Pohdintaa lasikatosta: onko syrjintä työmarkkinoilla asteittaista?

Tämä tulee nyt vähän myöhässä omien kiireideni takia. Kuitenkin noin kuukausi sitten pysähdyin pohtimaan USA:n hallinnon tuoreita ministerinimityksiä. Kritiikin kohteena oli naisten vähäinen määrä huippupaikoilla. Sitten ryhdyin miettimään vaihtoehtoja: keitä potentiaalisia ministeriainesta olevia demokraattinaisia tällä hetkellä on USA:n politiikan huipulla? YK-lähettiläs Susan Ricen vetäytymisen jälkeen ei kovin montaa. Obamalla ei ollut paljoa vaihtoehtoja poliittisesti tiukassa tilanteessa.

Käännetään esimerkki yritysmaailmaan. Kun eteneminen uralla tapahtuu käytännössä asteittain, valitaan seuraavalle portaalle ylennettävät aine edellisen portaan työntekijöiden joukosta. Oletetaan, että erinäisten kulttuuristen ja muiden tekijöiden (mm. aikaisemmin mainitsemani lastenhoidon piilokustannukset) takia naisia syrjitään ylennystilanteessa 45-55 suhteessa miehiin, mikä ei edes kuulosta järin pahalta. Eli siis tasapainoisessa tilanteessa 55 % todennäköisyydellä valitaan mies. Päätyykö huippupaikoille tällöin naisia 45 % ja miehiä 55 %? Mikäli yleneminen tapahtuu asteittain, on ero huipulla huomattavasti jyrkempi.

Kuvitellaan, että yrityksen X hierarkiassa on seitsemän porrasta, joista alimmalla työskentelee miehiä ja naisia yhtä paljon. Oletetaan lisäksi, että ylennettyjen tilalle palkataan aina uudet työntekijät. Jos naisia syrjitään 45-55 suhteessa miehiin jokaisessa ylennystilanteessa, näyttäisi sukupuolirakenne seuraavalta:

1. porras: naisia 50 %

2. porras: naisia 45 %

3. porras: naisia 41 %

4. porras: naisia 36 %

5. porras: naisia 33 %

6. porras: naisia 30 %

7. porras: naisia 27 %

Tulos ei ole järin epärealistinen huippupaikkojen osalta. Suomalaisten pörssiyhtiöiden hallituksissa naisia on 26 %. Tällä mallinnuksella, jossa yrityshierarkiassa on 7 porrasta ja syrjintäaste on 5 prosenttia, saavutettiin tulos, jossa huipulla naisia on vain 27 %. Pitäisikö lasikaton sijaan puhuakin asteittaisesta syrjinnästä? Valitettavasti en kyennyt löytämään tarkempaa dataa sukupuolten välisestä sijoittumisesta suomalaisen yrityshierarkian keskivaiheilla, mutta yllä oleva mallinnus vaikuttaa silti varsin uskottavalta.

Mitä tästä sitten pitäisi oppia? Mikäli työsyrjintä on todella asteittaista, voivat hyvinkin pienet syrjintäkannustimet, kuten erot työnantajiin kohdistuvissa lastenhoidon kustannuksissa sukupuolten välillä, johtaa suuriin sukupuolieroihin hierarkian huipulla. Se ei ole ongelma vain tasa-arvon kannalta, vaan on myös suuri riski, että jotkin näkökulmat tärkeisiin päätöksiin jätetään huomiotta, mikäli jakauma on hyvin vinoutunut.

Rotia palkkaneuvotteluihin

Ay-liike tulisi miehittää kokoomuslaisilla ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK demareilla. Ehkä näin saataisiin yhteistyötä aikaiseksi ja olennaisia ratkaisuja tehtyä.

Suomen työmarkkinapolitiikka junnaa paikallaan: sekä työnantajia edustava EK että palkansaajien ammattiyhdistysliike ovat linnoittautuneet pitkälti ideologisiin poteroihinsa, joista ei kompromisseja tehdä. Ei ainakaan ilman sivullisia uhreja. Valitettavasti kuitenkin Suomessa työmarkkinajärjestöillä on suuri valta merkittäviin työpoliittisiin kysymyksiin kuten eläkejärjestelmään, raamisopimuksiin ja palkkatasoon. Kaikki tietävät, että meillä on tulevaisuuden isoja kysymyksiä ratkaistavana. Miten työllisyyttä saadaan kohotettua? Miten ratkaistaan eläkejärjestelmän kestävyysvaje? Näitä kysymyksiä on liki mahdoton ratkaista nykyisessä järjestelmässä, elleivät työmarkkinajärjestöt suostu yhteistyöhön.

