Uusliberalismin teoreettiset sudenkuopat

Pyrin tässä kirjoituksessa tuomaan esille teoreettisia (ja myös käytännöllisiä) näkökulmia siihen, miksei uusliberaali talousoppi ole suinkaan sellainen onnen avain, kuten joillakin markkinauskovaisilla on tapana väittää. Uusliberalismi tarkoittaa siis hyvin oikeistolaista, 1800-luvun taloudellisesta liberalimista (ns. laissez-faire -ajattelu) periytyvää, oppia/ideologiaa, jonka mukaan lähes kaikki julkinen toiminta ja sääntely on pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle haitallista. Klassisen määritelmän mukaan uusliberalistit hyväksyvät vain ns. "yövartijavaltion", jonka ainut tehtävä on pitää huolta siitä, etteivät ihmiset vahingoita toisiaan tai estä toistensa vapaata edun tavoittelua. Yövartijavaltiossa on toteutettuna ainoastaan "väkivaltakoneisto" eli poliisi, oikeuslaitos, vankilat ja armeija. Kaikki muu, eli julkinen koulutus, terveydenhuolto, sosiaalipolitiikka, kulttuuri- ja liikuntatoimi, ym, ovat vain haitallisia verotuksen ollessa alhaisin mahdollinen ilman mitään tulonjaollista progressiota. Kuitenkin itse katson, että uusliberalismi on vain utopistinen äärimalli, jolla ei ole todellisia edellytyksiä toimia. Se kaatuu virheellisiin premisseihin, samalla lailla kuin kommunismikin kaatui epärealistisiin oletuksiinsa ihmisten kyvystä yhteisvastuuseen.

Uusliberalismin teoreettinen perusta on klassisessa talousteoriassa, jonka mukaan "näkymätön käsi" allokoi kaikki yhteiskunnan resurssit optimaalisesti silloin kun kaikkien annetaan tavoitella omaa etuaan ilman rajoituksia. Teorian kehitti Adam Smith 1800-luvulla ja se oli vallankumouksellinen ajatus sen ajan merkantilistisessa taloudessa. Epäilemättä Smithin teoriat vapaasta yrittäjyydestä ja kilpailusta loivat huomattavaa kehitystä, muttei voida missään nimessä väittää, että teoria olisi aukoton. Pian talouden liberalisoiduttua ilmion kääntöpuolet tulivat ilmi: työssäkäyvän köyhällistön syntyminen, taloudellinen turvattomuus ja ympäristöongelmat. Samoin uusliberalismikin nojaa epärealistiseen oletukseen markkinoiden täydellisesta tehokkuudesta. Adam Smith, hienosta ja kunnioitettavasta työstään huolimatta, ei nimittäin osannut ottaa huomioon markkinoiden epätäydellisyyksiä, jotka voidaan luokitella kolmeen ryhmään:

1. Ulkoisvaikutukset
2. Epätäydellinen kilpailu
3. Epätäydellinen informaatio

Ensimmäinen markkinahäiriöiden aiheuttaja sääntelemättömässä taloudessa on talouden ulkoisvaikutukset. Käytännössä tämä tarkoittaa tilannetta, jossa ihmisen toiminnalla on positiivinen tai negatiivinen vaikutus muille ihmisille. Tällöin uudempien talousteorioiden mukaan, optimaalisessa yhteiskunnassa kaikki ulkoisvaikutuksia sisältävä toiminta on joko tuettua tai rajoitettua/verotettua. Teoriassa siis kaikkea "saastuttavaa", siis yhteiskunnalle haitallista, toimintaa olisi verotettava sen verran, mikä on tämän haitan taloudellinen arvo. Verotuksen myötä toiminnan määrä samalla vähenee ja saadut verotulot voidaan käyttää haitan korjaamiseen/korvaamiseen. Sama periaate toimii myös hyödyllisen toiminnan tukemisena verovaroin tuen määrän ollessa yhtäsuuri vastaavan arvoisen saastuttamisen haittaveron kanssa. Käytännössä tämä ei tietenkään ole aina mahdollista, mutta uusliberaali talousoppi ei ota ulkoisvaikutuksia millään tavalla huomioon. Käytännön esimerkkejä ulkoisvaikutusten huomioon ottamisesta ovat mm. päästökauppa, alkoholi- ja tupakkaverot ja uusiutuvan energian tukeminen. Ulkoisvaikutukset ovat myös yksi julkisten peruspalvelujen (kuten koulutus ja terveydenhuolto) oikeutus, mistä lisää myöhemmin. Ulkoisvaikutuksia löytyy lähes kaikkialta yhteiskunnasta. Ulkoisvaikutusten seurauksena monet julkiset sosiaalipoliittiset toimetkin ovat yhteiskunnan edun kannalta perusteltuja, sillä niillä on havaittu olevan positiivisia ulkoisvaikutuksia: rikollisuuden väheneminen, syrjäytymisen ehkäisy ja kansanterveyden koheneminen. Vaikka uusliberaalit usein puhuvat tuloerojen tasaamisen aiheuttamista epäkannustimista, on myös havaittu, että taloudellisella turvalla on ihmiselle myös aktivointivaikutus. Kumpi näistä vastakkaisista vaikuttimista on milloinkin merkittävämpi, riippuu täysin tilanteesta.

