Rahoitusmarkkinavero aiheuttaa polemiikkia

tobin bird

EU:n ydinmaat Saksa ja Ranska ovat parin viime viikon aikana pyrkineet saamaan kasaan joukon muita EU-maita valmistelemaan yhteisen rahoitusmarkkinaveron käyttöönottamista. Tällä hetkellä mukaan on lupautunut 11 EU-maata. Suomessa aihe on aiheuttanut runsaasti julkista polemiikkia: pankit ovat älähtäneet toiminnan karkaamisesta Ruotsiin, ja hallitus on jakaantunut asiassa kahtia: SDP kannattaa ja kokoomus vastustaa. Lisäksi eläkevakuutustahot ovat esittäneet huikeita lukuja ko. veron vaikutuksista eläkevakuutusmaksuihin. Toisaalta kyseessä on vero, jota lukuisat ekonomistit ovat jo pitkään odottaneet.

Kysehän on siis ns. Tobin-Spahn-verosta. Veron tarkoituksena on verottaa joukkovelkakirjojen pääomaliikkeitä 0,1 % ja johdannaisten 0,01 % per transaktio. Ideana on hillitä tarpeetonta ja haitallista spekulaatiota (lyhytaikaista suurten pääomien siirtelyä paikasta toiseen) ja täten lisätä talousjärjestelmän vakautta ja hillitä ylikuumenemisia. Samalla vero ehkäisee uusien lamojen syntyä. Vero itsessään on mitättömän pieni yksittäiselle sijoitukselle, mutta kertautuu kohtalaisesti, mikäli rahavarantoja siirrellään aktiivisesti, eli harjoitetaan päiväkohtaista kauppaa. Verona Tobin-Spahn-vero on äärimmäisen tehokas: sillä saadaan samaan aikaan kerättyä varoja sekä ohjattua sijoitustoimintaa yhteiskunnalle edulliseen suuntaan. Vero on myös niitä harvoja keinoja, joilla kansallisvaltiot voivat pyrkiä hallitsemaan globaalia taloutta.

Rahoitusmarkkinaveron kritiikki liittyy pääasiassa päiväkohtaisen kaupan kustannuksiin: pankit ja eläkevakuutusyhtiöt pelkäävät aktiivisen salkunhoidon aiheuttamia kustannuksia ja uhkailevat toiminnan siirtämisellä ulkomaille. Sen verran täytyy kuitenkin ampua huhuja alas, ettei mikään pankki varmasti aio koko toimintaansa minnekään siirtää 0,1 % veron takia. OP:n pääjohtaja Reijo Karhisen mukaan OP:n osalta kyse olisi vain muutamista ihmisistä. Pankit valittavat, koska kyse on heidän voitoistaan. Itse epäilen myös eläkevakuutusyhtiöiden lausuntoja liioitelluiksi. Epäilen siksi, että varmasti eläkevakuutusyhtiötkin muuttaisivat sijoituskäytäntöjään passiivisen pitkäaikaisen sijoittelun suuntaan veron astuessa voimaan – ja juuri tämähän on koko veron tarkoitus. Lisäksi kokonaan keskustelematta on, että koskeeko koko vero eläkevakuutusyhtiöitä lainkaan. Suomen kannalta asia on olennainen, sillä Suomessa on EU:n ainut täysin rahastoihin perustuva eläkejärjestelmä.

Rahoitusmarkkinaveron suurin haaste on siinä, että sen käyttöönotto houkuttelee joitain maita jäämään vapaamatkustajiksi ja pörssiveroparatiiseiksi veroa soveltavien maiden keskellä. Nämä maat epäilemättä voisivat hyötyä siitä, että saisivat yksinoikeuden kansainväliseen verottomaan spekulatiiviseen kauppaan. Kokonaisuuden kannalta tämä on ongelmallista, sillä spekulaation kitkeminen olisi koko maailmantalouden etu. Suomen kannalta ongelma lienee lähinnä Ruotsi, sillä suurin osa Suomen pankkitoiminnasta on jo nyt yleispohjoismaisten yhtiöiden hallussa. Ruotsi taas ei ole ilmaissut kiinnostustaan osallistua veron toimeenpanoon millään lailla – mikä lienee oikeistohallituksen siunaus.