Vielä vuosi sitten sanoin, että joustamattomampi osapuoli on Eteläranta (EK). Työnantajaliitto torppasi eläkevakuutusmaksujen noston, mikä on kuitenkin kaikissa eri skenaarioissa välttämätön toimenpide. Mitä myöhemmin maksuja nostetaan, sitä rajumpi on kertakorotus. Viimeisimmän vuoden aikana joustamattomin osapuoli on valitettavasti ollut ay-liike, erityisesti SAK. Viime viikolla SAK ilmoitti, ettei se ole valmis neuvottelemaan eläkeiän nostosta. Jollei eläkeikää nosteta, joudutaan kuitenkin väestön vanhetessa eläkkeitä leikkaamaan rankalla kädellä tai nuorempien ikäluokkien työeläkemaksua korottamaan kohtuuttoman paljon. Niin paljon, että puheet ansiotuloveron muutoksista muuttuvat nappikaupaksi. Puhumattakaan valtion kustannuspaineesta kustantaa eläköityneiden terveydenhuolto.

Hankalin kysymys on kuitenkin ollut kysymys palkkamaltista. Sekä asiantuntijat että työnantajat (luonnollisesti) ovat vaatineet joko hyvin maltillisia palkankorotuksia tai nollalinjaa. Työntekijäpuoli ei ole kuitenkaan osoittanut minkäänlaista vastakaikua. Ay-liike tuntuu tällä hetkellä ajattelevan, että ostovoimasta ei voida luopua, oli tilanne mikä hyvänsä.

Taloustieteessä on työmarkkinoista ja kollektiivisista palkkaneuvotteluista erilaisia malleja. Yksioikoisimmissa malleissa kollektiiviset neuvottelut nähdään työssäkäyvien palkkojen korottamisena markkinaehtoisen palkkatason yläpuolelle työllisyyden kustannuksella, jolloin yrityksen sopeutuvat kustannuksiin irtisanomalla työntekijöitä. Tämä on mielestäni liian yksioikoinen malli, joka olettaa liikaa markkinoiden tehokkuudelta. Kuitenkin ay-liikkeen kannalta positiivisemmat mallit, kuten tehokkaan neuvottelun malli (Efficient Bargaining Model), olettavat että neuvotteluosapuolet toimivat vastuullisesti ja kantavat huolta myös työllisyydestä. Tämä tarkoittaa sitä, että heikkona taloudellisena aikana, jolloin yritysten voitot eivät kasva, ollaan myös valmiita luopumaan palkankorotuksista. Oikeastaan tehokkaan neuvottelun mallin mukaan ay-liikkeen pitäisi suorastaan vaatia maltillista palkkalinjaa, jottei työttömyys kasvaisi.

Pohjoismaisen kolmikantaisen työmarkkinapolitiikan toimivuus nojaa siihen, että osapuolet pystyvät tarvittaessa luopumaan omista eduistaan ja tekemään vastuullisia päätöksiä. Mikäli näin ei ole, niin silloin työmarkkinamallimme ei toimi. Siinä tapauksessa lienee asiallista harkita toisenlaista työmarkkinamallia, jossa keskusjärjestöjen rooli on pienempi. Se olisi sääli, sillä hajautetumpi malli johtaa helposti sekä epätasa-arvoon että tehottomuuteen. Keskitetty malli voi kuitenkin toimia vain, mikäli toimijat ovat vastuullisia ja kykenevät kompromisseihin.

Palaan jälleen alussa esittämääni ajatukseen, että ay-liikkeen päätöksentekijät olisivat kokoomuslaisia ja EK:n pamput demareita (sen sijaan että tilanne on juuri päin vastoin). Olisiko työmarkkinajärjestöillä silloin paremmin kykyä ajatella pitkän aikavälin yhteistä etua omien lyhyen aikavälin intressien sijaan?

P.S. Toisin kuin jotkut tuntuvat ajattelevan, kotimaisen kysynnän elvytys taantuman aikana on valtiovallan tehtävä, ei palkkaneuvotteluiden.