Ulkoisvaikutuksiin liitän myös hieman erilliset keskitetyn päätöksenteon skaalaedut sekä vapaamatkustajailmiön. Keskitetty päätöksenteko tuo tietyissä tilanteissa skaalaetuja, koska sen avulla tietyt sopimukset voidaan tehdä keskitetysti koskemaan kaikkia, niin ettei jokaisen tarvitse neuvotella erikseen mm. teiden käytöstä, maanpuolustuksesta ja terveysvakuutuksesta. Kun nämä asiat hoidetaan keskitetysti demokraattisissa instituutioissa, ei jokaisen tarvitse käyttää aikaansa samojen ongelmian ratkaisuun. Tähän käytännössä liittyy myös epätäydellisen informaation ongelma, jonka seurauksena jokaisen ei tarvitse erikseen selvittää edullisinta mahdollista vaihtoehtoa näihin palveluihin. Vapaamatkustajailmiö liittyy tähän olennaisesti, sillä täydellisen vapailla markkinoilla yksilö voisi kieltäytyä osallistumasta yleishyödyllisten hankkeiden rahoitukseen, josta hän itsekin väistämättä hyötyy (esim. tieverkosto ja maanpuolustus). Tällöin huomataan, että uusliberaalissa teoriassa nojataan tältä osin ihmisten yhteisvastuullisuuteen: samainen virheoletus, joka oli myös yksi kommunismin romahtamisen taustalla olleista tekijöistä.

Markkinahäiröitä aiheuttaa myös toinen tekijä, eli epätäydellinen kilpailu. Epätäydellinen kilpailu on siis tilanne, jossa tietyllä markkinalla ei ole riittävästi toimijoita, jotta kilpailu toimisi "luonnollisesti" ja tehokkaasti. Tämä on monilla aloilla, kuten junaliikenteessä, valitettava tosiasia, joka tulee huomioida julkisessa taloudenpidossa. Ilman julkista palveluntuotantoa monilla yleishyödyllillä (positiivisen ulkoisvaikutuksen omaavilla) aloilla, kuten monilla joukkoliikenteen sektoreilla, vallitsisi yksityinen monopoli. En mene nyt monopolin rakenteeseen tarkemmin, mutta totean sen tuottavan yhteiskunnan kannalta liian pienen määrän palveluitaan ylisuureen hintaan (kalliimmalla kuin luonnollinen markkinahinta). Tällöin on parempi, että yleishyödyllisellä tai yhteiskunnan kestävyyden kannalta tärkeällä sektorilla vallitsee julkinen monopoli: julkinen monopoli voi valita tuotettavan määrän korkeammaksi kuin yksityinen monopoli ja myydä alemmalla hinnalta pysyen silti kannattavana (saaden markkinavoittoa) tai vielä halvemmalla tappiollisesti, mikäli ulkoisvaikutus on merkittävä ja korvaa julkisen yrityksen tappion. Epätäydellinen kilpailu antaa perustelun myös työmarkkinoiden sääntelyllä: työntekijä ei ole tuote, joka voidaan tarvittaessa varastoida tai tuhota, mikäli sitä ei saada myydyksi. Koska työmarkkinat eivät luonnostaankaan voi olla tehokkaat, ja koska ihmiset ovat riippuvaisia säännöllisistä tuloista, ei rajoittamaton työmarkkina olekkaan niin optimaalinen ratkaisu, kuin uusliberalistit väittävät.

