Pyrin tässä kirjoituksessa tuomaan esille teoreettisia (ja myös käytännöllisiä) näkökulmia siihen, miksei uusliberaali talousoppi ole suinkaan sellainen onnen avain, kuten joillakin markkinauskovaisilla on tapana väittää. Uusliberalismi tarkoittaa siis hyvin oikeistolaista, 1800-luvun taloudellisesta liberalimista (ns. laissez-faire -ajattelu) periytyvää, oppia/ideologiaa, jonka mukaan lähes kaikki julkinen toiminta ja sääntely on pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle haitallista. Klassisen määritelmän mukaan uusliberalistit hyväksyvät vain ns. "yövartijavaltion", jonka ainut tehtävä on pitää huolta siitä, etteivät ihmiset vahingoita toisiaan tai estä toistensa vapaata edun tavoittelua. Yövartijavaltiossa on toteutettuna ainoastaan "väkivaltakoneisto" eli poliisi, oikeuslaitos, vankilat ja armeija. Kaikki muu, eli julkinen koulutus, terveydenhuolto, sosiaalipolitiikka, kulttuuri- ja liikuntatoimi, ym, ovat vain haitallisia verotuksen ollessa alhaisin mahdollinen ilman mitään tulonjaollista progressiota. Kuitenkin itse katson, että uusliberalismi on vain utopistinen äärimalli, jolla ei ole todellisia edellytyksiä toimia. Se kaatuu virheellisiin premisseihin, samalla lailla kuin kommunismikin kaatui epärealistisiin oletuksiinsa ihmisten kyvystä yhteisvastuuseen.
Uusliberalismin teoreettinen perusta on klassisessa talousteoriassa, jonka mukaan "näkymätön käsi" allokoi kaikki yhteiskunnan resurssit optimaalisesti silloin kun kaikkien annetaan tavoitella omaa etuaan ilman rajoituksia. Teorian kehitti Adam Smith 1800-luvulla ja se oli vallankumouksellinen ajatus sen ajan merkantilistisessa taloudessa. Epäilemättä Smithin teoriat vapaasta yrittäjyydestä ja kilpailusta loivat huomattavaa kehitystä, muttei voida missään nimessä väittää, että teoria olisi aukoton. Pian talouden liberalisoiduttua ilmion kääntöpuolet tulivat ilmi: työssäkäyvän köyhällistön syntyminen, taloudellinen turvattomuus ja ympäristöongelmat. Samoin uusliberalismikin nojaa epärealistiseen oletukseen markkinoiden täydellisesta tehokkuudesta. Adam Smith, hienosta ja kunnioitettavasta työstään huolimatta, ei nimittäin osannut ottaa huomioon markkinoiden epätäydellisyyksiä, jotka voidaan luokitella kolmeen ryhmään:
1. Ulkoisvaikutukset
2. Epätäydellinen kilpailu
3. Epätäydellinen informaatio
Ensimmäinen markkinahäiriöiden aiheuttaja sääntelemättömässä taloudessa on talouden ulkoisvaikutukset. Käytännössä tämä tarkoittaa tilannetta, jossa ihmisen toiminnalla on positiivinen tai negatiivinen vaikutus muille ihmisille. Tällöin uudempien talousteorioiden mukaan, optimaalisessa yhteiskunnassa kaikki ulkoisvaikutuksia sisältävä toiminta on joko tuettua tai rajoitettua/verotettua. Teoriassa siis kaikkea "saastuttavaa", siis yhteiskunnalle haitallista, toimintaa olisi verotettava sen verran, mikä on tämän haitan taloudellinen arvo. Verotuksen myötä toiminnan määrä samalla vähenee ja saadut verotulot voidaan käyttää haitan korjaamiseen/korvaamiseen. Sama periaate toimii myös hyödyllisen toiminnan tukemisena verovaroin tuen määrän ollessa yhtäsuuri vastaavan arvoisen saastuttamisen haittaveron kanssa. Käytännössä tämä ei tietenkään ole aina mahdollista, mutta uusliberaali talousoppi ei ota ulkoisvaikutuksia millään tavalla huomioon. Käytännön esimerkkejä ulkoisvaikutusten huomioon ottamisesta ovat mm. päästökauppa, alkoholi- ja tupakkaverot ja uusiutuvan energian