Tuloeroja ei vastusteta vain kateudesta

Klassinen oikeistolainen argumentti on, että vasemmisto vastustaa tuloeroja siksi, että ollaan kateellisia naapurin hyvinvoinnista. Tästä näkökulmasta tuloja tasaava sosiaalipolitiikka on helppo leimata enemmistön diktatuuriksi ja ahneen materialistiseksi oman edun tavoitteluksi. Oikeistossa väitetään, ettei naapurin menestys ole sinulta pois ja vaatimukset tuloerojen tasaukseen johtuvat vain kateudesta. Itse taas väitän, että asia on juuri päinvastoin. Hyödyn näkökulmasta naapurin menestys on minulta pois.

Talous ei ole nollasummapeliä, se on selvä. On mahdollista löytää ratkaisuja, jotka hyödyttävät kaikkia. Siitä huolimatta ajatus, ettei ympäröivän yhteiskunnan elintason kasvu vaikuttaisi yksilöön millään tavalla, on karkeasti väärä. Syyt ovat sekä taloudellisia että sosiologisia. Esitän seuraavan esimerkin avulla, miksi näin on. Mikäli oikeistolaisten argumentti pitäisi paikkaansa, henkilön X (olkoon nyt Pertti) hyötytason tulisi säilyä muuttumattomana hänen tulotasonsa pysyessä vakiona (inflaatio huomioon ottaen) – riippumatta siitä, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu.

Jotta esimerkki olisi helpompi ymmärtää, sijoitan sen menneisyyteen. Kuvitellaan, että Pertti eli 60 vuotta sitten. Pertti on lähiön rintamamiestalossa asuva kaupunkilainen, joka lämmittää asuntonsa puulla. Pertti matkustaa lomilla junalla tapaamaan sukulaisia maaseudulle. Autoon Pertillä ei ole varaa, sillä Pertti on pienituloinen ja lapsetkin pitää ruokkia.

Maailma ei kuitenkaan säily muuttumattomana. Suomessa tapahtuu merkittävää kehitystä ja talouskasvua, jonka seurauksena suomalaiset palkat nousevat ja varallisuus kasvaa. Paitsi Pertin. Mutta Pertti ei ole kateellista sorttia, Pertti on tyytyväinen omaan elintasoonsa ja nauttii ystäviensä seurasta. Pian Pertti kuitenkin huomaa, ettei puuhaketta enää myydä tavallisissa kaupoissa. Junalla ei enää pääsekään sukulaisiin, sillä junat lakkaavat pysähtymästä maaseudun pienillä asemilla. Tämä siksi, että junaliikenteen kysyntä on vähentynyt ihmisten hankkiessa henkilöautoja (joihin Pertillä ei edelleenkään ole varaa). Pertti joutuu vaihtamaan junan bussiin, jolla matka kestää tuplasti kauemmin. Puuhakkeen Pertti joutuu ostamaan kauempaa erikoisliikkeestä kalliimmalla. Puuhakkeen hinta on noussut enemmän suhteessa muihin tuotteisiin, sillä suurin osa suomalaisista on siirtynyt öljylämmitykseen. Öljylämmitys tulisi kuitenkin Pertille liian kalliiksi.

Mutta Pertti ei pienistä masennu. Pertti tykkää edelleen viettää iltaa ystäviensä seurassa. Pian nämä ystävät alkavat kuitenkin käydä elokuvissa (joihin yllätys yllätys, Pertillä ei ole varaa) ja hankkia muitakin entistä kalliimpia harrastuksia. Pertin ystävien palkkataso on noussut, mikä näkyy myös heidän vapaa-ajanvietossaan. Pian Pertti huomaa viettävänsä entistä vähemmän aikaa ystäviensä kanssa, sillä hänellä ei ole varaa samoihin harrastuksiin kuin heillä. Pertti alkaa lämmöllä muistella aikaa, jolloin kaikilla muillakin meni kuta kuinkin samoin kuin Pertillä.

Mutta Pertillä ei ole mitään syytä olla kateellinen. Onhan hänen inflaatiolla korjattu tulotasonsa aivan sama kuin ennenkin.

Markkinatalouden paradokseja osa I: naisten syrjintä työmarkkinoilla

Kuuluisan sloganin mukaan naisen euro on 80 senttiä. Tilastollisesti tästä puuttuvasta 20 sentistä noin 15 senttiä voidaan selittää erilaisella sijoittumisella työmarkkinoilla: naisia työskentelee syystä tai toisesta miehiä enemmän matalapalkka-aloilla, sekä matalammin palkatuissa työtehtävissä. Loput 5 senttiä lasketaan ”puhtaaseen sukupuolisyrjintään”.

Sukupuolisyrjintää työmarkkinoilla on selitetty erilaisilla syillä, kuten kulttuurisilla, asenteellisilla ja historiallisilla tekijöillä. Itse olen kuitenkin positivistina taipuvainen uskomaan, että lopulta syrjintä selittyy lastenhoidon panostuksella. Suomessa naiset pitävät ylivoimaisesti suurimman osan perhevapaista ja ottavat suurimman vastuun lastenhoidosta. Työnantajan silmissä nuoren naisen palkkaus on riski, sillä äitiyden ajalle kohdistuu, työnantajan suorien kustannusten lisäksi, epäsuoria kustannuksia mm. sijaisten palkkauksesta ja alhaisemmasta sitoutumisesta työelämään.

Sitten se markkinatalouden paradoksi:

Markkinauskovaisimmat argumentoivat, ettei perheiden sisäiseen työnjakoon lastenhoidon osalta saa puuttua, koska perhe itse tietää mikä heille itselleen on parasta. Naisella on, keskimäärin miestään pienipalkkaisempana, suurempi kannustin keskittyä kotityöhön, sillä näin perheen kokonaistulot kärsivät vähiten. Tehokasta työnjakoa, vai mitä?

Tästä vallitsevasta status quo –tilanteesta seuraa kuitenkin pysyvä työmarkkinoiden rakenne, jossa naiset pienipalkkaisina keskittyvät kotityöhön. Tästä seuraa, että työnantajat suosivat työhönotossa miehiä lastenhoidon piilokustannusten takia. Työsyrjinnän seurauksena naisten palkkataso taas jää miehiä jälkeen, josta seuraa, että naisten kannattaa keskittyä kodinhoitoon. Kehä pyörii ikuisesti.