Kolmas markkinahäiriöiden aiheuttaja on epätäydellinen informaatio. Täydellinen informaatio on yksi klassisen taloustieteen (johon uusliberalismi suuresti nojaa) premisseistä, mikä ei läheskään aina päde edes tyydyttävällä tasolla. Jotta ihmiset voisivat vapailla markkinoilla valita itselleen parhaat vaihtoehdot, tulisi heillä olla täydellinen informaatio kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Pienessä mittakaavassa ongelma ei ole suuri: kukaan ei (todennäköisesti) kuole siihen, jos ostaa vahingossa pilaantuneen omenan. Kuitenkin kun kyse on suurista asioista, koulutuksesta, terveydenhuollosta, työttömyysturvasta, on virheen hinta liian korkea. Informaation puutteen problematiikka tulee esille mm. yksityisen koulutusjärjestelmän tapauksessa. Jotta ihmimillinen pääoma allokoituisi tehokkaasti, tulisi kaikkien hakeutua koulutukseen oman parhaan lahjakkuutensa ja motivaationsa suhteen kuitenkin niin, ettei turhaan liikakouluteta ihmisiä millekään alalle. Tiedon puutteen vuoksi tämä tilanne ei voi mitenkään toimia ilman julkista koulutuksen sääntelyä: jos koet olevasi maailman paras arkeologi, tulisiko sinun jättää menemättä arkeologiselle linjalle vain siksi, että alalla vallitsee työttömyyttä? Lisäksi yksityisessä koulutusjärjestelmässä ratkaisevana tekijänä on myös varallisuus, ei vain lahjakkuus ja ahkeruus. Siksi yksityinen koulutusjärjestelmä aiheuttaa inhimillisen pääoman haaskausta.

Pääasiassa näiden kolmen virhepremissin takia uusliberaali talousteoria ei ole muuta kuin idealistinen utopia. Uusliberalistit mainostavat usein omaa ideologiaansa ja sen mukaisia toimia taloudellisina välttämättömyyksinä ja tieteellisinä faktoina. Sitä ne eivät kuitenkaan ole. Kaikessa taloudellisessa keskustelussa tulisi muistaa nämä kolme tekijää ja suhteuttaa sääntelyn purkamisesta aiheutuva hyöty näiden kolmen tekijän aiheuttamiin haittoihin. Vaikka unohtaisimme täysin kaikki lyhyen aikavälin inhimilliset lähtökohdat (mitä ei myöskään mielestäni tule tehdä), ei uusliberalismi siltikään ole pitkän aikavälin yhteiskunnan absoluuttinen etu. Varmaa on kuitenkin sen lyhyellä aikavälillä aiheuttama inhimillinen kärsimys. Kommunismi kaatui siihen, ettei se ottanut huomioon ollenkaan henkilökohtaisia kannustimia ja markkinoiden tehokasta kulutustuotteiden allokointia. Aivan samalla lailla myös uusliberalismi jättää huomiotta tekijöitä, jotka merkittävästi vaikuttavat talouteen - siis siihen, miten resurssit yhteiskunnassa saadaan jaettua tehokkaasti ja kestävästi.

Feminismin ongelma kansalaiskeskustelussa

Kansalaiskeskustelussa feminismistä puhuttaessa esiintyy varsin ristiriita feminismin merkityksestä: se mielletään usein negatiiviseksi kiihkoiluksi, samalla kun feministeiksi itseään kutsuvat puhuvat vain ajavansa tasa-arvoa ja määrittelevät feminismin tasa-arvon ajamiseksi. Varsin yleisiä argumentteja ovat: "Feministit ajavat naisten ylivaltaa" ja "Katso sanakirjasta, mitä feminismi tarkoittaa". Keskustelu menee varsin usein termeistä riitelemiseksi ja sen jälkeen väittelyksi siitä, mitä femisteiksi itseään kutsuvat käytännössä tekevät. Aionkin tässä kirjoituksessa paneutua siihen, miksi feminismi on saanut niin negatiivisen kuvan kansalaiskeskustelussa ja mitkä ovat ne ristiriidat, miksi ihmiset puhuvat samoista asioista eri nimillä ja toisinpäin.

Kun puhutaan määritelmistä ja termeistä (kuten feminismi), olisi hyvä ymmärtää, etteivät määritelmät koskaan koskaan ole kiinteitä ja muuttumattomia, vaan ne elävät yhteiskunnan muutosten mukana. Ihmisten toiminta itse määrittää, miten mikäkin käsite käytännössä mielletään. Hyvä esimerkki on käsitepari kapitalismi-sosialismi. Sanakirjamääritelmän mukaan n. 99% suomalaisista on epäilemättä kapitalisteja, sillä he kannattavat yksityisomistusta. Samaisen määritelmän mukaan alle 1% olisi sosialisteja, sillä he sanakirjamääritelmän mukaan kannattavat tuotantovälineiden yhteisomistusta. Kuitenkaan nämä käsitteet eivät arkikielessä tarkoita tätä, vaan niillä on paljon vivahdekkaampi ja monimutkaisempi merkitys, jota ei voi selittää selkeästi yhdellä lauseella. Samoin myös eri ihmiset mieltävät feminismin eri tavalla ja hyvin monelle se nykyään tarkoittaa jotain naisten etujärjestöliikkeen ja naisten hegemonian ajamisen väliltä. Feministinen liike taas on mediassa pyrkinyt takomaan ihmisten mieliin sanakirjamääritelmää feminismistä, joka on puhdasta sukupuolen välisen tasa-arvon ajamista.