tukeminen. Ulkoisvaikutukset ovat myös yksi julkisten peruspalvelujen (kuten koulutus ja terveydenhuolto) oikeutus, mistä lisää myöhemmin. Ulkoisvaikutuksia löytyy lähes kaikkialta yhteiskunnasta. Ulkoisvaikutusten seurauksena monet julkiset sosiaalipoliittiset toimetkin ovat yhteiskunnan edun kannalta perusteltuja, sillä niillä on havaittu olevan positiivisia ulkoisvaikutuksia: rikollisuuden väheneminen, syrjäytymisen ehkäisy ja kansanterveyden koheneminen. Vaikka uusliberaalit usein puhuvat tuloerojen tasaamisen aiheuttamista epäkannustimista, on myös havaittu, että taloudellisella turvalla on ihmiselle myös aktivointivaikutus. Kumpi näistä vastakkaisista vaikuttimista on milloinkin merkittävämpi, riippuu täysin tilanteesta.
Ulkoisvaikutuksiin liitän myös hieman erilliset keskitetyn päätöksenteon skaalaedut sekä vapaamatkustajailmiön. Keskitetty päätöksenteko tuo tietyissä tilanteissa skaalaetuja, koska sen avulla tietyt sopimukset voidaan tehdä keskitetysti koskemaan kaikkia, niin ettei jokaisen tarvitse neuvotella erikseen mm. teiden käytöstä, maanpuolustuksesta ja terveysvakuutuksesta. Kun nämä asiat hoidetaan keskitetysti demokraattisissa instituutioissa, ei jokaisen tarvitse käyttää aikaansa samojen ongelmian ratkaisuun. Tähän käytännössä liittyy myös epätäydellisen informaation ongelma, jonka seurauksena jokaisen ei tarvitse erikseen selvittää edullisinta mahdollista vaihtoehtoa näihin palveluihin. Vapaamatkustajailmiö liittyy tähän olennaisesti, sillä täydellisen vapailla markkinoilla yksilö voisi kieltäytyä osallistumasta yleishyödyllisten hankkeiden rahoitukseen, josta hän itsekin väistämättä hyötyy (esim. tieverkosto ja maanpuolustus). Tällöin huomataan, että uusliberaalissa teoriassa nojataan tältä osin ihmisten yhteisvastuullisuuteen: samainen virheoletus, joka oli myös yksi kommunismin romahtamisen taustalla olleista tekijöistä.
Markkinahäiröitä aiheuttaa myös toinen tekijä, eli epätäydellinen kilpailu. Epätäydellinen kilpailu on siis tilanne, jossa tietyllä markkinalla ei ole riittävästi toimijoita, jotta kilpailu toimisi "luonnollisesti" ja tehokkaasti. Tämä on monilla aloilla, kuten junaliikenteessä, valitettava tosiasia, joka tulee huomioida julkisessa taloudenpidossa. Ilman julkista palveluntuotantoa monilla yleishyödyllillä (positiivisen ulkoisvaikutuksen omaavilla) aloilla, kuten monilla joukkoliikenteen sektoreilla, vallitsisi yksityinen monopoli. En mene nyt monopolin rakenteeseen tarkemmin, mutta totean sen tuottavan yhteiskunnan kannalta liian pienen määrän palveluitaan ylisuureen hintaan (kalliimmalla kuin luonnollinen markkinahinta). Tällöin on parempi, että yleishyödyllisellä tai yhteiskunnan kestävyyden kannalta tärkeällä sektorilla vallitsee julkinen monopoli: julkinen monopoli voi valita tuotettavan määrän korkeammaksi kuin yksityinen monopoli ja myydä alemmalla hinnalta pysyen silti kannattavana (saaden markkinavoittoa) tai vielä halvemmalla tappiollisesti, mikäli ulkoisvaikutus on merkittävä ja korvaa julkisen yrityksen tappion. Epätäydellinen kilpailu antaa perustelun myös työmarkkinoiden sääntelyllä: työntekijä ei ole tuote, joka voidaan tarvittaessa varastoida tai tuhota, mikäli sitä ei saada myydyksi. Koska työmarkkinat eivät luonnostaankaan voi olla tehokkaat, ja koska ihmiset ovat riippuvaisia säännöllisistä tuloista, ei rajoittamaton työmarkkina olekkaan niin optimaalinen ratkaisu, kuin uusliberalistit väittävät.