Markkinatalouden paradokseja osa I: naisten syrjintä työmarkkinoilla

Kuuluisan sloganin mukaan naisen euro on 80 senttiä. Tilastollisesti tästä puuttuvasta 20 sentistä noin 15 senttiä voidaan selittää erilaisella sijoittumisella työmarkkinoilla: naisia työskentelee syystä tai toisesta miehiä enemmän matalapalkka-aloilla, sekä matalammin palkatuissa työtehtävissä. Loput 5 senttiä lasketaan ”puhtaaseen sukupuolisyrjintään”.

Sukupuolisyrjintää työmarkkinoilla on selitetty erilaisilla syillä, kuten kulttuurisilla, asenteellisilla ja historiallisilla tekijöillä. Itse olen kuitenkin positivistina taipuvainen uskomaan, että lopulta syrjintä selittyy lastenhoidon panostuksella. Suomessa naiset pitävät ylivoimaisesti suurimman osan perhevapaista ja ottavat suurimman vastuun lastenhoidosta. Työnantajan silmissä nuoren naisen palkkaus on riski, sillä äitiyden ajalle kohdistuu, työnantajan suorien kustannusten lisäksi, epäsuoria kustannuksia mm. sijaisten palkkauksesta ja alhaisemmasta sitoutumisesta työelämään.

Sitten se markkinatalouden paradoksi:

Markkinauskovaisimmat argumentoivat, ettei perheiden sisäiseen työnjakoon lastenhoidon osalta saa puuttua, koska perhe itse tietää mikä heille itselleen on parasta. Naisella on, keskimäärin miestään pienipalkkaisempana, suurempi kannustin keskittyä kotityöhön, sillä näin perheen kokonaistulot kärsivät vähiten. Tehokasta työnjakoa, vai mitä?

Tästä vallitsevasta status quo –tilanteesta seuraa kuitenkin pysyvä työmarkkinoiden rakenne, jossa naiset pienipalkkaisina keskittyvät kotityöhön. Tästä seuraa, että työnantajat suosivat työhönotossa miehiä lastenhoidon piilokustannusten takia. Työsyrjinnän seurauksena naisten palkkataso taas jää miehiä jälkeen, josta seuraa, että naisten kannattaa keskittyä kodinhoitoon. Kehä pyörii ikuisesti.

Näin on vapailla markkinoilla luotu itseään toteuttava profetia, jossa sukupuolisyrjintä ruokkii itse itseään. Huomionarvoista on, ettei kyse ole pelkästään keskimääräisestä tasa-arvosta, nk. ”tasapäistämisestä”. Kyseessä on myös hyökkäys henkilökohtaista mahdollisuuksien tasa-arvoa vastaan sillä nuori nainen, jolla ei ole aikomustakaan koskaan perustaa perhettä, joutuu silti tilastollisen syrjinnän kohteeksi. Ainut keino murtaa tämä kehä on asettaa ulkopuolisia rajoituksia, jotka katkaisevat kierteen. Sukupuolten välinen työsyrjintä ei lopu, ennen kuin lastenhoito on tasa-arvoistettu. Islannissa on otettu iso harppaus tähän suuntaan asettamalla kolmannes perhevapaista pelkästään isien käytettäväksi. Tämän seurauksena islantilaiset isät pitävät moninkertaisesti perhevapaita suomalaisiin isiin verrattuna, ja lastenhoito on muutenkin tasa-arvoisempaa. Työnantajalle ei synny niin helposti kiusausta suosia miestyönhakijaa.

Esimerkki osoittaa loistavasti, kuinka absoluuttinen vapaus ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat ristiriidassa keskenään. Täytyy valita, suosiiko positiivista vai negatiivista vapautta. Negatiivisessa vapaudessa mihinkään ei saa puuttua, mutta positiivisessa vapauskäsityksessä mahdollisuuksien tasa-arvo on asetettavissa tarvittaessa ylhäältä käsin, vaikka se loukkaisikin jonkun henkilökohtaisia vapauksia.

Kannatta huomioida myös se, että kotityön tasa-arvoistuessa saattaa myös miesten ja naisten sijoittuminen työelämän eri sektoreille tasa-arvoistua. Tällä hetkellä monet tulevat äidit varmasti miettivät myös työpaikkaa siltä kantilta, mikä parhaiten mahdollistaa lastenhoidon. Sillä on vaikutusta sijoittautumiseen – ja sitä kautta palkkaukseen.