Miksi sitten asia on näin? Miksi monet suhtautuvat feminismiin käsitteinä ja feministeihin joko negatiivisesti tai vähintään viileästi. Uskon, että pitkälti syy on siinä, että useat feministeiksi itseään kutsuvat ovat äänekkäästi mediassa sekä syyllistäneet miehiä ryhmänä että vaatineet naisille etuoikeutettua asemaa tietyissä asioissa korvaukseksi epätasa-arvosta joko historiassa tai joillain muilla elämän osa-alueilla (erityisesti radikaalifeministit). Tähän eivät ole kaikki feministit tietenkään sortuneet, mutta tällainen negatiivisen tasa-arvon ajaminen on ollut omiaan mustaamaan liikkeen mainetta kansalaiskeskustelussa. Osittaisena syynä lienee myös perinteisten sukuoliroolien murroksen aiheuttama purnaus, mutta se ei ole toisaalta Suomessa saanut vastakaikua kansan enemmistöltä.

Negatiivisella tasa-arvolla tarkoitan tilannetta, jossa eri ryhmien välistä tasa-arvoa ajetaan heikentämällä yksilöiden asemaa. Käytännössä tällaisia tilanteita ovat esim. vaatimus kaikkia koskevasta kansalaispalveluksesta: järjestelmä ei olisi yhteiskunnalle kannattava, vaan kallis ja tehoton, lisäksi se pakottaisi myös naiset suorittamaan palveluksen. Seurauksena siis yhteiskunta kokonaisuudessaan häviää, lisäksi naiset häviävät joutuessaan tekemään palveluksen, eivätkä asevelvolliset miehetkään uudistuksesta mitään hyötyisi. Miksi siis ajaa tällaista "tasa-arvoa", joka ei tosiasiassa paranna kenenkään asemaa? Toinen esimerkki negatiivisen tasa-arvon ajamisesta on vaatimus, jonka mukaan naisille pitäisi tuoda etuoikeuksia esim. palkkauksessa, koska keskimääräiset palkkaerot miesten ja naisten välillä suosivat miehiä. Tässä kuitenkin unohdetaan kokonaan yksilöt, kun katsotaan vain ryhmien välisiä tilastollisia keskiarvoja - toisin sanoen tasa-arvoa ajetaan luomalla uutta epätasa-arvoa. Käytönnön seuraus olisi se, että entistä useampi kohtaisi työpaikallaan epätasa-arvoisen palkkauksen, mutta sukupuolten väliset keskipalkat lähentyisivät toisiaan. Onko se kuitenkaan tasa-arvoa?

Todellinen tasa-arvo ei mielestäni muutenkaan ole sitä, että kaikki ihmisryhmät ovat tilastollisesti identtisiä, vaan se että tilastolliset erot heijastavat ryhmien luontaisia preferenssejä, taipumuksia. En väitä, että olisimme siinä tilanteessa nykyään esim. miesten ja naisten välisessä palkkauksessa, mutta häiritsevän paljon julkisessa keskustelussa keskitytään absoluuttisiin tilastollisiin eroihin sen sijaan, että keskityttäisiin todelliseen syrjintään, joka esim. selittää arvioiden mukaan palkkaeroista miehillä ja naisilla 5-10 %-yksikköä, eli 25-50%. Kun näitä faktoja ei keskustelussa huomioda, niin hyvin helposti mennään juupas-eipäs-tyyliseen väittelyyn ja natsikorttien heittelyyn.

Pahoin pelkään, että feministisen liikkeen ja kansan syvien rivien välinen polarisaatio uhkaa itsessään tasa-arvon kehitystä. Tärkeää olisi, että feministit löytäisivät yhteisen sävelen mediaaniäänestäjien kanssa, sillä muutoin liike uhkaa jäädä marginaaliksi radikaaliliikkeeksi, mikä ei palvele enää suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvon kehitystä millään lailla. Tässä asiassa kummankin on tultava vastaan: tavallisten kansalaisten olisi suhtauduttava feministeihin ennakkoluulottomasti, mutta samalla feministien olisi hylättävä katkeruus ja keskityttävä sellaisten uudistusten ajamiseen, jotka konkreettisesti tuovat yksilöiden asemaa lähemmäs tasa-arvoa, kultaista keskitietä. Liian usein ihmisillä on tapana mennä toisestä ääripäästä toiseen.