Kolmas markkinahäiriöiden aiheuttaja on epätäydellinen informaatio. Täydellinen informaatio on yksi klassisen taloustieteen (johon uusliberalismi suuresti nojaa) premisseistä, mikä ei läheskään aina päde edes tyydyttävällä tasolla. Jotta ihmiset voisivat vapailla markkinoilla valita itselleen parhaat vaihtoehdot, tulisi heillä olla täydellinen informaatio kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Pienessä mittakaavassa ongelma ei ole suuri: kukaan ei (todennäköisesti) kuole siihen, jos ostaa vahingossa pilaantuneen omenan. Kuitenkin kun kyse on suurista asioista, koulutuksesta, terveydenhuollosta, työttömyysturvasta, on virheen hinta liian korkea. Informaation puutteen problematiikka tulee esille mm. yksityisen koulutusjärjestelmän tapauksessa. Jotta ihmimillinen pääoma allokoituisi tehokkaasti, tulisi kaikkien hakeutua koulutukseen oman parhaan lahjakkuutensa ja motivaationsa suhteen kuitenkin niin, ettei turhaan liikakouluteta ihmisiä millekään alalle. Tiedon puutteen vuoksi tämä tilanne ei voi mitenkään toimia ilman julkista koulutuksen sääntelyä: jos koet olevasi maailman paras arkeologi, tulisiko sinun jättää menemättä arkeologiselle linjalle vain siksi, että alalla vallitsee työttömyyttä? Lisäksi yksityisessä koulutusjärjestelmässä ratkaisevana tekijänä on myös varallisuus, ei vain lahjakkuus ja ahkeruus. Siksi yksityinen koulutusjärjestelmä aiheuttaa inhimillisen pääoman haaskausta.
Pääasiassa näiden kolmen virhepremissin takia uusliberaali talousteoria ei ole muuta kuin idealistinen utopia. Uusliberalistit mainostavat usein omaa ideologiaansa ja sen mukaisia toimia taloudellisina välttämättömyyksinä ja tieteellisinä faktoina. Sitä ne eivät kuitenkaan ole. Kaikessa taloudellisessa keskustelussa tulisi muistaa nämä kolme tekijää ja suhteuttaa sääntelyn purkamisesta aiheutuva hyöty näiden kolmen tekijän aiheuttamiin haittoihin. Vaikka unohtaisimme täysin kaikki lyhyen aikavälin inhimilliset lähtökohdat (mitä ei myöskään mielestäni tule tehdä), ei uusliberalismi siltikään ole pitkän aikavälin yhteiskunnan absoluuttinen etu. Varmaa on kuitenkin sen lyhyellä aikavälillä aiheuttama inhimillinen kärsimys. Kommunismi kaatui siihen, ettei se ottanut huomioon ollenkaan henkilökohtaisia kannustimia ja markkinoiden tehokasta kulutustuotteiden allokointia. Aivan samalla lailla myös uusliberalismi jättää huomiotta tekijöitä, jotka merkittävästi vaikuttavat talouteen - siis siihen, miten resurssit yhteiskunnassa saadaan jaettua tehokkaasti ja kestävästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti