia, on todellisuus kaikkea muuta.  Henkisen pääoman, infrastruktuurin ja tehokkaan hallinnon puute asettaa kehitysmaan vaurastumisen ensiaskeleet hyvin hataralle pohjalle. Krugman tuo esille kirjassaan ”Lama: Talouskriisin syyt, seuraukset ja korjausehdotukset” esille, ettei yksikään menestynyt teollisuusvaltio ole onnistunut luomaan teollisuuttaan ilman suojatulleja ja protektionismia – ei Suomi eikä USA sen paremmin kuin Saksa, Japani tai Etelä-Koreakaan. Kun teollistumisprosessi on saatu käyntiin, on suojatullit lopulta voitu purkaa. Kun tähän päälle lisätään vielä pilkkahintaisten maataloustuotteiden pumppaaminen maailmanmarkkinoille, on kehitysmaiden tuottajien lähes mahdoton vaurastua ja luoda tarvittavaa alkusykäystä kasvukehitykselle. Kohtalon ivaa on se, ettei pilkkahintainen ruoka edes koskaan tavoita kaikista köyhimpiä puutteellisen infrastruktuurin takia.

Tämänhetkinen tilanne on siis valitettavan nurinkurinen. Länsimaiden vaatimukset taloudellisen protektionismin purkamisesta estävät heikkojen kehitysmaiden talouksia saavuttamasta kriittistä massaa (tehtaita, infrastruktuuria, pääomia, osaamista) teollistumiskehityksen turvaamiseksi ja samalla ne estävät kehitysmaita kilpailemasta alkutuotannollakaan polkemalla maailmanmarkkinahintoja. Jos todella tahtoisimme auttaa kehitysmaita, tulisi meidän toimia juuri päinvastoin: sallia kehitysmaiden suojatullit vähintään kehityksen alkuvaiheessa ja leikata rankasti maataloustukiamme. 

Maatalouden ylituotantoa on sekä EU:ssa että USA:ssa. Käytännössä maataloustukien leikkauksesta pitäisi sopia EU:n ja USA:n välillä. Mutta mm. Ranskan maaseutu hyötyy voimakkaasti maatalouden subventiosta, vaikkei sillä olekaan mitään ilmastollisia perusteita. Poliitikkojen on vaikea tehdä sellaisia poliittisia ratkaisuja, jotka hyödyttävät laajasti kaikkia, mutta haittaavat juuria omia äänestäjiä.