Optimaalisessa tilanteessa ajattelen, etteivät ihmiset enää lähtökohtaisesti ajattelisi sukupuolikysymyksiä merkityksellisenä muuta kuin fysiologisia (ja kenties psykologisia?) eroja huomioitaessa. Paras tilanne olisi silloin, kun nainen voisi äänestää miesvaltaiseen johtoelimeen miestä, jonka uskoo olevat kyvykkäin hakija ja mies vastaavasti naista. Täydellisessä tasa-arvossa vain ihmisen henkilökohtaiset uniikit ominaisuudet ratkaisevat. Vaikka keskimääräisiä eroja olisikin joidenkin ryhmien välillä jossain asiassa, sen ei tulisi vaikuttaa kahden yksilön välillä tehtävään valintaan. Se on positiivista tasa-arvoa.

Vihreitä työväenpuolueita vai isänmaallisia ympäristöpuolueita?

Vihreät De Gröna avasi jälleen Suomen puolueiden imagopelin uudella logollaan, jossa komeilee Suomi-leijona. Varsin mielenkiintoinen ja yllättävä valinta todellakin. Odottelen innolla, leviävätkö leijonakorut ja -tatuoinnit nyt suureen suosioon vihreiden kannattajien keskuudessa.

Mutta asiaan: viime aikoina Suomen poliittisessa kentässä on haettu erilaisilla imagokampanjoilla suosiota ilmeisen kaukaa omista perinteisistä kannattajista. Pelin avasi kokoomus julistautumalla työväenpuolueeksi ja myöhemmin vihreäksi puolueeksi. vasemmistoliitto julistautui punavihreäksi ja nyt vihreät... isänmaalliseksi? Näistä imagotempuista ainut uskottava on vasemmistoliiton punavihreys, sillä vihreät arvot on kuuluneet puolueen ohjelmaan jo pitempään, vaikkakin vasureiden ay-savupiipunhalaajasiipi ei sitä helpolla nielekkään. En epäile etteikö kokoomuksestakin löytyisi vihreitä arvoja, mutta ainakin nykyinen hallitus on ollut poikkeuksellisen ympäristönsuojelunvastainen, enkä puhu nyt ydinvoimasta. Työväenpuolue-kokoomus taas kuulostaa lähinnä naurettavalta.

Vihreiden avaus on taas lähinnä hämmentävä. "Uusi Suomi" -ilmauksen voi helposti tulkita muutosmyönteiseksi, mutta entä perinteisiä arvoja edustava Suomi-leijona? Ilmeisesti vihreät haluavat provosoida konservatiiveja ja maahanmuuttovastaisia, mikä tuo logolle tiettyä huumoriarvoa. Tuntuu kuitenkin hiukan oudolta, jos puolueen logon ainut merkitys on vastapuolen provosointi käyttämällä heidän symboliikkaansa. Pahoin pelkään, että vihreiden tempaus saa vihreät näyttämään lähinnä epätoivoisilta perussuomalaisten edessä.

Tätä koko imagotemppuilubuumia on edeltänyt pitkä purnaus siitä, että Suomen puolueet muistuttavat liikaa tosiaan. Ei tämä ilmeisesti liikkuvien äänestäjien kannatuksen tavoitteluun pyrkivä äänestäjien hämmennys ainakaan paranna asiaa tai lisää perinteisten puolueiden legimiteettiä äänestäjien joukossa. Ennemminkin toivoisin, että puolueet ottaisivat selkeämmän kannan omien ydinkysymystensä ajamisessa. SDP alkaa hiljalleen palailla juurilleen Lipposen oikeistodemarikaudelta. Vihreät on selkeästi liberaali ympäristöpuolue, eikä imagotempuilla muuksi muutu. Samoin on kokoomuskin Suomen ainoa varteenotettava oikeistopuolue, eikä varmasti ole liikkumassa vasemmalla työväenpuolue-tempauksestaan huolimatta. Keskustasta en ole koskaan oikein tajunnut, mitä se edustaa, mutta eipähän tuo ole toisaalta yrittänytkään olla mitään muutakaan. Jotta ihmisten luottamus ja kiinnostus politiikkaa kohtaan palautuisi edes osittain, pitäisin hyvin suotavana, että puolueet uskaltaisivat rohkeasti edustaa omaa ideologiaansa, eivätkä yrittäisi jatkuvasti häivyttää sitä piiloon.

