sunnuntai 29. joulukuuta 2013

The biggest problem in Finland is monoculturalism




For a change, I write this post in English to make it understandable for non-Finnish speakers as well. I haven’t written anything in this blog for ages. After considering several topics, I finally realised what sums them all up: a striving for a monoculture. And I do not mean farming.

Racism, xenophobia, and “hate speech” have been present a lot in Finnish media lately. The discussion is highly polarised: some (me including) think Finland is too closed and xenophobic, and some undermine those problems, and talk about the negative consequences of immigration. These are actually two different discussions but in the end they all converge in one final battlefield – multiculturalism versus monoculturalism.

Finnish culture after the 2nd World War has been extremely monoculturalist. It has tolerated very little variation in ways of living and being. This is not only the issues for people from different cultures, but also for some individuals from the white Lutheran Finnish majority, and for traditional minority cultures living in Finland. Historically Finland has had a great number of inhabitants coming from different cultures: Tatars, Roma, Jews, Germans, Russians, Swedes, Orthodox Karelians, Sami people, etc. Most of them are nowadays virtually undetectable because they have accepted the Finnish monoculture and its demands. Some, like the Sami and Roma, still try to maintain their original cultures. As a result, they face discrimination.

As I mentioned, it’s not only a problem for ethnic minorities. The classical monoculture in Finland has also traditionally been very intolerable against sexual minorities (resulting gay people to flee to Sweden during the Cold War). People are expected to live and behave in a very narrow manner. Even still today, men are expected to go to the army, study practical fields (not humanities or arts), get a job, have a short haircut and shave the beard (which, Gott sei Dank, is not an absolute norm anymore), dress normally and casually, get children, and work like a lunatic while they are young. Recommended hobbies are sports, hunting, and all kinds of gadgets. If you are into dancing or painting, or dress untypically, you’re a weirdo or a gay or both. Girls/women are expected to do well in school, have a long hair while young, not go to the army, get a spouse and a job, have children and take the biggest responsibility of them. Somehow I’ve got the feeling that (young) women enjoy a bit greater variety of acceptable lifestyles and individualism than men but I might be wrong because I’m young and a man.

Why has there been so strong strive for a monoculture? Historically it can be explained by the need for national unity after the dividing and tragic events of the civilian war, the following 2nd World War, and also the insecure times in the Cold War. But: these events are history now. There simply isn’t anymore a political reason to narrow people’s ways of living.

Back to the immigration discussion. Many commentators in several newspaper websites and Internet forums say that immigrants can be accepted if they adopt the Finnish majority culture and live by its norms (listed above) like Tatars and Jews have done before. When very recently a young perfectly Finnish-speaking educated and employed Muslim woman explained about her experiences of racism in Helsingin Sanomat (http://www.hs.fi/elama/Solvaajien+taltuttaja/a1386144021457), many commentators stated she should dress like the majority in order to not face racism. Why should she change her dressing style just because it does not fit into the one image of the Finnish culture? There is simply an unintelligibly strong strive for a monoculture, and inability to accept that people combining aspects of several cultures and making individual choices might still be respectable and accepted citizens. We do not utilise the talents of people coming from different backgrounds. In a country with lack of medical doctors, why are African doctors re-educated as bus drivers? Why do we demand an industrial cleaner to be fluent in Finnish in order to be hired? Why are there still employers who discriminate civilian servicemen (men not having done the army) in hiring? Why is a man with a long hair and a beard, or a woman with short hair ineligible for a customer service job (let alone a man with dyed hair)? Ironically, the demand of total adaption actually effectively marginalises many immigrant groups, driving them away from the labour markets and civil society.

The times are changing but unfortunately very slowly. There is still no legal gay marriage. The effort to put all people into one mould is not only killing the creativity but makes the social atmosphere very tense and drives away a lot of talent. And it makes the life more miserable for all of us, not just minorities. Luckily the religion, thanks to our secular roots, has never been a very dominant factor. Unless you’re a Muslim, of course. The aim for a simple monoculture creates unnecessary xenophobia and prejudices of people wishing to live in a different way. There can still be rules and laws, and there needs to be, but could we please be a bit more relaxed and tolerant towards other people? Could we accept a bit more variety? Even though some people in anti-immigration forums believe so, it will not lead to Sharia Dictatorship (yet again a monoculture).