Näin on vapailla markkinoilla luotu itseään toteuttava profetia, jossa sukupuolisyrjintä ruokkii itse itseään. Huomionarvoista on, ettei kyse ole pelkästään keskimääräisestä tasa-arvosta, nk. ”tasapäistämisestä”. Kyseessä on myös hyökkäys henkilökohtaista mahdollisuuksien tasa-arvoa vastaan sillä nuori nainen, jolla ei ole aikomustakaan koskaan perustaa perhettä, joutuu silti tilastollisen syrjinnän kohteeksi. Ainut keino murtaa tämä kehä on asettaa ulkopuolisia rajoituksia, jotka katkaisevat kierteen. Sukupuolten välinen työsyrjintä ei lopu, ennen kuin lastenhoito on tasa-arvoistettu. Islannissa on otettu iso harppaus tähän suuntaan asettamalla kolmannes perhevapaista pelkästään isien käytettäväksi. Tämän seurauksena islantilaiset isät pitävät moninkertaisesti perhevapaita suomalaisiin isiin verrattuna, ja lastenhoito on muutenkin tasa-arvoisempaa. Työnantajalle ei synny niin helposti kiusausta suosia miestyönhakijaa.

Esimerkki osoittaa loistavasti, kuinka absoluuttinen vapaus ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat ristiriidassa keskenään. Täytyy valita, suosiiko positiivista vai negatiivista vapautta. Negatiivisessa vapaudessa mihinkään ei saa puuttua, mutta positiivisessa vapauskäsityksessä mahdollisuuksien tasa-arvo on asetettavissa tarvittaessa ylhäältä käsin, vaikka se loukkaisikin jonkun henkilökohtaisia vapauksia.

Kannatta huomioida myös se, että kotityön tasa-arvoistuessa saattaa myös miesten ja naisten sijoittuminen työelämän eri sektoreille tasa-arvoistua. Tällä hetkellä monet tulevat äidit varmasti miettivät myös työpaikkaa siltä kantilta, mikä parhaiten mahdollistaa lastenhoidon. Sillä on vaikutusta sijoittautumiseen – ja sitä kautta palkkaukseen.

Rahoitusmarkkinavero aiheuttaa polemiikkia

tobin bird

EU:n ydinmaat Saksa ja Ranska ovat parin viime viikon aikana pyrkineet saamaan kasaan joukon muita EU-maita valmistelemaan yhteisen rahoitusmarkkinaveron käyttöönottamista. Tällä hetkellä mukaan on lupautunut 11 EU-maata. Suomessa aihe on aiheuttanut runsaasti julkista polemiikkia: pankit ovat älähtäneet toiminnan karkaamisesta Ruotsiin, ja hallitus on jakaantunut asiassa kahtia: SDP kannattaa ja kokoomus vastustaa. Lisäksi eläkevakuutustahot ovat esittäneet huikeita lukuja ko. veron vaikutuksista eläkevakuutusmaksuihin. Toisaalta kyseessä on vero, jota lukuisat ekonomistit ovat jo pitkään odottaneet.

Kysehän on siis ns. Tobin-Spahn-verosta. Veron tarkoituksena on verottaa joukkovelkakirjojen pääomaliikkeitä 0,1 % ja johdannaisten 0,01 % per transaktio. Ideana on hillitä tarpeetonta ja haitallista spekulaatiota (lyhytaikaista suurten pääomien siirtelyä paikasta toiseen) ja täten lisätä talousjärjestelmän vakautta ja hillitä ylikuumenemisia. Samalla vero ehkäisee uusien lamojen syntyä. Vero itsessään on mitättömän pieni yksittäiselle sijoitukselle, mutta kertautuu kohtalaisesti, mikäli rahavarantoja siirrellään aktiivisesti, eli harjoitetaan päiväkohtaista kauppaa. Verona Tobin-Spahn-vero on äärimmäisen tehokas: sillä saadaan samaan aikaan kerättyä varoja sekä ohjattua sijoitustoimintaa yhteiskunnalle edulliseen suuntaan. Vero on myös niitä harvoja keinoja, joilla kansallisvaltiot voivat pyrkiä hallitsemaan globaalia taloutta.

Rahoitusmarkkinaveron kritiikki liittyy pääasiassa päiväkohtaisen kaupan kustannuksiin: pankit ja eläkevakuutusyhtiöt pelkäävät aktiivisen salkunhoidon aiheuttamia kustannuksia ja uhkailevat toiminnan siirtämisellä ulkomaille. Sen verran täytyy kuitenkin ampua huhuja alas, ettei mikään pankki varmasti aio koko toimintaansa minnekään siirtää 0,1 % veron takia. OP:n pääjohtaja Reijo Karhisen mukaan OP:n osalta kyse olisi vain muutamista ihmisistä. Pankit valittavat, koska kyse on heidän voitoistaan. Itse epäilen myös eläkevakuutusyhtiöiden lausuntoja liioitelluiksi. Epäilen siksi, että varmasti eläkevakuutusyhtiötkin muuttaisivat sijoituskäytäntöjään passiivisen pitkäaikaisen sijoittelun suuntaan veron astuessa voimaan – ja juuri tämähän on koko veron tarkoitus. Lisäksi kokonaan keskustelematta on, että koskeeko koko vero eläkevakuutusyhtiöitä lainkaan. Suomen kannalta asia on olennainen, sillä Suomessa on EU:n ainut täysin rahastoihin perustuva eläkejärjestelmä.

Rahoitusmarkkinaveron suurin haaste on siinä, että sen käyttöönotto houkuttelee joitain maita jäämään vapaamatkustajiksi ja pörssiveroparatiiseiksi veroa soveltavien maiden keskellä. Nämä maat epäilemättä voisivat hyötyä siitä, että saisivat yksinoikeuden kansainväliseen verottomaan spekulatiiviseen kauppaan. Kokonaisuuden kannalta tämä on ongelmallista, sillä spekulaation kitkeminen olisi koko maailmantalouden etu. Suomen kannalta ongelma lienee lähinnä Ruotsi, sillä suurin osa Suomen pankkitoiminnasta on jo nyt yleispohjoismaisten yhtiöiden hallussa. Ruotsi taas ei ole ilmaissut kiinnostustaan osallistua veron toimeenpanoon millään lailla – mikä lienee oikeistohallituksen siunaus.