Kun keinoäly mullistaa maailmantalouden

Kerronnallisessa fiktiossa on parin vuosikymmenen ajan käsitelty varsin kattavasti ajatusta omaan ajatteluun kykenevän keinoälyn luomisesta. Tätä tulevaisuudenutopiaa käsitelleistä teoksista vaikuttavimpia ovat olleet mm. teknologiademo Kara, elokuvat The Bicentennial Man, A.I. Artificial Intelligence ja The Matrix -trilogia muutamia mainitakseni. Oikeastaan aihetta on käsitelty jo 1900-luvun alussa venäläisessä kirjallisuudessa sekä mm. tŝekkiläisessä näytelmässä R.U.R. Vaikka aihe ei liene ajankohtainen vielä vuosikymmeniin (uskoakseni ei vielä omana elinaikanani) en näe mitään syytä sille, miksi keinotekoinen älykkyys ei tulisi ennen pitkään kehittymään ihmisen tasolle, ja kenties siitä ohikin.

Realistisesti ajatellen, mitä vaikutuksia keinoälyn luomisella olisi ihmisyhteiskunnalle ja maailmantaloudelle? Tämän kirjoituksen tarkoitus on pohtia taloustieteen valossa niitä mahdollisia tulevaisuusskenaarioita, joita keinoälyn tuoma mullistus ihmiskuntaan aiheuttaisi. Kuvitellaan, että ihmiskunta on kyennyt kehittämään koneen, joka kykenee vähintään yhtä suureen älylliseen kapasiteettiin kuin ihminen, sekä on fyysisesti tehokkaampi, eli tarvitsee vähemmän raaka-aineita tehtyä työtä kohti kuin ihminen. Kuvitellaan, että älykäs kone voisi kokonaan korvata ihmisen työntekijänä. Mitä seurauksia tästä olisi ihmisille ja yhteiskunnalle?

Lähdetään aivan aluksi liikkeelle taloustieteen suhtautumisesta teknologiseen kehitykseen. Teknologinen kehitys nähdään taloustieteessä yleisesti keinona tehostaa ihmisen tekemää työtä, joko itse tuotannon osalta tai sitten parempien lopputuotteiden tai -palveluiden osalta. Kehityksestä käytetäänkin usein mittaa tuotanto per efektiivinen työntekijä. Työntekijä siis nähdään tavallaan koneen käyttäjänä. Teknologisen kehitys ei itsessään katsota aiheuttavan työttömyyttä, jos talous kasvaa samaa tahtia teknologisen kehityksen kanssa (korvaa menetetyt työpaikat). Mutta entäs jos konetta käyttääkin toinen kone? Mikä sija silloin jää ihmistyöntekijälle? Miten käy työllisyyden?

Seuraava keskeinen teoria on niukkuuden periaate. Taloustiede lähtee ajatuksesta, jossa kuluttajien tarpeet ovat rajattomat, mutta resurssit rajalliset. Toisin kuin monet usein kuvittelevat, arvo ei muodostu markkinoilla hyödyllisyyden, vaan niukkuuden perusteella. Ne hyödykkeet ovat aina arvokkaimpia, joista on suurin pula. Se, miten niukkuus liittyy keinoälyn kehitykseen, on, ettei luovasta älykkäästä työstä vallitsisi enää niukkuutta. Tällöin työntekijä menettää niukkuuden suoman arvon omasta työstään. Jo teollistumisen yhteydessä olemme nähneet tämän tapahtuvan monille yksinkertaisille fyysisille työtehtäville. Entäs, jos sama kehitys tapahtuu kaikille ihmisen työtehtäville?

Kolmas aiheeseen liittyvä teoria on suhteellisen edun periaate. Sinällään lohdullinen teoria kertoo, että jokaisen henkilön ja jokaisen alueen kannattaa tuottaa jotain (siis tehdä työtä), vaikka joku toinen tekisikin saman työn tehokkaammin. Pointtina on, että jokaisen kannattaa keskittyä siihen, missä hänellä on suhteellinen etu: eli omiin vahvuusalueihinsa. Ei ole väliä, vaikka joku muu olisi kaikessa parempi, sillä hänenkin kannattaa keskittyä omaan suhteelliseen vahvuusalueeseensa.  Teoria pätee jopa silloin, jos vahvuusalueet ovat kummallakin samat (silloin katsotaan, kumman suhteellinen etu on voimakkaampi, ja toinen keskittyy heikompaan osaamisalueeseensa). Tilanne tasoitetaan lopulta kaupankäynnillä.