All these problems presented above and also the bulk of the current discussion about immigration boil down into this one little thing, the monoculture. The belief that there can only be one culture present in a society seems to stick hard among the Average Joe, be it Finnish immigrant-originated culture. But I say, there can be both and even more affecting a single individual in the same time. If we, the people in Finland, get rid of this incorrect and harmful belief that only one culture can prevail in a society at certain time, we can also get rid of most the racism and xenophobia present in our society. After that we can all treat each other as individuals with strengths and weaknesses and not just as mindless robots a certain monoculture.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Pohdintaa lasikatosta: onko syrjintä työmarkkinoilla asteittaista?


Tämä tulee nyt vähän myöhässä omien kiireideni takia. Kuitenkin noin kuukausi sitten pysähdyin pohtimaan USA:n hallinnon tuoreita ministerinimityksiä. Kritiikin kohteena oli naisten vähäinen määrä huippupaikoilla. Sitten ryhdyin miettimään vaihtoehtoja: keitä potentiaalisia ministeriainesta olevia demokraattinaisia tällä hetkellä on USA:n politiikan huipulla? YK-lähettiläs Susan Ricen vetäytymisen jälkeen ei kovin montaa. Obamalla ei ollut paljoa vaihtoehtoja poliittisesti tiukassa tilanteessa.

Käännetään esimerkki yritysmaailmaan. Kun eteneminen uralla tapahtuu käytännössä asteittain, valitaan seuraavalle portaalle ylennettävät aine edellisen portaan työntekijöiden joukosta. Oletetaan, että erinäisten kulttuuristen ja muiden tekijöiden (mm. aikaisemmin mainitsemani lastenhoidon piilokustannukset) takia naisia syrjitään ylennystilanteessa 45-55 suhteessa miehiin, mikä ei edes kuulosta järin pahalta. Eli siis tasapainoisessa tilanteessa 55 % todennäköisyydellä valitaan mies. Päätyykö huippupaikoille tällöin naisia 45 % ja miehiä 55 %? Mikäli yleneminen tapahtuu asteittain, on ero huipulla huomattavasti jyrkempi.

Kuvitellaan, että yrityksen X hierarkiassa on seitsemän porrasta, joista alimmalla työskentelee miehiä ja naisia yhtä paljon. Oletetaan lisäksi, että ylennettyjen tilalle palkataan aina uudet työntekijät. Jos naisia syrjitään 45-55 suhteessa miehiin jokaisessa ylennystilanteessa, näyttäisi sukupuolirakenne seuraavalta:

1. porras: naisia 50 %
2. porras: naisia 45 %
3. porras: naisia 41 %
4. porras: naisia 36 %
5. porras: naisia 33 %
6. porras: naisia 30 %
7. porras: naisia 27 %

Tulos ei ole järin epärealistinen huippupaikkojen osalta. Suomalaisten pörssiyhtiöiden hallituksissa naisia on 26 %. Tällä mallinnuksella, jossa yrityshierarkiassa on 7 porrasta ja syrjintäaste on 5 prosenttia, saavutettiin tulos, jossa huipulla naisia on vain 27 %. Pitäisikö lasikaton sijaan puhuakin asteittaisesta syrjinnästä? Valitettavasti en kyennyt löytämään tarkempaa dataa sukupuolten välisestä sijoittumisesta suomalaisen yrityshierarkian keskivaiheilla, mutta yllä oleva mallinnus vaikuttaa silti varsin uskottavalta.