Väitän, että ongelmista huolimatta rahoitusmarkkinaveron toteen saattaminen on Suomen pitkän aikavälin etujen mukaista. Akuutein ongelma on tiettyjen spekulatiivisimpien rahoitusinstrumenttien siirtyminen Ruotsiin. Kuitenkin pitkällä aikavälillä, kun rahoitusmarkkinavero saatetaan voimaan koko EU:n alueella, tulee tämä ongelma katoamaan. Mikäli Suomi nyt jättäytyy veron ulkopuolelle, emme pääse mukaan vaikuttamaan siihen, että koskeeko vero eläkevakuutusrahastoja vai ei. Jos Suomi lähtee mukaan tässä vaiheessa, jossa jokainen maa on äärimmäisen arvokas lisä veron toimivuuteen, uskon että Suomi voi neuvotella lopulliseen veroon itselleen edulliset ehdot. Jos jättäydymme ulkopuolelle, tätä mahdollisuutta ei koskaan tule. Ennen pitkää voidaan joka tapauksessa tulla siihen lopputulokseen, että vero joudutaan kuitenkin maksamaan, mikäli aiotaan sijoittaa EU:n alueella - vaikkei Suomi veroon kuuluisikaan. Saksa kyllä kerää veron omaan maahansa kohdistuvista pääomaliikkeistä, kuului Suomi veron piiriin tai ei. Tulevaisuudessa on hyvinkin mahdollista, että vero tullaan ottamaan kaikesta euroissa tapahtuvasta valuuttakaupasta, jolloin pankin sijoitusmaalla ei ole enää merkitystä. Ideaaleintahan toki olisi sopia verosta kerralla koko EU:n tasolla tai laajemminkin, mutta se ei taida olla poliittisesti mahdollista.

En voi kiistää, etteikö asia olisi myös ideologinen: aina voi sanoa, että minä en tee mitään ennen kuin kaikki muut. Sama ilmiö näkyy voimakkaasti poliittisessa keskustelussa ilmastonmuutoksen torjunnasta. Kuitenkin, jonkun täytyy joskus myös olla ensimmäinen. Mielestäni Suomen kannalta paras sauma on nyt 11 muun EU-maan rinnalla.

Miehisyys 2000-luvulla

Ei huolta, tämä kirjoitus ei käsittele Henry Laasasta.

Kenellekään ei silti liene epäselvää, että naisten asema yhteiskunnassa on käynyt läpi valtavan murroksen 1900-luvulla. Muutos on tapahtunut asenteiden lisäksi myös taloudessa: naiset ovat astuneet työelämään ja kehitys on kulkenut ongelmista huolimatta jatkuvasti kohti työelämän tasa-arvoistumista. Taustalla on ollut laajempi taloudellinen muutos yhteiskunnassa, jossa naisten panos kotityössä ei ole enää niin korvaamaton ja välttämätön kuin se oli vielä 1900-luvun alussa. Samalla fyysisen työn merkitys ansiotyössä on vähentynyt ja naiset ovat ohittaneet miehet korkeakoulutuksessa. Tämä kehitys on johtanut sukupuoliroolien murrokseen, mikä on näkynyt erityisesti naiseuden käsityksen murroksena. Moderni nainen kykenee samaan mihin mieskin, ja on lisäksi feminiini ja itsenäinen. Naiset ovat lähteneet rohkeasti muuttamaan yhteiskunnan käsitystä naiseudesta ja liittämään sen osaksi yhteiskunnan modernisaatiota.

Mitä on sillä aikaa käynyt miehille?

Siinä, missä naiseus on pyrkinyt muuttumaan ja löytämään uusia merkityksiä, on käsitys miehestä muuttunut lopunperin varsin vähän viimeisen 100 vuoden aikana. Oikeastaan muutos on tapahtunut vain vastauksena naisten aseman muutokseen: koska naiset ovat tulleet perheen elättäjiksi miesten rinnalle, on miesten täytynyt vetäytyä ainoan elättäjän roolista. Kuitenkin itse käsitys miehisyydestä on muuttunut vain vähän. Kukaan (tai ainakaan kovin moni) ei enää odota naisen ottavan täyttä vastuuta kodinhoidosta ja perheestä. Kovinkaan moni ei vaadi naista heti 18-vuotiaana avioon ja perustamaan perhettä. 2000-luvun nainen on vapaa harrastamaan irtosuhteita ja keskittymään urakehitykseensä, mikäli hän niin haluaa.

Kuitenkin vuonna 2012 mieheltä odotetaan aika pitkälti samaa kuin vuonna 1900: vakaita tuloja ja asemaa työelämässä, parisuhdetta, tarvittaessa kykyä elättää perhettä, aseellista maanpuolustusta, fyysistä vahvuutta sekä perinteistä jämäkkyyttä ja miehisyyttä.

Kuitenkaan modernissa yhteiskunnassa kaikki miehet eivät kykene sopeutumaan perinteiseen muottiin. Samaan aikaan, kun menestys työelämässä nähdään naiselle mahdollisena elämänpolkuna, ja vaaditaan naisille tasaveroista asemaa työelämässä kuin miehille, vaaditaan silti edelleen mieheltä enemmän tai vähemmän menestyksekästä urapolkua. Tässä on se ristiriita, että kun naiset entistä voimakkaammin ottavat valtaa työelämässä (mikä on mielestäni positiivinen asia) ei voi olla niin, että samalla jokaiselta mieheltä sanattomasti vaaditaan korkeaa statusta. Naisten lisätessä panostaan työelämässä ei voida enää vaatia, että jokainen mies asettaisi työelämälle samanlaisen panoksen kuin 1900-luvulla. Samoin ei mielestäni nykynaisten tulisi vaatia parisuhteessakaan, että miehellä täytyy aina olla vähintään yhtä korkea asema koulutuksessa tai työelämässä kuin naisella (mikä ainakin kyselyjen mukaan usein on asian laita). Tai voihan sitä vaatia, mutta sitten pitää olla varautunut elämään ilman miestä tai lakata vaatimasta tasa-arvoa työelämään.

Millainen olisi sitten miehen rooli 2000-luvulla? Nähdäkseni naisten laajamittainen mobilisoituminen työelämään, sekä samanaikainen vuosittaisen työajan väheneminen, mahdollistavat miehille entistä laajemman panostuksen lastenkasvatukseen, kodinhoitoon ja miksei myös vapaa-aikaan. Osittain esimerkkejä tällaisesta kehityksestä on jo havaittavissa, ja monet miehet ovatkin löytäneet innostuksen esimerkiksi ruuanlaitosta. Vaikkei minulla asiasta mitään tilastotietoa olekaan, niin uskon että ”isä ei ole koskaan kotona” tulee jatkossa olemaan lapselle harvinaisempi kohtalo kuin vielä 80–90-luvulla. Ainakin toivon kovasti niin.

Samalla, kun miehen rooli muuttuu työelämässä, olettaisin roolin muuttuvan myös muilla elämän osa-alueilla. Entisaikaan miehen tuli olla kova ja vahva, mahdollisesti muiden piirteiden kustannuksella, sillä nämä piirteet turvasivat parhaiten perheen elannon. Nykyään vaatimukset ovat toiset. Sosiologisella jargonilla asiaa voisi kuvata siirtymisellä maskuliinisuudesta post-maskuliinisuuteen. Post-maskuliini mies voi panostaa laajemmin esim. tyyliin, estetiikkaan, kirjallisuuteen tai muihin vaihtoehtoisiin elämänsisältöihin. Post-maskuliini mies voi olla elämässään menestynyt, vaikkei täyttäisikään perinteisen maskuliinisuuden tuntomerkkejä henkisesti, fyysisesti tai statuksenkaan osalta. Esimerkiksi keskinkertaisilla kuukausiansioilla elävä suosittu muotibloggaaja saattaa olla elämässään hyvinkin menestynyt, sillä hän pystyy määräämään itse omasta työstään ja elämästään, sekä omaa laajan sosiaalisen verkoston. Perinteisillä mittareilla kaikki maskuliinisuus on hänestä kuitenkin varsin kaukana.

