Feminismin ongelma kansalaiskeskustelussa

Kansalaiskeskustelussa feminismistä puhuttaessa esiintyy varsin ristiriita feminismin merkityksestä: se mielletään usein negatiiviseksi kiihkoiluksi, samalla kun feministeiksi itseään kutsuvat puhuvat vain ajavansa tasa-arvoa ja määrittelevät feminismin tasa-arvon ajamiseksi. Varsin yleisiä argumentteja ovat: "Feministit ajavat naisten ylivaltaa" ja "Katso sanakirjasta, mitä feminismi tarkoittaa". Keskustelu menee varsin usein termeistä riitelemiseksi ja sen jälkeen väittelyksi siitä, mitä femisteiksi itseään kutsuvat käytännössä tekevät. Aionkin tässä kirjoituksessa paneutua siihen, miksi feminismi on saanut niin negatiivisen kuvan kansalaiskeskustelussa ja mitkä ovat ne ristiriidat, miksi ihmiset puhuvat samoista asioista eri nimillä ja toisinpäin.

Kun puhutaan määritelmistä ja termeistä (kuten feminismi), olisi hyvä ymmärtää, etteivät määritelmät koskaan koskaan ole kiinteitä ja muuttumattomia, vaan ne elävät yhteiskunnan muutosten mukana. Ihmisten toiminta itse määrittää, miten mikäkin käsite käytännössä mielletään. Hyvä esimerkki on käsitepari kapitalismi-sosialismi. Sanakirjamääritelmän mukaan n. 99% suomalaisista on epäilemättä kapitalisteja, sillä he kannattavat yksityisomistusta. Samaisen määritelmän mukaan alle 1% olisi sosialisteja, sillä he sanakirjamääritelmän mukaan kannattavat tuotantovälineiden yhteisomistusta. Kuitenkaan nämä käsitteet eivät arkikielessä tarkoita tätä, vaan niillä on paljon vivahdekkaampi ja monimutkaisempi merkitys, jota ei voi selittää selkeästi yhdellä lauseella. Samoin myös eri ihmiset mieltävät feminismin eri tavalla ja hyvin monelle se nykyään tarkoittaa jotain naisten etujärjestöliikkeen ja naisten hegemonian ajamisen väliltä. Feministinen liike taas on mediassa pyrkinyt takomaan ihmisten mieliin sanakirjamääritelmää feminismistä, joka on puhdasta sukupuolen välisen tasa-arvon ajamista.

Miksi sitten asia on näin? Miksi monet suhtautuvat feminismiin käsitteinä ja feministeihin joko negatiivisesti tai vähintään viileästi. Uskon, että pitkälti syy on siinä, että useat feministeiksi itseään kutsuvat ovat äänekkäästi mediassa sekä syyllistäneet miehiä ryhmänä että vaatineet naisille etuoikeutettua asemaa tietyissä asioissa korvaukseksi epätasa-arvosta joko historiassa tai joillain muilla elämän osa-alueilla (erityisesti radikaalifeministit). Tähän eivät ole kaikki feministit tietenkään sortuneet, mutta tällainen negatiivisen tasa-arvon ajaminen on ollut omiaan mustaamaan liikkeen mainetta kansalaiskeskustelussa. Osittaisena syynä lienee myös perinteisten sukuoliroolien murroksen aiheuttama purnaus, mutta se ei ole toisaalta Suomessa saanut vastakaikua kansan enemmistöltä.

Negatiivisella tasa-arvolla tarkoitan tilannetta, jossa eri ryhmien välistä tasa-arvoa ajetaan heikentämällä yksilöiden asemaa. Käytännössä tällaisia tilanteita ovat esim. vaatimus kaikkia koskevasta kansalaispalveluksesta: järjestelmä ei olisi yhteiskunnalle kannattava, vaan kallis ja tehoton, lisäksi se pakottaisi myös naiset suorittamaan palveluksen. Seurauksena siis yhteiskunta kokonaisuudessaan häviää, lisäksi naiset häviävät joutuessaan tekemään palveluksen, eivätkä asevelvolliset miehetkään uudistuksesta mitään hyötyisi. Miksi siis ajaa tällaista "tasa-arvoa", joka ei tosiasiassa paranna kenenkään asemaa? Toinen esimerkki negatiivisen tasa-arvon ajamisesta on vaatimus, jonka mukaan naisille pitäisi tuoda etuoikeuksia esim. palkkauksessa, koska keskimääräiset palkkaerot miesten ja naisten välillä suosivat miehiä. Tässä kuitenkin unohdetaan kokonaan yksilöt, kun katsotaan vain ryhmien välisiä tilastollisia keskiarvoja - toisin sanoen tasa-arvoa ajetaan luomalla uutta epätasa-arvoa. Käytönnön seuraus olisi se, että entistä useampi kohtaisi työpaikallaan epätasa-arvoisen palkkauksen, mutta sukupuolten väliset keskipalkat lähentyisivät toisiaan. Onko se kuitenkaan tasa-arvoa?

Todellinen tasa-arvo ei mielestäni muutenkaan ole sitä, että kaikki ihmisryhmät ovat tilastollisesti identtisiä, vaan se että tilastolliset erot heijastavat ryhmien luontaisia preferenssejä, taipumuksia. En väitä, että olisimme siinä tilanteessa nykyään esim. miesten ja naisten välisessä palkkauksessa, mutta häiritsevän paljon julkisessa keskustelussa keskitytään absoluuttisiin tilastollisiin eroihin sen sijaan, että keskityttäisiin todelliseen syrjintään, joka esim. selittää arvioiden mukaan palkkaeroista miehillä ja naisilla 5-10 %-yksikköä, eli 25-50%. Kun näitä faktoja ei keskustelussa huomioda, niin hyvin helposti mennään juupas-eipäs-tyyliseen väittelyyn ja natsikorttien heittelyyn.

Pahoin pelkään, että feministisen liikkeen ja kansan syvien rivien välinen polarisaatio uhkaa itsessään tasa-arvon kehitystä. Tärkeää olisi, että feministit löytäisivät yhteisen sävelen mediaaniäänestäjien kanssa, sillä muutoin liike uhkaa jäädä marginaaliksi radikaaliliikkeeksi, mikä ei palvele enää suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvon kehitystä millään lailla. Tässä asiassa kummankin on tultava vastaan: tavallisten kansalaisten olisi suhtauduttava feministeihin ennakkoluulottomasti, mutta samalla feministien olisi hylättävä katkeruus ja keskityttävä sellaisten uudistusten ajamiseen, jotka konkreettisesti tuovat yksilöiden asemaa lähemmäs tasa-arvoa, kultaista keskitietä. Liian usein ihmisillä on tapana mennä toisestä ääripäästä toiseen.

Optimaalisessa tilanteessa ajattelen, etteivät ihmiset enää lähtökohtaisesti ajattelisi sukupuolikysymyksiä merkityksellisenä muuta kuin fysiologisia (ja kenties psykologisia?) eroja huomioitaessa. Paras tilanne olisi silloin, kun nainen voisi äänestää miesvaltaiseen johtoelimeen miestä, jonka uskoo olevat kyvykkäin hakija ja mies vastaavasti naista. Täydellisessä tasa-arvossa vain ihmisen henkilökohtaiset uniikit ominaisuudet ratkaisevat. Vaikka keskimääräisiä eroja olisikin joidenkin ryhmien välillä jossain asiassa, sen ei tulisi vaikuttaa kahden yksilön välillä tehtävään valintaan. Se on positiivista tasa-arvoa.