Mitä tästä sitten pitäisi oppia? Mikäli työsyrjintä on todella asteittaista, voivat hyvinkin pienet syrjintäkannustimet, kuten erot työnantajiin kohdistuvissa lastenhoidon kustannuksissa sukupuolten välillä, johtaa suuriin sukupuolieroihin hierarkian huipulla. Se ei ole ongelma vain tasa-arvon kannalta, vaan on myös suuri riski, että jotkin näkökulmat tärkeisiin päätöksiin jätetään huomiotta, mikäli jakauma on hyvin vinoutunut.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Länsimaiden kauppapolitiikka ja maataloustuet pitävät köyhät maat köyhinä


Länsimaiden harjoittama kauppapolitiikka on kaksinaamaista. Toisaalta vaaditaan kehitysmaita avaamaan talouttaan ja vapauttamaan markkinoitaan kansainväliselle kilpailulle. Toisaalta länsimaiden maataloustuotteita tuetaan kohtuuttomilla subventioilla. Taloustieteen nobelisti Paul Krugmanin mukaan kummatkin ovat omiaan estämään kehitysmaita teollistumasta ja kehittymästä.

Kaikista suurin este kehitysmaiden kehitykselle lienee hallinnollinen korruptio, joka estää muut kasvun edellytykset. Se ei ole kuitenkaan ole ainut selitys. Maailman kauppajärjestö WTO ja läntiset teollisuusmaat painostavat kehitysmaiden hallituksia avaamaan talouttaan kansainväliselle kilpailulle, minkä kenties uskotaan klassisen taloustieteen periaatteiden mukaan lisäävän kasvua. Paul Krugmanin (sekä alunperin eteläkorealaisen ekonomistin Ha-Joon Changin) mukaan tämä politiikka on väärä, ja erityisen tuhoisaa siitä tulee länsimaiden pumpatessa markkinoille pilkkahintaisia maataloustuotteita oman ylituotantonsa seurauksena. 

Syy, miksi klassinen talousoppi ei tässä tapauksessa päde, on se että teollinen jalostusyhteiskunta vaatii kehityksen alkuvaiheessa suojaa maailmanmarkkinoilta. Muuten se tapetaan heti syntyjään. Vaikka monet pitävät kehitysmaiden kilpailukykyä hyvänä halvan palkkatason takia, on todellisuus kaikkea muuta.  Henkisen pääoman, infrastruktuurin ja tehokkaan hallinnon puute asettaa kehitysmaan vaurastumisen ensiaskeleet hyvin hataralle pohjalle. Krugman tuo esille kirjassaan ”Lama: Talouskriisin syyt, seuraukset ja korjausehdotukset” esille, ettei yksikään menestynyt teollisuusvaltio ole onnistunut luomaan teollisuuttaan ilman suojatulleja ja protektionismia – ei Suomi eikä USA sen paremmin kuin Saksa, Japani tai Etelä-Koreakaan. Kun teollistumisprosessi on saatu käyntiin, on suojatullit lopulta voitu purkaa. Kun tähän päälle lisätään vielä pilkkahintaisten maataloustuotteiden pumppaaminen maailmanmarkkinoille, on kehitysmaiden tuottajien lähes mahdoton vaurastua ja luoda tarvittavaa alkusykäystä kasvukehitykselle. Kohtalon ivaa on se, ettei pilkkahintainen ruoka edes koskaan tavoita kaikista köyhimpiä puutteellisen infrastruktuurin takia.

Tämänhetkinen tilanne on siis valitettavan nurinkurinen. Länsimaiden vaatimukset taloudellisen protektionismin purkamisesta estävät heikkojen kehitysmaiden talouksia saavuttamasta kriittistä massaa (tehtaita, infrastruktuuria, pääomia, osaamista) teollistumiskehityksen turvaamiseksi ja samalla ne estävät kehitysmaita kilpailemasta alkutuotannollakaan polkemalla maailmanmarkkinahintoja. Jos todella tahtoisimme auttaa kehitysmaita, tulisi meidän toimia juuri päinvastoin: sallia kehitysmaiden suojatullit vähintään kehityksen alkuvaiheessa ja leikata rankasti maataloustukiamme. 