Mielestäni miesten itsensä olisi kyettävä murtamaan vanhentuneet käsitykset sukupuoliroolista samalla tavalla kuin naiset menestyksekkäästi ovat purkaneet käsityksiä naisen roolista läpi 1900-luvun. Olisiko nyt 2000-luvulla miesten aika käydä läpi vastaava muutos? Milloin Suomeen perustetaan lukuisten naistenlehtien rinnalle miehille suunnattu lifestyle-lehti?

Työmatkojen kilometrikorvausten leikkaaminen on oikea suunta

Valtionvarainministeriö kaavailee kilometrikorvausten verovähennysten puolittamista yli 15000 km vuodessa menevältä osalta. Tämä tarkoittaisi pudotusta 45 sentistä 25 senttiin per kilometri. Kuinkas yllättävää lähes kaikki etujärjestöt työntekijöistä työnantajiin vastustavat ehdotettua leikkausta. Vastustus on sikäli ymmärrettävää, kun käydään omalle kukkarolle, mutta yhteiskunnan yleisedun kannalta pudotus on ehdottomasti suositeltava.

Työmatkojen kilometrikorvausten verovähennystä perustellaan työmatkasta koituvien ylimääräisten kulujen korvaamisella. Talouselämä-lehden mukaan korvaus on kuitenkin autonkäytön nykykustannukset huomioon ottaen ylimitoitettu jopa henkilökohtaisella tasolla: keskimäärin kulut jäävät vakuutukset mukaan lukien alle 20 senttiin per kilometri. Työmatkoilla tehdään siis selvää voittoa, mikä on pois vähemmän matkustavien verorahoista.

Toinen hyvä syy verovähennysten leikkuulle on autonkäytön ulkoisvaikutukset. Olen tuonut aiemminkin esille autonkäyttöön liittyviä moninaisia yhteiskunnallisia kustannuksia, eikä suinkaan vähäisin niistä ole pakokaasupäästöjen vaikutus ilmastoon. Muita kustannuksia ovat mm. teitten ja parkkipaikkojen ylläpito, ruuhkautuminen ja melu. Työmatkojen verovähennys heikentää kannusteita etsiä tehokkaita ratkaisuja logistiikkaan ja työpaikan sijaintiin. Se on eturyhmien aikaansaama privileegio, jolla ei ole laajempaa taloudellista tai sosiaalista perustetta.

SAK, Metalliliitto, Suomen yrittäjät ja Veronmaksajien keskusliitto voisivat miettiä vähän enemmän myös autottomia ja lyhyitä matkoja kulkevia jäseniään.

Pankkiunioni eurokriisin ratkaisuna?

Ekonomisti Sixten Korkman otti Suomen kuvalehden kolumnissaan (20.7.2012) kantaa EU:n laajuisen pankkiunionin puolesta. Mielestäni ajatus on pitkän aikavälin kehitystä ajatellen yksi järkevimmistä viime aikoina esitetyistä. Erityisen positiivista Korkmanin mallissa on se, ettei se vaatisi eurobondeja, eli valtion velkakirjojen yhteisvastuuta. Pitkällä aikavälillä pankkiunioni voisi toimia ainakin osaratkaisuna euroalueen rakenteellisiin ongelmiin.

Pankkiunionin ydin on ajatus katkaista pankkien ja valtioiden välinen napanuora ja luoda tämä uusi sidos pankkien ja EU:n välille. Tällöin yksittäisten jäsenmaiden fiskaalipolitiikka ja pankkien kestokyky ei olisi niin voimakkaasti sidoksissa keskenään. Vaikka yksittäisiin jäsenvaltioihin ilmaantuisi ongelmia, säteilisivät ne ongelmat muihin euromaihin vain viennin kautta, eivät pankkikriisin muodossa. Samainen malli on käytössä tällä hetkellä Yhdysvalloista, jossa pankit ovat sidoksissa liittovaltioon. Olisi loogista, kun EU:lla kerran on jo oma keskuspankki, että koko euroalueen pankkijärjestelmää valvottaisiin keskitetysti Frankfurtista. Silloin olisi myös käytännössä mahdollista noudattaa EU:n no-bail-out-lauseketta (joka siis kieltää muiden jäsenvaltioiden tukemisen) ilman välitöntä pelkoa kriisin leviämisestä. Mahdolliset tukitoimenpiteet voitaisiin sitten kohdistaa vaikka työllistämisrahastoihin.

Tällaisessa järjestelmässä ei pankkikriisinkään aikaan olisi tarvetta eurobondeihin tai muihin valtionvelan yhteisvastuisiin. Eurobondien ongelmana olisi nimittäin (Suomen lisääntyvien lainakulujen lisäksi) se, etteivät ne kannustaisi hoitamaan rakenteita kuntoon. Moral Hazard, jossa ajateltaisiin, että kyllä ne muut hoitaa, olisi liian houkutteleva. Jotta eurobondit voisivat olla toimiva ratkaisu, tulisi EU:ssa ensin harjoittaa keskitetysti koordinoitua makrotalouspolitiikkaa (pitäen sisällään mm. finanssi- , raha- ja työllisyyspolitiikan). Se olisi kuitenkin hurja harppaus liittovaltion suuntaan, vaatisi mahdollisesti myös esim. verotus- ja sosiaaliturvakäytänteiden yhtenäistämistä. Pankkiunioni voisi mahdollistaa rakenteiden korjaamisen ilman valtavia vallansiirtoja EU:lle. En näe sillä Suomen kannalta mitään olennaista haittaa, että pankkejamme valvoisi Suomen pankin sijaan EKP. Yhtenäiset käytännöt lieventäisivät taloudellisia shokkeja ja ehkäisisivät uusien kriisien syntymistä. Uskon myös, että olisi varsin realistista odottaa saksalaisella periaatteella toimivalta EKP:lta suhteellisen tiukkaa, jopa suomalaista, pankkivalvontaa.

Tällaisen järjestelmän pystyyn laittaminen tuskin tapahtuu yhdessä yössä. Siten voi olla, että pankkiunioni onkin ajankohtainen vasta, kun mietitään miten EU:ssa voitaisiin ehkäistä tulevia kriisejä. Ensin pitäisi jotenkin selvitä tästä nykyisestä.