Uusliberalistien lukutaidottomuudesta

En ymmärrä, miksi joillekin uusliberalisteille tuntuu olevan niin tavattoman vaikeaa ymmärtää sanaa "kehitys". Siis KEHITYS, ei elatus. Puhun siis kehitysavusta. Viime aikoina uusliberaalin oikeiston suunnasta on kuulunut entistä enemmän soraääniä kahitysapua vastaan, esimerkiksi Kokoomusnuorten puheenjohtajan Wille Rydmanin puheet mediassa. Heidän puolustuksekseen täytyy todeta, etteivät he (ainakaan omien sanojensa mukaan) vastusta kehitysapua itsekkäistä syistä, vaan siksi, että he kokevat sen hyödyttömäksi, tai jopa haitalliseksi, kehitysmaiden kehitykselle. Epäilen kuitenkin suuresti, tietävätkö he, mistä he puhuvat.

Kuten jo alussa totesin, kehitysavun tarkoitus on olla nimensä mukaisesti kehitysapua, ei elatusapua. Kehitysavun tarkoitus on tukea köyhien maiden kehitystä koulutuksen, infrastruktuurin, valistuksen ja taloudellisen tuotantomenetelmien tuen avulla. Siihen liittyy varmasti paljon tehottomuutta ja korruptiota, mutten millään kykene ymmärtämään, miksi kaikki kehitysapu olisi automaattisesti haitallista, eikä mitenkään kohdennettavissa nykyistä paremmin. Onhan se helppo sanoa, että me autetaan tekemättä mitään.

Uusliberalistien kritiikin ydin on taloudellinen: katsotaan, ettei kehitysapu luo kannustimia, jos tuotteita lähetetään ilmaiseksi ja paikalliset markkinat vain kärsivät. Tässä kohtaa tämä kritiikki tekee kuitenkin olennaisen virheen: miksi kaikki kehitysapu muka olisi ja voisi olla vain länsimaissa valmistettujen tuotteiden lähettämistä kehitysmaihin? Emme elä enää 80-luvulla ja uskon, että lähes jokainen ymmärtää, ettei se ole hedelmällisin mahdollinen tapa auttaa. En tunne tarkalleen nykyisen kehitysavun kohdentumista, mutta olen 99% varma, ettei se kohdistu läheskään suurimmaksi osaksi yllä mainittuun tuotteiden ilmaisvientiin. Olen itsekin sitä mieltä, että puhdas ruoka-apu mm. on ongelmallinen siksi, että se tuppaa lisäämään väestönkasvua, poislukien väliaikainen kriisiapu. Mutta kuten vanha sanonta sanoo: "Anna miehelle kala, niin elätät häntä päivän. Opeta hänet kalastamaan, niin elätät hänet loppuiäksi." Modernissa kehitysavussa onkin kyse juuri tästä kalastamaan opettamisesta. Kun uusliberaalien logiikan mukaan kaikki ulkoa tuleva tulo tuntuu olen pahasta, niin miten sitten on mahdollista, että länsimaat alunperin rikastuivat juuri kehitysmaiden kullalla? Eikös sen olisi pitänyt vain johtaa saamattomuuteen ja laiskuuteen länsimaissa?

Koulutuksen ja sivistyksen vienti ei avaa kehitysmaille ainoastaan mahdollisuuksia niiden taloudelliseen kehitykseen. Se on myös tärkein keino vaikuttaa ihmisoikeusongelmiin, esimerkiksi naisten asemaan. Tasa-arvo saavuttettiin länsimaissakin juuri koulutuksen luoman sivistyksen kautta. En usko, että kehitysmaat ovat tässä suhteessa mitenkään erilaisia. Sekään ei ole välttämättä tasa-arvon leviämisen este, etteivät naiset esim. monissa arabimaissa saa osallistua koulutukseen. Uskon vahvasti, että pitkällä aikavälillä sivistyneistön laajeneminen laajentaa vapauden myös naisten piiriin. Uskontokaan ei ole arabimaissa, eikä muuallakaan, mikään este, sillä esim. naisten asema ei perustu islamiin vaan heimoperinteisiin. Islam on tasa-arvon kehitykselle aivan yhtä suuri este kuin kristinuskokin, kummankin uskonnon opinkappaleet huomioiden. Amerikkalaiset tykkiveneet Persianlahdella taas pikemminkin heikentävät tätä sivistyksen ja vapauden syntyä voimistaen uhkakuvia ja konservatiivisten liikkeiden kannatusta koko Lähi-idässä, kuin vahvistavat sitä.