Väitän, että ongelmista huolimatta rahoitusmarkkinaveron toteen saattaminen on Suomen pitkän aikavälin etujen mukaista. Akuutein ongelma on tiettyjen spekulatiivisimpien rahoitusinstrumenttien siirtyminen Ruotsiin. Kuitenkin pitkällä aikavälillä, kun rahoitusmarkkinavero saatetaan voimaan koko EU:n alueella, tulee tämä ongelma katoamaan. Mikäli Suomi nyt jättäytyy veron ulkopuolelle, emme pääse mukaan vaikuttamaan siihen, että koskeeko vero eläkevakuutusrahastoja vai ei. Jos Suomi lähtee mukaan tässä vaiheessa, jossa jokainen maa on äärimmäisen arvokas lisä veron toimivuuteen, uskon että Suomi voi neuvotella lopulliseen veroon itselleen edulliset ehdot. Jos jättäydymme ulkopuolelle, tätä mahdollisuutta ei koskaan tule. Ennen pitkää voidaan joka tapauksessa tulla siihen lopputulokseen, että vero joudutaan kuitenkin maksamaan, mikäli aiotaan sijoittaa EU:n alueella - vaikkei Suomi veroon kuuluisikaan. Saksa kyllä kerää veron omaan maahansa kohdistuvista pääomaliikkeistä, kuului Suomi veron piiriin tai ei. Tulevaisuudessa on hyvinkin mahdollista, että vero tullaan ottamaan kaikesta euroissa tapahtuvasta valuuttakaupasta, jolloin pankin sijoitusmaalla ei ole enää merkitystä. Ideaaleintahan toki olisi sopia verosta kerralla koko EU:n tasolla tai laajemminkin, mutta se ei taida olla poliittisesti mahdollista.

En voi kiistää, etteikö asia olisi myös ideologinen: aina voi sanoa, että minä en tee mitään ennen kuin kaikki muut. Sama ilmiö näkyy voimakkaasti poliittisessa keskustelussa ilmastonmuutoksen torjunnasta. Kuitenkin, jonkun täytyy joskus myös olla ensimmäinen. Mielestäni Suomen kannalta paras sauma on nyt 11 muun EU-maan rinnalla.

Pankkiunioni eurokriisin ratkaisuna?

Ekonomisti Sixten Korkman otti Suomen kuvalehden kolumnissaan (20.7.2012) kantaa EU:n laajuisen pankkiunionin puolesta. Mielestäni ajatus on pitkän aikavälin kehitystä ajatellen yksi järkevimmistä viime aikoina esitetyistä. Erityisen positiivista Korkmanin mallissa on se, ettei se vaatisi eurobondeja, eli valtion velkakirjojen yhteisvastuuta. Pitkällä aikavälillä pankkiunioni voisi toimia ainakin osaratkaisuna euroalueen rakenteellisiin ongelmiin.

Pankkiunionin ydin on ajatus katkaista pankkien ja valtioiden välinen napanuora ja luoda tämä uusi sidos pankkien ja EU:n välille. Tällöin yksittäisten jäsenmaiden fiskaalipolitiikka ja pankkien kestokyky ei olisi niin voimakkaasti sidoksissa keskenään. Vaikka yksittäisiin jäsenvaltioihin ilmaantuisi ongelmia, säteilisivät ne ongelmat muihin euromaihin vain viennin kautta, eivät pankkikriisin muodossa. Samainen malli on käytössä tällä hetkellä Yhdysvalloista, jossa pankit ovat sidoksissa liittovaltioon. Olisi loogista, kun EU:lla kerran on jo oma keskuspankki, että koko euroalueen pankkijärjestelmää valvottaisiin keskitetysti Frankfurtista. Silloin olisi myös käytännössä mahdollista noudattaa EU:n no-bail-out-lauseketta (joka siis kieltää muiden jäsenvaltioiden tukemisen) ilman välitöntä pelkoa kriisin leviämisestä. Mahdolliset tukitoimenpiteet voitaisiin sitten kohdistaa vaikka työllistämisrahastoihin.

Tällaisessa järjestelmässä ei pankkikriisinkään aikaan olisi tarvetta eurobondeihin tai muihin valtionvelan yhteisvastuisiin. Eurobondien ongelmana olisi nimittäin (Suomen lisääntyvien lainakulujen lisäksi) se, etteivät ne kannustaisi hoitamaan rakenteita kuntoon. Moral Hazard, jossa ajateltaisiin, että kyllä ne muut hoitaa, olisi liian houkutteleva. Jotta eurobondit voisivat olla toimiva ratkaisu, tulisi EU:ssa ensin harjoittaa keskitetysti koordinoitua makrotalouspolitiikkaa (pitäen sisällään mm. finanssi- , raha- ja työllisyyspolitiikan). Se olisi kuitenkin hurja harppaus liittovaltion suuntaan, vaatisi mahdollisesti myös esim. verotus- ja sosiaaliturvakäytänteiden yhtenäistämistä. Pankkiunioni voisi mahdollistaa rakenteiden korjaamisen ilman valtavia vallansiirtoja EU:lle. En näe sillä Suomen kannalta mitään olennaista haittaa, että pankkejamme valvoisi Suomen pankin sijaan EKP. Yhtenäiset käytännöt lieventäisivät taloudellisia shokkeja ja ehkäisisivät uusien kriisien syntymistä. Uskon myös, että olisi varsin realistista odottaa saksalaisella periaatteella toimivalta EKP:lta suhteellisen tiukkaa, jopa suomalaista, pankkivalvontaa.