Kun keinoäly mullistaa maailmantalouden

Kerronnallisessa fiktiossa on parin vuosikymmenen ajan käsitelty varsin kattavasti ajatusta omaan ajatteluun kykenevän keinoälyn luomisesta. Tätä tulevaisuudenutopiaa käsitelleistä teoksista vaikuttavimpia ovat olleet mm. teknologiademo Kara, elokuvat The Bicentennial Man, A.I. Artificial Intelligence ja The Matrix -trilogia muutamia mainitakseni. Oikeastaan aihetta on käsitelty jo 1900-luvun alussa venäläisessä kirjallisuudessa sekä mm. tŝekkiläisessä näytelmässä R.U.R. Vaikka aihe ei liene ajankohtainen vielä vuosikymmeniin (uskoakseni ei vielä omana elinaikanani) en näe mitään syytä sille, miksi keinotekoinen älykkyys ei tulisi ennen pitkään kehittymään ihmisen tasolle, ja kenties siitä ohikin.

Realistisesti ajatellen, mitä vaikutuksia keinoälyn luomisella olisi ihmisyhteiskunnalle ja maailmantaloudelle? Tämän kirjoituksen tarkoitus on pohtia taloustieteen valossa niitä mahdollisia tulevaisuusskenaarioita, joita keinoälyn tuoma mullistus ihmiskuntaan aiheuttaisi. Kuvitellaan, että ihmiskunta on kyennyt kehittämään koneen, joka kykenee vähintään yhtä suureen älylliseen kapasiteettiin kuin ihminen, sekä on fyysisesti tehokkaampi, eli tarvitsee vähemmän raaka-aineita tehtyä työtä kohti kuin ihminen. Kuvitellaan, että älykäs kone voisi kokonaan korvata ihmisen työntekijänä. Mitä seurauksia tästä olisi ihmisille ja yhteiskunnalle?

Lähdetään aivan aluksi liikkeelle taloustieteen suhtautumisesta teknologiseen kehitykseen. Teknologinen kehitys nähdään taloustieteessä yleisesti keinona tehostaa ihmisen tekemää työtä, joko itse tuotannon osalta tai sitten parempien lopputuotteiden tai -palveluiden osalta. Kehityksestä käytetäänkin usein mittaa tuotanto per efektiivinen työntekijä. Työntekijä siis nähdään tavallaan koneen käyttäjänä. Teknologisen kehitys ei itsessään katsota aiheuttavan työttömyyttä, jos talous kasvaa samaa tahtia teknologisen kehityksen kanssa (korvaa menetetyt työpaikat). Mutta entäs jos konetta käyttääkin toinen kone? Mikä sija silloin jää ihmistyöntekijälle? Miten käy työllisyyden?

Seuraava keskeinen teoria on niukkuuden periaate. Taloustiede lähtee ajatuksesta, jossa kuluttajien tarpeet ovat rajattomat, mutta resurssit rajalliset. Toisin kuin monet usein kuvittelevat, arvo ei muodostu markkinoilla hyödyllisyyden, vaan niukkuuden perusteella. Ne hyödykkeet ovat aina arvokkaimpia, joista on suurin pula. Se, miten niukkuus liittyy keinoälyn kehitykseen, on, ettei luovasta älykkäästä työstä vallitsisi enää niukkuutta. Tällöin työntekijä menettää niukkuuden suoman arvon omasta työstään. Jo teollistumisen yhteydessä olemme nähneet tämän tapahtuvan monille yksinkertaisille fyysisille työtehtäville. Entäs, jos sama kehitys tapahtuu kaikille ihmisen työtehtäville?

Kolmas aiheeseen liittyvä teoria on suhteellisen edun periaate. Sinällään lohdullinen teoria kertoo, että jokaisen henkilön ja jokaisen alueen kannattaa tuottaa jotain (siis tehdä työtä), vaikka joku toinen tekisikin saman työn tehokkaammin. Pointtina on, että jokaisen kannattaa keskittyä siihen, missä hänellä on suhteellinen etu: eli omiin vahvuusalueihinsa. Ei ole väliä, vaikka joku muu olisi kaikessa parempi, sillä hänenkin kannattaa keskittyä omaan suhteelliseen vahvuusalueeseensa.  Teoria pätee jopa silloin, jos vahvuusalueet ovat kummallakin samat (silloin katsotaan, kumman suhteellinen etu on voimakkaampi, ja toinen keskittyy heikompaan osaamisalueeseensa). Tilanne tasoitetaan lopulta kaupankäynnillä.

Eli ihmisten kannattaisi tällä logiikalla silti tehdä töitä, myös tasavertaisina ja itsenäisinä (oletus) toimivien keinoälyrobottien kauppakumppaneina. Toinen kysymys on kuitenkin se, mikäli olisi ihmisen palkka tällaisessa järjestelmässä. Markkinatalouden valitessa yritys valitsee aina sen tuotannontekijän, jolla kustannus-tuotto-suhde on paras (niukkuus). Nyt, mikäli nämä älykoneet pystyisivät tekemään ihmisen työn mitättömällä kustannuksella (energian hinta), täytyisi työllään elävien ihmisten tehdä työtä varsin mitättömällä palkalla. Talousteoria ei ota huomioon sitä, että ihmisillä on myös kiinteitä kustannuksia – jokaisen täytyy myös syödä ja juoda. Voi olla, että vapailla markkinoilla omistamattomat ihmiset eivät pystyisi kilpailemaan älykkäitä koneita vastaan edes hengissäpitimikseensä. Tästä nousevatkin keinoälytulevaisuuden suurimmat teemat: omistus ja valta.

Olettaen, että koneen älyllinen kapasiteetti kykenee kaikkeen samaan mihin ihminenkin, niin menettää ihmistyö arvonsa keinoälytaloudessa. Tästä pääsemme kuitenkin vielä laajempiin kysymyksiin. Millainen olisi se yhteiskunta, jossa kone voisi lähes kokonaan korvata ihmistyön? Ensimmäinen kysymys on toki se, mikä olisi ihmisten ja älykkäiden koneiden valtasuhde? Olisiko koneilla rajattomat tarpeet kuten ihmisillä ajatellaan olevan?

Kuten edellä totesin, vapaassa kilpailussa ihmistyö menettää arvonsa koneita vastaan. Mikäli kuitenkin vapaan tahdon omaavilla ja vapailla koneilla olisi tarpeita, voisivat he hinnoitella työnsä korkeammaksi, jolloin myös ihmistyölle olisi sijaa. Tämä johtaisi kuitenkin selkeään hierarkkiseen valta-asemaan yhteiskunnassa, jossa koneet ohittaisivat ihmiset. Ilman yhteiskunnan puuttumista asiaan, tulisi omistamattomista ihmisistä yhteiskunnan alinta kastia, mutta heille silti riittäisi töitä ja jonkinlainen elintaso älykoneiden palkkavaatimusten kasvaessa. Olisimme kuitenkin toisarvoisia älykoneisiin nähden. Tämä on yksi mahdollinen skenaario.