Tavataan siis kaikki yhdessä KE-HI-TYS-apu. Se ei ole sama kuin elatusapu. Jos kehitysavun kohdennuksessa taas on ongelmia, oikea ratkaisu on lisätä varoja niiden kohdentumisen valvomiseen. Talous ei todellakaan ole niin mustavalkoinen, ettei sen kehitystä voisi tukea ulkopuolelta. Kysymys on vain siitä, miten se tehdään oikein. Länsimaisina ihmisinä me kaikki olemme saaneet hyötymme 1600-1800-lukujen kolonialismista ja imperialismista vähintäänkin välillisesti. Suomen vanhimmat merkittävät teollisuuslaitokset, mm. Finlayson, ovat perustettu suurelta osin imperialististen maiden kansalaisten sijoituksilla. Täten katson, että meillä on moraalinen velvollisuus ontaa ainakin osa siitä hyödystä niille, joita historiamme seuraukset nykyään vahingoittavat.

Milloinkahan Suomen kehitysavun osuus nostetaan YK:n suosittelemaan 0,7 % BKT:sta? Opiskelijalle se tarkoittaa keskimäärin 5,7 euroa kuussa.

Suoran demokratian autuudesta

Sveitsin äärinationalistinen populistipuolue SVP on päässyt jälleen otsikoihin. Vaikka kyse olikin tällä kertaa melko harmittomasta asiasta, ulkomaalaisten rikollisten karkoituksesta, haluan kuitenkin muistuttaa muista SVP:n taannoisista tempauksista ja Sveitsin demokratiakäytänteistä. Sveitsissähän on käytössä ns. suora demokratia, jossa merkittävä osa päätöksistä tehdään kansanäänestyksillä. Sveitsissä kuka tahansa voi vaatia jostain asiasta sitovaa kansanäänestystä, kunhan saa riittivästi nimiä taakseen. Siinä on toki puolensa, muttei se ole mikään itseisarvo, kuten SVP:n tapauksesta näemme.

SVP on saanut kansanäänestyksessä läpi mm. esityksen, jossa kielletään minareettien rakentaminen Sveitsiin. Hulluinta tässä on se, ettei päätös perustunut edes meluhaittoihin, sillä kuulutukset oli kielletty jo ajat sitten. Päätös oli siis puhtaasti uskonnonvapauden rajoittamista tai kuten he sanoivat "symbolinen päätös". Se oli ristiriidassa monien kansainvälisten sopimusten kanssa, mutta kansanäänestys käveli niitten yli. Demokratiaa siis käytettiin vähemmistöjen sortamiseen retoristen pelottelutaktiikoiden avulla. Ihmiset äänestävät helposti tunnekuohujen vallassa ja usein tuloskin on sen mukainen.

SVP:n esimerkki tiivistää hyvin suoran demokratian ongelman: se mahdollistaa älyttömien esitysten läpimenon ja ylikorostaa populistisesta retoriikaa politiikassa. Kuvaavaa on se, että SVP on Sveitsin suurin puolue. Suora demokratia vaatisi toimiakseen sen, että ihmiset suhtautuisivat politiikkaan oikeasti vakavasti, eivätkä äänestäisi mainosten ja palopuheiden johdattamina, vaan ottaisivat asioista oikeasti selvää. Käytännössä jokainen voi arvata, että se on liikaa odotettu. Edustuksellisessa demokratiassa populismi ei olen niin paha ongelma, sillä jokainen kansanedustaja tulee väistämättä perehtyneeksi kysymyksiin ja pitkän aikavälin poliittisessa työskentelyssä ryhmien kannat eivät varmasti jää salaisuudeksi. On paljon helpompi tietää n. 10 puolueen arvot ja asenteet kuin perehtyä erikseen jokaiseen käsiteltävään kysymykseen.

Lopuksi haluan myös ottaa kantaa kansanäänestysten vaikutukseen käytännössä. Olen usein huomannut, että monet uudistusmieliset liberaalit haluaisivat suorempaa demokratiaa ajaakseen tärkeinä pitämiään asioita. Kuitenkin tutkitusti poliittinen eliitti on huomattavasti liberaalimpaa ja suvaitsevampaa kuin tavallinen kansa keskimäärin. Tämän huomaa pelkästään lukemalla sanomalehtien verkkosivujen keskusteluketjuja. Suora demokratia hyödyttää siis eniten muutosvastaisia konservatiivejä. En edes tohdi ajatella, mitä kävisi esim. siviilipalvelukselle, kehitysavulle ja pakolaisten asemalle, jos Suomessa olisi käytössä Sveitsin kaltainen suora demokratia.