Maatalouden ylituotantoa on sekä EU:ssa että USA:ssa. Käytännössä maataloustukien leikkauksesta pitäisi sopia EU:n ja USA:n välillä. Mutta mm. Ranskan maaseutu hyötyy voimakkaasti maatalouden subventiosta, vaikkei sillä olekaan mitään ilmastollisia perusteita. Poliitikkojen on vaikea tehdä sellaisia poliittisia ratkaisuja, jotka hyödyttävät laajasti kaikkia, mutta haittaavat juuria omia äänestäjiä.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Rotia palkkaneuvotteluihin


Ay-liike tulisi miehittää kokoomuslaisilla ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK demareilla. Ehkä näin saataisiin yhteistyötä aikaiseksi ja olennaisia ratkaisuja tehtyä.

Suomen työmarkkinapolitiikka junnaa paikallaan: sekä työnantajia edustava EK että palkansaajien ammattiyhdistysliike ovat linnoittautuneet pitkälti ideologisiin poteroihinsa, joista ei kompromisseja tehdä. Ei ainakaan ilman sivullisia uhreja. Valitettavasti kuitenkin Suomessa työmarkkinajärjestöillä on suuri valta merkittäviin työpoliittisiin kysymyksiin kuten eläkejärjestelmään, raamisopimuksiin ja palkkatasoon. Kaikki tietävät, että meillä on tulevaisuuden isoja kysymyksiä ratkaistavana. Miten työllisyyttä saadaan kohotettua? Miten ratkaistaan eläkejärjestelmän kestävyysvaje? Näitä kysymyksiä on liki mahdoton ratkaista nykyisessä järjestelmässä, elleivät työmarkkinajärjestöt suostu yhteistyöhön.

Vielä vuosi sitten sanoin, että joustamattomampi osapuoli on Eteläranta (EK). Työnantajaliitto torppasi eläkevakuutusmaksujen noston, mikä on kuitenkin kaikissa eri skenaarioissa välttämätön toimenpide. Mitä myöhemmin maksuja nostetaan, sitä rajumpi on kertakorotus. Viimeisimmän vuoden aikana joustamattomin osapuoli on valitettavasti ollut ay-liike, erityisesti SAK. Viime viikolla SAK ilmoitti, ettei se ole valmis neuvottelemaan eläkeiän nostosta. Jollei eläkeikää nosteta, joudutaan kuitenkin väestön vanhetessa eläkkeitä leikkaamaan rankalla kädellä tai nuorempien ikäluokkien työeläkemaksua korottamaan kohtuuttoman paljon. Niin paljon, että puheet ansiotuloveron muutoksista muuttuvat nappikaupaksi. Puhumattakaan valtion kustannuspaineesta kustantaa eläköityneiden terveydenhuolto.

Hankalin kysymys on kuitenkin ollut kysymys palkkamaltista. Sekä asiantuntijat että työnantajat (luonnollisesti) ovat vaatineet joko hyvin maltillisia palkankorotuksia tai nollalinjaa. Työntekijäpuoli ei ole kuitenkaan osoittanut minkäänlaista vastakaikua. Ay-liike tuntuu tällä hetkellä ajattelevan, että ostovoimasta ei voida luopua, oli tilanne mikä hyvänsä.

Taloustieteessä on työmarkkinoista ja kollektiivisista palkkaneuvotteluista erilaisia malleja. Yksioikoisimmissa malleissa kollektiiviset neuvottelut nähdään työssäkäyvien palkkojen korottamisena markkinaehtoisen palkkatason yläpuolelle työllisyyden kustannuksella, jolloin yrityksen sopeutuvat kustannuksiin irtisanomalla työntekijöitä. Tämä on mielestäni liian yksioikoinen malli, joka olettaa liikaa markkinoiden tehokkuudelta. Kuitenkin ay-liikkeen kannalta positiivisemmat mallit, kuten tehokkaan neuvottelun malli (Efficient Bargaining Model), olettavat että neuvotteluosapuolet toimivat vastuullisesti ja kantavat huolta myös työllisyydestä. Tämä tarkoittaa sitä, että heikkona taloudellisena aikana, jolloin yritysten voitot eivät kasva, ollaan myös valmiita luopumaan palkankorotuksista. Oikeastaan tehokkaan neuvottelun mallin mukaan ay-liikkeen pitäisi suorastaan vaatia maltillista palkkalinjaa, jottei työttömyys kasvaisi.