Mikäli koneilla ei olisi tarpeita, lienee luonnollista ajatella niiden palvelevan ihmisiä. Tämä lienee toinen uskottava skenaario. Jos tilanne olisi tämä, niin silloin voitaisiin sanoa koko markkinatalouden periaatteiden menevän päälaelleen. Ihmistyön arvo olisi mitätön ja käytännössä ainoastaan omistuksella olisi merkitystä. Vapaassa laissez-faire-taloudessa omistus olisi ainut tie elintason kartuttamiseen. Tällöin vaihtoehtoina ovat joko tuntemamme kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen romahdus tai äärimmäinen dystopia, jossa pieni määrä suuromistajia hallitsee konearmeijoineen tuotantoa ja luultavasti koko yhteiskuntaa. Omistamattomat ihmiset eläisivät äärimmäisessä köyhyydessä. Yllättäen Marxin teoriat saisivatkin aivan uutta lisäarvoa. 

Ainakaan itse en pidä tällaista tulevaisuutta kovin toivottavana. Työn arvon romahdus johtaisi väistämättä paineeseen antaa elintasoerojen kasvaa ja vallan ja omaisuuden kasaantua yhä harvempien käsiin. Se ei ole koskaan toivottava kehitys. Mahdollinen ratkaisu olisi jonkinlainen sosialistinen järjestelmä, jossa kukaan (ihminen) ei tekisi työtä. Ihmiset käyttäisivät aikansa viihteeseen ja kansalaisaktivismiin. Tällainen tulevaisuus voisi olla valoisa, mutta pelkään sen voivan johtaa voimakkaaseen passivoitumiseen ja elämänhalun puutteeseen. Osaisivatko ihmiset jättää kaiken työn koneille? Ehkä ihmiset tekisivät vapaaehtoistyötä? Zeitgeist-liike pyrkiikin juuri tällaiseen yhteiskuntaan, tosin hiukan etuajassa. Ehkä heidänkin aikansa vielä koittaa.

Kolmas skenaario on se, että koneilla on tarpeita ja vapaa tahto, mutta ne ovat alisteisia heidät omistaville ihmisille: siis orjia. Lopputulos olisi poliittisesti kimurantti, sillä se voisi oikeastaan johtaa mihin tahansa edellisistä skenaarioista. Jos julkisvalta ei tee mitään, seurauksena on omistavan luokan harvainvalta ja dystopia. Jos älykoneiden tuotos sosialisoidaan, voi lopputuloksena olla parhaimmillaan punavihreä utopia tai sitten passivoituminen ja elämän merkityksen katoaminen. Kolmas vaihtoehto on se, että koneorjat vapautetaan vapaiksi kansalaisiksi, jolloin oltaisiin ensimmäisessä skenaariossa ja entisistä orjista tulisi luultavasti ennen pitkää uusia herroja.

Voi kenties olla parempi, ettei täydellisen keinoälyn kehittämistä koskaan sallittaisi. Vaikka jokupa sen kuitenkin tekisi, vaikka salaa. Ongelma on kuitenkin siinä, miten määritellä täydellinen keinoäly. On luultavaa, että hieman lyhyemmällä aikavälillä mikään edellisistä skenaarioista ei toteudu sellaisenaan, vaan kehityksessä voi olla piirteitä kaikista. Ei mikään prosessi tapahdu kerralla, vaan pienin askelin. Eräät taloustieteilijät uskovatkin, että olemme hiljalleen siirtymässä aikaan ilman työtä. Emme välttämättä absoluuttisesti, mutta voi olla, että jossain kehitysvaiheessa kaikkien työssäkäynti ei ole enää järkevää. Kysyntää olisi vain erityisen lahjakkaille työntekijöille. Tällöin on myös vakavasti mietittävä sosiaalipolitiikan uutta merkitystä ja rakennetta, sekä laajemminkin yhteiskunnan työnjakoa.

Mitä mullistuksia ikinä tapahtuukin, olen onnellinen, että ne tuskin tapahtuvat omana elinaikanani.

PS. Ihmisillä on tapana liioitella teknologian vaikutuksia lyhyellä aikavälillä, mutta vähätellä pitkällä aikavälillä. Teknologianörteille Internet on jo wanha juttu, mutta todellisuudessa pesukonekin alkaa vasta hiljalleen olla saavuttanut suurimman osan vaikutuksestaan yhteiskunnan kehitykseen. Ja se vaikutus on muuten ollut suurempi kuin Internetin tähän mennessä, sillä pesukone on mahdollistanut naisten laajamittaisen työssäkäynnin. Epäilemättä Internet tulee vaikuttamaan vielä merkittävästi elämäämme, sillä sille keksitään jatkuvasti uusia käyttötarkoituksia. Täten epäilen, että keinoälyrobottien laajamittainen mobilisointi yhteiskuntaan kestää vähintäänkin yhtä kauan, eli yli puoli vuosikymmentä. Siksi uskon, että yllä maalailemani skenaariot voivat olla arkipäivää aikaisintaan vuonna 2100, luultavasti vasta 2150 tai 2200.

Markkinalibertaarien retoriikka vastaa nykyajan kommunismia

Mediassa on viime aikoina pyörinyt yllättävän voimakkaita ja näkyviä kannanottoja, joissa yhdistyy sama ajatusmaailma: äärimmäinen markkinaliberalismi ja absoluuttinen yksilönvapaus. Näitä ajatuksia ovat esittäneet näkyvimpinä mm. pankkiiri Björn ”Nalle” Wahlroos, EK:n pääjohtaja Matti Apunen, sekä Kokoomusnuorten entinen puheenjohtaja Wille Rydman. Lähes kaikilla liturgia on hyvin samanlaista: valtio ei saisi rajoittaa millään tavalla yksilönvapauksia ja ilman rajoitteita kaikki toimii luonnostaan paremmin. Teoreettiset perusteet nostetaan Nozickin tulonjakofilosofian ja negatiivisen vapauskäsityksen lisäksi useimmiten Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteestä.

Aiemmin tässä blogissa olen viitannut samaan ajatusmaailman termillä ”uusliberalismi”. Uusliberalismi on kuitenkin paljon miedompi ja laajempi käsite, joka pitää sisällään monenlaisia markkinaorientaatioita. Siksi puhunkin nyt ”libertarismista”, jolla tarkoitan äärimmäistä markkinaideologiaa, jossa julkisvallalla ei ole juuri muuta sijaa kuin väkivaltamonopoli (poliisi ja armeija) ja oikeuslaitos. Kaikki muu halutaan yksityisten ihmisten vastuulle. Wahlrooseille ja Apusille sosiaalidemokraattinen hyvinvointipolitiikka on se suurin saatana ja valtion puuttuminen ihmisten toimintaan kaikkien ongelmien lähde. Ajattelutapa kulkee kutakuinkin näin: ”Ihmiset tietävät itse, mikä on heille parasta, eikä valtio tai viranomainen. Täten ihmisten toimiin ei tulisi millään lailla puuttua.”