Euroopan pyhä integraatio ja pankkikriisi

Elämme todellakin mielenkiintoisia aikoja. Pankkien luottamuskriisistä liikkeelle lähtenyt lama on ajanut Kreikan selvitystilaan ja nyt Irlannista kuulunut samanlaisia kaikuja. EU-maat ovat luvanneet tukensa sekä Kreikalle, että Irlannille. Irlanti on luvannut sitoutua tiukkaan säästökuuriin ja laittaa taloutensa kuntoon. Irlanti kuitenkin tarvitsee tukea pelastaakseen selvitystilaan joutuneet pankkinsa ja siihen EU-maat ovat luvanneet tukensa.

Lähtökohtaisesti kannatan pankkien tukemista kriisitilanteissa. Mikäli pankkijärjestelmä jossain maassa kaatuu, niin silloin romahtaa myös muu talous ja monet ihmiset menettävät sekä työpaikkansa että säästönsä. EU:lle tämä on kuitenkin selvä koetinkivi. EU ei halua minkään jäsenvaltionsa talouden romahtavan, sillä muuten negatiivinen shokki leviäisi väistämättä kaikkiin EU-maihin. EU ei kuitenkaan voi loputtomasti tukea heikosti talouttaan hoitaneita valtioita. Mikäli sijoittajien epäluottamus saa aikaan romahduksen myöskin heikossa jamassa olevassa Espanjassa, on koko EU:n olemassaolo uhattuna. Espanja on liian suuri talous ulkopuolisten pelastettavaksi.

Järjestely aiheuttaa myös muita ongelmia. On riskinä, että sijoittajat tuudittautuvat jatkossa uskoon, että taloudellisen romahduksen tilanteessa he saavat joka talouksessa rahansa takaisin valtioiden tukina, oli riski mikä hyvänsä. Siksi nykyisen kriisin jälkeen onkin EU:ssa vakavasti pohdittava, mikä sen rooli on rahoitusmarkkinoilla ja mikä on EU:n tulevaisuus ylipäänsä. Mikäli EU aikoo jatkaa tukipolitiikaansa, on sen kyettävä luomaan pankeille uusia EU:n laajuisia vakavaraisuusvaateita ja tiukennettava stressitestejä. Lisäksi EU:n on tiukennettava kasvu- ja vakaussopimuksensa valvontaa. Tällä hetkellä ns. "PIIGS-maat", eli Portugali, Italia, Irlanti, Kreikka ja Espanja ovat hoitaneet talouttaan leväperäisesti, vääristelleet talouslukemiaan ja velkaantuneet kasvukaudesta huolimatta. Epäilemättä ongelmat ovat syvällä hallinnossa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa, mutta mikäli nämä valtiot eivät hoida talouttaan, joutuvat erityisesti muut euroalueen maat maksumiehiksi euron arvon vääristymisen myötä. Euroon siirtyessä suurin riski olivat mahdolliset "epäsymmetriset shokit", joissa erisuuntainen talouskehitys eri euromaissa johtaa tilanteeseen, jossa euron arvo ei heijastakkaan euromaiden taloudellista tilannetta. Toistaiseksi kyseisiltä shokeilta on vältytty, mutta mikäli PIIGS-maat eivät saa talouttaan kuntoon, on todennäköistä, että euron arvo tulee vääristymään. Tämä taas johtaa siihen, että euron arvo ei jousta taloussuhdanteiden mukaan, mikä hankaloittaa mm. ulkomaankauppaa ja vaikeuttaa toipumista taloudellisista taantumista. Tämä ei olisi pitkällä aikavälillä kenenkään etu.

Taloustieteen tuoreimman nobelistin ja uuskeynesiläisen koulukunnan edustajan Paul Krugmanin mukaan euroalue ei välttämättä ole optimaalinen valuutta-alue euromaiden talouksien erilaisten rakenteen vuoksi. Nykyisestä kriisistä toipuminen näyttää, onnistuuko EU ja euroalue säilyttämään vakautensa vai joudutaan rakenteita purkamaan perin pohjin. Varmaa on joka tapauksessa se, ettei EU voi jatkaa samaa menoaan talouden käännyttyä nousuun muuttamatta suhtautumistaan pankkisääntelyyn ja PIIGS-maiden jatkuvaan velkaantumiseen. EU:n on vihdoin ryhdyttävä valvomaan kasvu- ja vakaussopimuksen noudattamista.