Pohjoismaisen kolmikantaisen työmarkkinapolitiikan toimivuus nojaa siihen, että osapuolet pystyvät tarvittaessa luopumaan omista eduistaan ja tekemään vastuullisia päätöksiä. Mikäli näin ei ole, niin silloin työmarkkinamallimme ei toimi. Siinä tapauksessa lienee asiallista harkita toisenlaista työmarkkinamallia, jossa keskusjärjestöjen rooli on pienempi. Se olisi sääli, sillä hajautetumpi malli johtaa helposti sekä epätasa-arvoon että tehottomuuteen. Keskitetty malli voi kuitenkin toimia vain, mikäli toimijat ovat vastuullisia ja kykenevät kompromisseihin.

Palaan jälleen alussa esittämääni ajatukseen, että ay-liikkeen päätöksentekijät olisivat kokoomuslaisia ja EK:n pamput demareita (sen sijaan että tilanne on juuri päin vastoin). Olisiko työmarkkinajärjestöillä silloin paremmin kykyä ajatella pitkän aikavälin yhteistä etua omien lyhyen aikavälin intressien sijaan?


P.S. Toisin kuin jotkut tuntuvat ajattelevan, kotimaisen kysynnän elvytys taantuman aikana on valtiovallan tehtävä, ei palkkaneuvotteluiden.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Tuloeroja ei vastusteta vain kateudesta


Klassinen oikeistolainen argumentti on, että vasemmisto vastustaa tuloeroja siksi, että ollaan kateellisia naapurin hyvinvoinnista. Tästä näkökulmasta tuloja tasaava sosiaalipolitiikka on helppo leimata enemmistön diktatuuriksi ja ahneen materialistiseksi oman edun tavoitteluksi. Oikeistossa väitetään, ettei naapurin menestys ole sinulta pois ja vaatimukset tuloerojen tasaukseen johtuvat vain kateudesta. Itse taas väitän, että asia on juuri päinvastoin. Hyödyn näkökulmasta naapurin menestys on minulta pois.

Talous ei ole nollasummapeliä, se on selvä. On mahdollista löytää ratkaisuja, jotka hyödyttävät kaikkia. Siitä huolimatta ajatus, ettei ympäröivän yhteiskunnan elintason kasvu vaikuttaisi yksilöön millään tavalla, on karkeasti väärä. Syyt ovat sekä taloudellisia että sosiologisia. Esitän seuraavan esimerkin avulla, miksi näin on. Mikäli oikeistolaisten argumentti pitäisi paikkaansa, henkilön X (olkoon nyt Pertti) hyötytason tulisi säilyä muuttumattomana hänen tulotasonsa pysyessä vakiona (inflaatio huomioon ottaen) – riippumatta siitä, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu.

Jotta esimerkki olisi helpompi ymmärtää, sijoitan sen menneisyyteen. Kuvitellaan, että Pertti eli 60 vuotta sitten. Pertti on lähiön rintamamiestalossa asuva kaupunkilainen, joka lämmittää asuntonsa puulla. Pertti matkustaa lomilla junalla tapaamaan sukulaisia maaseudulle. Autoon Pertillä ei ole varaa, sillä Pertti on pienituloinen ja lapsetkin pitää ruokkia.

Maailma ei kuitenkaan säily muuttumattomana. Suomessa tapahtuu merkittävää kehitystä ja talouskasvua, jonka seurauksena suomalaiset palkat nousevat ja varallisuus kasvaa. Paitsi Pertin. Mutta Pertti ei ole kateellista sorttia, Pertti on tyytyväinen omaan elintasoonsa ja nauttii ystäviensä seurasta. Pian Pertti kuitenkin huomaa, ettei puuhaketta enää myydä tavallisissa kaupoissa. Junalla ei enää pääsekään sukulaisiin, sillä junat lakkaavat pysähtymästä maaseudun pienillä asemilla. Tämä siksi, että junaliikenteen kysyntä on vähentynyt ihmisten hankkiessa henkilöautoja (joihin Pertillä ei edelleenkään ole varaa). Pertti joutuu vaihtamaan junan bussiin, jolla matka kestää tuplasti kauemmin. Puuhakkeen Pertti joutuu ostamaan kauempaa erikoisliikkeestä kalliimmalla. Puuhakkeen hinta on noussut enemmän suhteessa muihin tuotteisiin, sillä suurin osa suomalaisista on siirtynyt öljylämmitykseen. Öljylämmitys tulisi kuitenkin Pertille liian kalliiksi.