Voisin jossain määrin hyväksyäkin ajatuksen, että ihminen on täysin vastuussa omista tietoisista teoistaan. Se, mikä tässä libertaarien retoriikassa unohtuu, on kaksi asiaa: yksilön teot vaikuttavat myös muihin ihmisiin, ja tieto eri mahdollisuuksista ja seurauksista on usein epäsymmetristä. Jälkimmäinen tarkoittaa, että henkilökohtaisen edun perusteella tehdyt päätökset aiheuttavat yhteiskunnalle systemaattista haittaa. Lisäksi libertaarit ovat tehneet tietoisen valinnan kannattaa negatiivista vapauskäsitystä positiivisen sijaan (= yksilönvapauden ulkoisten esteiden puute on tärkeämpää kuin tasavertaiset edellytykset tavoitella onnea). Kuitenkin näiden mediassa esiintyneiden henkilöiden retoriikka on hyvin vaihtoehdotonta: kaikki paha on valtion vika ja kaikki olisi paremmin vapaassa kapitalismissa. Muuta vaihtoehtoa ei osata nähdä tai sitä ei ainakaan haluta kertoa.

Tämän takia olen tullut lopputulokseen, että libertaristinen retoriikka vastaa äärimmäisyydessään ja vaihtoehdottomuudessaan 70-luvun kommunistista retoriikkaa. Eipä ihme, olihan Nallekin aikanaan 70-luvulla kommarinuori. Kummallekin on yhteistä yhden ulottuvuuden tarjoaminen kaikkien ongelmien ratkaisuksi. Siinä missä kommunismi halusi maksimoida valtion ja syytti kaikista ongelmista kapitalismia, haluaa libertarismi maksimoida kapitalismin ja syyttää kaikista ongelmista valtiota. Viisaimmat näkevät tässä kehän.

Libertarismia perustellaan usein Itävaltalaisella taloustieteen koulukunnalla. Vaikka arvostankin Itävaltalaisen taloustieteen kontribuutiota tieteen kehitykselle, en voi olla huomioimatta yhtäläisyyttä Itävaltalaisen taloustieteen argumentaatiossa ja marxilaisessa yhteiskuntatieteessä. Kummatkin ovat näennäisesti erillään aatteellisesta vastineestaan ja kummatkin tarjoavat hyvin samankaltaisia selityksiä maailmasta. Kummassakin on havaittavissa argumentaatiomalli: ”Kaikki kukat ovat oikeasti valkoisia, ne vain heijastavat valheellisia värimaailmoja”. Väitettä ei voi vahvistaa eikä kumota minkäänlaisissa olosuhteissa. Itävaltalainen taloustiede kieltäytyy käyttämästä empiirisiä menetelmiä perustellen, että yhteiskunta on liian monimutkainen havainnoivien menetelmien luotettavuudelle. Valitettavasti ilman empiriaa Itävaltalaisella taloustieteellä ei ole minkäänlaista reaalista yhteyttä todellisuuteen paitsi tutkijoiden omat a priori oletukset. Mikään ei kuitenkaan kerro siitä, pitävätkö nämä oletukset paikkaansa. Tämähän sopii ehdottomuutta korostaville libertaareille, sillä näin heidän ei koskaan tarvitse vahvistaa väitteidensä todenperäisyyttä.

Libertarismi on ehdottomuuden aate ja tältä osin historia näyttää toistavan itseään. Yksi kerrallaan erilaiset ehdottomuutta korostavat aatteet nousevat pinnalle, epäonnistuvat ja hajoavat. Yksikään kehittynyt sivilisaatio ihmiskunnan historiassa ei ole pärjännyt pelkän ”spontaanin järjestyksen” varassa. Ihmiset ja markkinat ovat siihen liian epätäydellisiä.

Puhevuoro tekijänoikeuksista

Aion nyt näinä aikoina, joina tekijänoikeuksien valvontaa laajentavat lakiesityksen ACTA ja SOPA ovat saaneet runsaasti vastustusta, ottaa kenties hieman epäsuositun kannan: tekijänoikeuslainsäädännön ja korvausmaksujen puolesta. En nyt muista, millä nimellä noita korvausmaksuja virallisesti kutsutaan, mutta tarkoitan siis piratismista aiheutuvien tappioiden osittaista korvaamista sisällöntuottajille korvausmaksujen puitteissa.

Eräät kansalaistahot, kuten äänekkäimpinä Piraattipuolue ja Effi (Electronic Frontier Finland ry), ovat rummuttaneet voimakkaasti tekijänoikeuslainsäädännön laajempaa implementointia vastaan ja ovat itse asiassa esittäneet kannanottoja tekijänoikeuslainsäädännön supistamisen puolesta. Lisäksi Effi vastustaa ohjelmistopatentteja ja Piraattipuolue lääkepatentteja. Perusteluina ovat yleensä toimineet mm. yksityisyyden suoja, sananvapaus, ettei kopiointi ole "keneltäkään pois", epäkaupallinen käyttö sekä innovaatioiden nopeampi leviäminen ilman rajoitteita (kuten patentit ja käyttömaksut). Näistä perusteluista puhtaasti epäkaupalliseen käyttöön menevien innovaatioiden poistaminen tekijänoikeuslainsäädännön piiristä on aidosti järkevä ehdotus, mutta siihenkin liittyy käytännön määrittelyongelmia. Muut perustelut, sen sijaan, ovat enemmän tai vähemmän ontuvia.

Sähköisten tuotteiden markkinat eroavat kiinteiden tavaroiden markkinoista siinä, että sähköisen tuotteen monistaminen on täysin ilmaista. Taloustieteen näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että yhden lisätuotteen tuottamisen rajakustannus on pyöreä nolla. Kivaa ja tehokasta! Onhan se, mutta samalla myös tuotteen hinta asettuu tällöin vapailla markkinoilla nollaksi, koska kuka tahansa "jälleenmyyjä" voi monistaa tuotetta mielin määrin. Lopputulos on se, että ilman säätelyä ei tällaisia tuotteita kannata valmistaa ollenkaan, sillä vaikka tuotantomäärään sidotut kustannukset ovat nolla, sisältyy toimintaan erittäin merkittäviä kiinteitä kustannuksia: monien sähköisten tuotteiden, kuten elokuvien ja pelien, kohdalla suorastaan valtavan suuria. Sama pätee muuten lääketuotantoon: itse pilleri on halpa, mutta tuotekehitys kallis (siksi lääkepatentit ovat välttämättömiä uusien lääkkeiden kehittelyn kannalta). En nyt väitä, että piratismi johtaisi sähköisen sisällöntuotannon absoluuttiseen loppumiseen, mutta väitän, että piratismi heikentää sitä merkittävästi.