Tällaisen järjestelmän pystyyn laittaminen tuskin tapahtuu yhdessä yössä. Siten voi olla, että pankkiunioni onkin ajankohtainen vasta, kun mietitään miten EU:ssa voitaisiin ehkäistä tulevia kriisejä. Ensin pitäisi jotenkin selvitä tästä nykyisestä.

Euroopan pyhä integraatio ja pankkikriisi

Elämme todellakin mielenkiintoisia aikoja. Pankkien luottamuskriisistä liikkeelle lähtenyt lama on ajanut Kreikan selvitystilaan ja nyt Irlannista kuulunut samanlaisia kaikuja. EU-maat ovat luvanneet tukensa sekä Kreikalle, että Irlannille. Irlanti on luvannut sitoutua tiukkaan säästökuuriin ja laittaa taloutensa kuntoon. Irlanti kuitenkin tarvitsee tukea pelastaakseen selvitystilaan joutuneet pankkinsa ja siihen EU-maat ovat luvanneet tukensa.

Lähtökohtaisesti kannatan pankkien tukemista kriisitilanteissa. Mikäli pankkijärjestelmä jossain maassa kaatuu, niin silloin romahtaa myös muu talous ja monet ihmiset menettävät sekä työpaikkansa että säästönsä. EU:lle tämä on kuitenkin selvä koetinkivi. EU ei halua minkään jäsenvaltionsa talouden romahtavan, sillä muuten negatiivinen shokki leviäisi väistämättä kaikkiin EU-maihin. EU ei kuitenkaan voi loputtomasti tukea heikosti talouttaan hoitaneita valtioita. Mikäli sijoittajien epäluottamus saa aikaan romahduksen myöskin heikossa jamassa olevassa Espanjassa, on koko EU:n olemassaolo uhattuna. Espanja on liian suuri talous ulkopuolisten pelastettavaksi.

Järjestely aiheuttaa myös muita ongelmia. On riskinä, että sijoittajat tuudittautuvat jatkossa uskoon, että taloudellisen romahduksen tilanteessa he saavat joka talouksessa rahansa takaisin valtioiden tukina, oli riski mikä hyvänsä. Siksi nykyisen kriisin jälkeen onkin EU:ssa vakavasti pohdittava, mikä sen rooli on rahoitusmarkkinoilla ja mikä on EU:n tulevaisuus ylipäänsä. Mikäli EU aikoo jatkaa tukipolitiikaansa, on sen kyettävä luomaan pankeille uusia EU:n laajuisia vakavaraisuusvaateita ja tiukennettava stressitestejä. Lisäksi EU:n on tiukennettava kasvu- ja vakaussopimuksensa valvontaa. Tällä hetkellä ns. "PIIGS-maat", eli Portugali, Italia, Irlanti, Kreikka ja Espanja ovat hoitaneet talouttaan leväperäisesti, vääristelleet talouslukemiaan ja velkaantuneet kasvukaudesta huolimatta. Epäilemättä ongelmat ovat syvällä hallinnossa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa, mutta mikäli nämä valtiot eivät hoida talouttaan, joutuvat erityisesti muut euroalueen maat maksumiehiksi euron arvon vääristymisen myötä. Euroon siirtyessä suurin riski olivat mahdolliset "epäsymmetriset shokit", joissa erisuuntainen talouskehitys eri euromaissa johtaa tilanteeseen, jossa euron arvo ei heijastakkaan euromaiden taloudellista tilannetta. Toistaiseksi kyseisiltä shokeilta on vältytty, mutta mikäli PIIGS-maat eivät saa talouttaan kuntoon, on todennäköistä, että euron arvo tulee vääristymään. Tämä taas johtaa siihen, että euron arvo ei jousta taloussuhdanteiden mukaan, mikä hankaloittaa mm. ulkomaankauppaa ja vaikeuttaa toipumista taloudellisista taantumista. Tämä ei olisi pitkällä aikavälillä kenenkään etu.

Taloustieteen tuoreimman nobelistin ja uuskeynesiläisen koulukunnan edustajan Paul Krugmanin mukaan euroalue ei välttämättä ole optimaalinen valuutta-alue euromaiden talouksien erilaisten rakenteen vuoksi. Nykyisestä kriisistä toipuminen näyttää, onnistuuko EU ja euroalue säilyttämään vakautensa vai joudutaan rakenteita purkamaan perin pohjin. Varmaa on joka tapauksessa se, ettei EU voi jatkaa samaa menoaan talouden käännyttyä nousuun muuttamatta suhtautumistaan pankkisääntelyyn ja PIIGS-maiden jatkuvaan velkaantumiseen. EU:n on vihdoin ryhdyttävä valvomaan kasvu- ja vakaussopimuksen noudattamista.