Mutta Pertti ei pienistä masennu. Pertti tykkää edelleen viettää iltaa ystäviensä seurassa. Pian nämä ystävät alkavat kuitenkin käydä elokuvissa (joihin yllätys yllätys, Pertillä ei ole varaa) ja hankkia muitakin entistä kalliimpia harrastuksia. Pertin ystävien palkkataso on noussut, mikä näkyy myös heidän vapaa-ajanvietossaan. Pian Pertti huomaa viettävänsä entistä vähemmän aikaa ystäviensä kanssa, sillä hänellä ei ole varaa samoihin harrastuksiin kuin heillä. Pertti alkaa lämmöllä muistella aikaa, jolloin kaikilla muillakin meni kuta kuinkin samoin kuin Pertillä.

Mutta Pertillä ei ole mitään syytä olla kateellinen. Onhan hänen inflaatiolla korjattu tulotasonsa aivan sama kuin ennenkin.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Markkinatalouden paradokseja osa I: naisten syrjintä työmarkkinoilla



Kuuluisan sloganin mukaan naisen euro on 80 senttiä. Tilastollisesti tästä puuttuvasta 20 sentistä noin 15 senttiä voidaan selittää erilaisella sijoittumisella työmarkkinoilla: naisia työskentelee syystä tai toisesta miehiä enemmän matalapalkka-aloilla, sekä matalammin palkatuissa työtehtävissä. Loput 5 senttiä lasketaan ”puhtaaseen sukupuolisyrjintään”.

Sukupuolisyrjintää työmarkkinoilla on selitetty erilaisilla syillä, kuten kulttuurisilla, asenteellisilla ja historiallisilla tekijöillä. Itse olen kuitenkin positivistina taipuvainen uskomaan, että lopulta syrjintä selittyy lastenhoidon panostuksella. Suomessa naiset pitävät ylivoimaisesti suurimman osan perhevapaista ja ottavat suurimman vastuun lastenhoidosta. Työnantajan silmissä nuoren naisen palkkaus on riski, sillä äitiyden ajalle kohdistuu, työnantajan suorien kustannusten lisäksi, epäsuoria kustannuksia mm. sijaisten palkkauksesta ja alhaisemmasta sitoutumisesta työelämään.

Sitten se markkinatalouden paradoksi:

Markkinauskovaisimmat argumentoivat, ettei perheiden sisäiseen työnjakoon lastenhoidon osalta saa puuttua, koska perhe itse tietää mikä heille itselleen on parasta. Naisella on, keskimäärin miestään pienipalkkaisempana, suurempi kannustin keskittyä kotityöhön, sillä näin perheen kokonaistulot kärsivät vähiten. Tehokasta työnjakoa, vai mitä?

Tästä vallitsevasta status quo –tilanteesta seuraa kuitenkin pysyvä työmarkkinoiden rakenne, jossa naiset pienipalkkaisina keskittyvät kotityöhön. Tästä seuraa, että työnantajat suosivat työhönotossa miehiä lastenhoidon piilokustannusten takia. Työsyrjinnän seurauksena naisten palkkataso taas jää miehiä jälkeen, josta seuraa, että naisten kannattaa keskittyä kodinhoitoon. Kehä pyörii ikuisesti.