On selvää, etteivät tällaiset markkinat voisi toimia, jollei tuotteen monistamista oltaisi rajoitettu mitenkään tai jollei sisällöntuottajien kustannuksia korvata jollain muulla tavalla. Jälkimmäinen ilmeisesti on myös tekijänoikeuksien vastustajien tavoite. Valitettavasti tällaisilla ratkaisuilla on tapana toimia sangen huonosti. Nämä ratkaisut voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan: pakolliset ja vapaaehtoiset. Alan "aktivistit" rummuttavat vapaaehtoisten korvausten puolesta. Idealisoidaan kauniisti, että sitten kun lataat koneelle jotain mistä pidät niin maksat vapaaehtoisia fanimaksuja. Tällaisiahan on, mutta itse en tunne ketään, joka näitä maksuja olisi maksanut. Sitä paitsi näillä katetaan lähinnä harrastustasolla toimivien henkilöiden työpanosta, joka niinikään perustuu suurimmaksi osaksi omaan kiinnostukseen. Valitettava tosiasia on se, ettei mitään suurempaa investointia ja työpanosta vaativaa projektia voida viedä läpi pelkästään vapaaehtoisilla fanimaksuilla - riski kasvaisi aivan liian suureksi suhteessa vaatimattomaan tuottoon. Etukäteen vapaaehtoisissa perittävissä maksuissa taas on myös ongelmia: nämä pakottavat "ostamaan sikaa säkissä" sekä kannustavat suunnattomasti vapaamatkustamaan, kun tuote tulee maksoit tai et.

Sitten jäljelle jäävät pakolliset maksut, mitkä teoriassa mahdollistaisivat vapaan tiedonlevityksen ilman patenttaja ja maksuja. Paitsi ainiin: eihän tämäkään piraattiaktivisteille kelpaa. Kaikki kun pitää saada ilmaiseksi. Lisäksi kokonaan kollektiivisesti kerättyihin maksuihin liittyvät olennaisesti suunnitelmatalouden ongelmat: tehottomuus hintainformaation puutteessa, tuotannon allokoitumien vääriin tuotteisiin, laadun heikkeneminen, jne. Tällaisten maksujen kerääminen on myös ongelma: keiden taskusta nämä lisäverot maksettaisiin? Kaikki eivät sähköisiä tuotteita käytä, joten olisi epäoikeudenmukaista, jos kaikki joutuisivat niistä maksamaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään yleishyödyllinen julkispalvelu, vaan puhdas kulutustuote. Jos ja kun tällaisen veron kohderyhmää rajattaisiin, niin miten se tehtäisiin? Kaikki, joilla on Internet? Kaikki joilla on tietokone? Tiedonsiirron mukaan?

Eräs ehdotus ratkaista dilemma on lisäksi se, että sisällöntuottajat saavat voittonsa oheismaksuilla kuten artisti konserteilla ja vihainen lintu pehmoleluilla. Voihan näinkin joissain tapauksissa olla, mutta silloin kyllä maksetaan jostain ihan muusta, mistä ehkä haluttaisiin. Silloin se tulisi valitettavan varmasti näkymään myös laadussa. Ei kukaan tee 100 miljoonan euron laadukasta elokuvaprojektia vain lelukauppaa ja julisteenmyyntiä varten. Silloin painopiste luonnostaan siirtyisi elektronisesta sisällöntuotannosta kohti sitä oheiskrääsää, josta tulisikin se pääasia, ei sisällöstä. Sitten me, jotka emme niin oheiskrääsästä välitä, mutta olemme valmiita maksamaan itse sisällöstä, saisimme nuolla vain murusia. Vaikkain ilmaiseksi, mutta emme saisi silti sitä, mitä haluamme: laadukkaita elokuvia, pelejä, ohjelmistoja, musiikkia, etc. Sellaisenkin väitteen olen kuullut, että piratismi olisi hyväksi joillekin sisällöntuottajille ilmaisen mainoksen takia. Joskus näin voi ollakin, mutta eikö saman asian voisi tehdä myös laillisten kanavien kautta? Sitten vielä yksi klassikkoargumentti: ei se taiteilija/muusikko/sisälöntuottaja kuitenkaan hyödy tekijänoikeuksien vahvistamisesta mitään, kun kaikki menee levy-yhtiöille. Periaatteessa oikeastaan totta, mutta eivätpä levy-yhtiötkään pitkällä aikavälillä siitä hyödy, kun uusia kilpailijoita astuu apajille. Se, joka viime kädessä tekijänoikeuksistä hyötyy, on kuluttaja.

Näistä syistä olen vahvasti sitä mieltä, että tekijänoikeus- ja patenttilainsäädäntö tulee säilyttää. Sen valvonta on toki vaikeaa, mutta ei ennenkään rikosta toimintaa ole perusteltu sillä, ettei sitä saisi valvoa. Kansainväliset sopimukset tekijänoikeuksien suojelemisesta mahdollistavat laittomaan toimintaan syyllistyneiden Internet-sivujen poistamiset tehokkaammin, kun sivustot eivät enää voikkaan selviytyä vain vaihtamalla kotimaata. Joku mainitsi joskus, ettei Internet-sivustoilla saisi olla vastuuta käyttäjiensä tekemisistä. Mielestäni saa hyvin olla, mikäli Internet-sivustoa käytetään tieten tahtoen yleisesti laittomaan tarkoitukseen. Yksittäinen korvausjahti lienee varsin turhaa, mutta suurien toimijoiden kitkemisellä voi olla merkittäviä vaikutuksia piratismin ehkäisemiseksi. Lisäksi suosittelisin päättäjiä harkitsemaan pakollisten korvaus/hyvitysmaksujen osittaista käyttöönottoa. Sillä voitaisiin korvata sähköisen materiaalin aloille niihin kohdistuvat menetykset, mikä näkyisi erityisesti lisääntyvässä sisältötarjonnassa. Hyvitykset voitaisiin rahoittaa esim. elektronisen sisällön seuraamisen mahdollistavien tuotteiden ALV-maksujen yhteydessä, mikäli ne pidettäisiin kohtuullisen kokoisina. Lisäksi heitän palloa kaikille vihertävästi ajatteleville: ette kai halua, että hiilijalanjäljeltään pieni sähköinen sisältö korvataan ympäristöä kuluttavilla fyysisellä tuotteilla vain tekijänoikeuksien puutteen takia?