Näin on vapailla markkinoilla luotu itseään toteuttava profetia, jossa sukupuolisyrjintä ruokkii itse itseään. Huomionarvoista on, ettei kyse ole pelkästään keskimääräisestä tasa-arvosta, nk. ”tasapäistämisestä”. Kyseessä on myös hyökkäys henkilökohtaista mahdollisuuksien tasa-arvoa vastaan sillä nuori nainen, jolla ei ole aikomustakaan koskaan perustaa perhettä, joutuu silti tilastollisen syrjinnän kohteeksi. Ainut keino murtaa tämä kehä on asettaa ulkopuolisia rajoituksia, jotka katkaisevat kierteen. Sukupuolten välinen työsyrjintä ei lopu, ennen kuin lastenhoito on tasa-arvoistettu. Islannissa on otettu iso harppaus tähän suuntaan asettamalla kolmannes perhevapaista pelkästään isien käytettäväksi. Tämän seurauksena islantilaiset isät pitävät moninkertaisesti perhevapaita suomalaisiin isiin verrattuna, ja lastenhoito on muutenkin tasa-arvoisempaa. Työnantajalle ei synny niin helposti kiusausta suosia miestyönhakijaa.

Esimerkki osoittaa loistavasti, kuinka absoluuttinen vapaus ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat ristiriidassa keskenään. Täytyy valita, suosiiko positiivista vai negatiivista vapautta. Negatiivisessa vapaudessa mihinkään ei saa puuttua, mutta positiivisessa vapauskäsityksessä mahdollisuuksien tasa-arvo on asetettavissa tarvittaessa ylhäältä käsin, vaikka se loukkaisikin jonkun henkilökohtaisia vapauksia.

Kannatta huomioida myös se, että kotityön tasa-arvoistuessa saattaa myös miesten ja naisten sijoittuminen työelämän eri sektoreille tasa-arvoistua. Tällä hetkellä monet tulevat äidit varmasti miettivät myös työpaikkaa siltä kantilta, mikä parhaiten mahdollistaa lastenhoidon. Sillä on vaikutusta sijoittautumiseen – ja sitä kautta palkkaukseen.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Rahoitusmarkkinavero aiheuttaa polemiikkia


tobin bird

EU:n ydinmaat Saksa ja Ranska ovat parin viime viikon aikana pyrkineet saamaan kasaan joukon muita EU-maita valmistelemaan yhteisen rahoitusmarkkinaveron käyttöönottamista. Tällä hetkellä mukaan on lupautunut 11 EU-maata. Suomessa aihe on aiheuttanut runsaasti julkista polemiikkia: pankit ovat älähtäneet toiminnan karkaamisesta Ruotsiin, ja hallitus on jakaantunut asiassa kahtia: SDP kannattaa ja kokoomus vastustaa. Lisäksi eläkevakuutustahot ovat esittäneet huikeita lukuja ko. veron vaikutuksista eläkevakuutusmaksuihin. Toisaalta kyseessä on vero, jota lukuisat ekonomistit ovat jo pitkään odottaneet.

Kysehän on siis ns. Tobin-Spahn-verosta. Veron tarkoituksena on verottaa joukkovelkakirjojen pääomaliikkeitä 0,1 % ja johdannaisten 0,01 % per transaktio. Ideana on hillitä tarpeetonta ja haitallista spekulaatiota (lyhytaikaista suurten pääomien siirtelyä paikasta toiseen) ja täten lisätä talousjärjestelmän vakautta ja hillitä ylikuumenemisia. Samalla vero ehkäisee uusien lamojen syntyä. Vero itsessään on mitättömän pieni yksittäiselle sijoitukselle, mutta kertautuu kohtalaisesti, mikäli rahavarantoja siirrellään aktiivisesti, eli harjoitetaan päiväkohtaista kauppaa. Verona Tobin-Spahn-vero on äärimmäisen tehokas: sillä saadaan samaan aikaan kerättyä varoja sekä ohjattua sijoitustoimintaa yhteiskunnalle edulliseen suuntaan. Vero on myös niitä harvoja keinoja, joilla kansallisvaltiot voivat pyrkiä hallitsemaan globaalia taloutta.

Rahoitusmarkkinaveron kritiikki liittyy pääasiassa päiväkohtaisen kaupan kustannuksiin: pankit ja eläkevakuutusyhtiöt pelkäävät aktiivisen salkunhoidon aiheuttamia kustannuksia ja uhkailevat toiminnan siirtämisellä ulkomaille. Sen verran täytyy kuitenkin ampua huhuja alas, ettei mikään pankki varmasti aio koko toimintaansa minnekään siirtää 0,1 % veron takia. OP:n pääjohtaja Reijo Karhisen mukaan OP:n osalta kyse olisi vain muutamista ihmisistä. Pankit valittavat, koska kyse on heidän voitoistaan. Itse epäilen myös eläkevakuutusyhtiöiden lausuntoja liioitelluiksi. Epäilen siksi, että varmasti eläkevakuutusyhtiötkin muuttaisivat sijoituskäytäntöjään passiivisen pitkäaikaisen sijoittelun suuntaan veron astuessa voimaan – ja juuri tämähän on koko veron tarkoitus. Lisäksi kokonaan keskustelematta on, että koskeeko koko vero eläkevakuutusyhtiöitä lainkaan. Suomen kannalta asia on olennainen, sillä Suomessa on EU:n ainut täysin rahastoihin perustuva eläkejärjestelmä.

Rahoitusmarkkinaveron suurin haaste on siinä, että sen käyttöönotto houkuttelee joitain maita jäämään vapaamatkustajiksi ja pörssiveroparatiiseiksi veroa soveltavien maiden keskellä. Nämä maat epäilemättä voisivat hyötyä siitä, että saisivat yksinoikeuden kansainväliseen verottomaan spekulatiiviseen kauppaan. Kokonaisuuden kannalta tämä on ongelmallista, sillä spekulaation kitkeminen olisi koko maailmantalouden etu. Suomen kannalta ongelma lienee lähinnä Ruotsi, sillä suurin osa Suomen pankkitoiminnasta on jo nyt yleispohjoismaisten yhtiöiden hallussa. Ruotsi taas ei ole ilmaissut kiinnostustaan osallistua veron toimeenpanoon millään lailla – mikä lienee oikeistohallituksen siunaus.

Väitän, että ongelmista huolimatta rahoitusmarkkinaveron toteen saattaminen on Suomen pitkän aikavälin etujen mukaista. Akuutein ongelma on tiettyjen spekulatiivisimpien rahoitusinstrumenttien siirtyminen Ruotsiin. Kuitenkin pitkällä aikavälillä, kun rahoitusmarkkinavero saatetaan voimaan koko EU:n alueella, tulee tämä ongelma katoamaan. Mikäli Suomi nyt jättäytyy veron ulkopuolelle, emme pääse mukaan vaikuttamaan siihen, että koskeeko vero eläkevakuutusrahastoja vai ei. Jos Suomi lähtee mukaan tässä vaiheessa, jossa jokainen maa on äärimmäisen arvokas lisä veron toimivuuteen, uskon että Suomi voi neuvotella lopulliseen veroon itselleen edulliset ehdot. Jos jättäydymme ulkopuolelle, tätä mahdollisuutta ei koskaan tule. Ennen pitkää voidaan joka tapauksessa tulla siihen lopputulokseen, että vero joudutaan kuitenkin maksamaan, mikäli aiotaan sijoittaa EU:n alueella - vaikkei Suomi veroon kuuluisikaan. Saksa kyllä kerää veron omaan maahansa kohdistuvista pääomaliikkeistä, kuului Suomi veron piiriin tai ei. Tulevaisuudessa on hyvinkin mahdollista, että vero tullaan ottamaan kaikesta euroissa tapahtuvasta valuuttakaupasta, jolloin pankin sijoitusmaalla ei ole enää merkitystä. Ideaaleintahan toki olisi sopia verosta kerralla koko EU:n tasolla tai laajemminkin, mutta se ei taida olla poliittisesti mahdollista.

En voi kiistää, etteikö asia olisi myös ideologinen: aina voi sanoa, että minä en tee mitään ennen kuin kaikki muut. Sama ilmiö näkyy voimakkaasti poliittisessa keskustelussa ilmastonmuutoksen torjunnasta. Kuitenkin, jonkun täytyy joskus myös olla ensimmäinen. Mielestäni Suomen kannalta paras sauma on nyt 11 muun EU-maan rinnalla.