Eli ihmisten kannattaisi tällä logiikalla silti tehdä töitä, myös tasavertaisina ja itsenäisinä (oletus) toimivien keinoälyrobottien kauppakumppaneina. Toinen kysymys on kuitenkin se, mikäli olisi ihmisen palkka tällaisessa järjestelmässä. Markkinatalouden valitessa yritys valitsee aina sen tuotannontekijän, jolla kustannus-tuotto-suhde on paras (niukkuus). Nyt, mikäli nämä älykoneet pystyisivät tekemään ihmisen työn mitättömällä kustannuksella (energian hinta), täytyisi työllään elävien ihmisten tehdä työtä varsin mitättömällä palkalla. Talousteoria ei ota huomioon sitä, että ihmisillä on myös kiinteitä kustannuksia – jokaisen täytyy myös syödä ja juoda. Voi olla, että vapailla markkinoilla omistamattomat ihmiset eivät pystyisi kilpailemaan älykkäitä koneita vastaan edes hengissäpitimikseensä. Tästä nousevatkin keinoälytulevaisuuden suurimmat teemat: omistus ja valta.

Olettaen, että koneen älyllinen kapasiteetti kykenee kaikkeen samaan mihin ihminenkin, niin menettää ihmistyö arvonsa keinoälytaloudessa. Tästä pääsemme kuitenkin vielä laajempiin kysymyksiin. Millainen olisi se yhteiskunta, jossa kone voisi lähes kokonaan korvata ihmistyön? Ensimmäinen kysymys on toki se, mikä olisi ihmisten ja älykkäiden koneiden valtasuhde? Olisiko koneilla rajattomat tarpeet kuten ihmisillä ajatellaan olevan?

Kuten edellä totesin, vapaassa kilpailussa ihmistyö menettää arvonsa koneita vastaan. Mikäli kuitenkin vapaan tahdon omaavilla ja vapailla koneilla olisi tarpeita, voisivat he hinnoitella työnsä korkeammaksi, jolloin myös ihmistyölle olisi sijaa. Tämä johtaisi kuitenkin selkeään hierarkkiseen valta-asemaan yhteiskunnassa, jossa koneet ohittaisivat ihmiset. Ilman yhteiskunnan puuttumista asiaan, tulisi omistamattomista ihmisistä yhteiskunnan alinta kastia, mutta heille silti riittäisi töitä ja jonkinlainen elintaso älykoneiden palkkavaatimusten kasvaessa. Olisimme kuitenkin toisarvoisia älykoneisiin nähden. Tämä on yksi mahdollinen skenaario.

Mikäli koneilla ei olisi tarpeita, lienee luonnollista ajatella niiden palvelevan ihmisiä. Tämä lienee toinen uskottava skenaario. Jos tilanne olisi tämä, niin silloin voitaisiin sanoa koko markkinatalouden periaatteiden menevän päälaelleen. Ihmistyön arvo olisi mitätön ja käytännössä ainoastaan omistuksella olisi merkitystä. Vapaassa laissez-faire-taloudessa omistus olisi ainut tie elintason kartuttamiseen. Tällöin vaihtoehtoina ovat joko tuntemamme kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen romahdus tai äärimmäinen dystopia, jossa pieni määrä suuromistajia hallitsee konearmeijoineen tuotantoa ja luultavasti koko yhteiskuntaa. Omistamattomat ihmiset eläisivät äärimmäisessä köyhyydessä. Yllättäen Marxin teoriat saisivatkin aivan uutta lisäarvoa. 

Ainakaan itse en pidä tällaista tulevaisuutta kovin toivottavana. Työn arvon romahdus johtaisi väistämättä paineeseen antaa elintasoerojen kasvaa ja vallan ja omaisuuden kasaantua yhä harvempien käsiin. Se ei ole koskaan toivottava kehitys. Mahdollinen ratkaisu olisi jonkinlainen sosialistinen järjestelmä, jossa kukaan (ihminen) ei tekisi työtä. Ihmiset käyttäisivät aikansa viihteeseen ja kansalaisaktivismiin. Tällainen tulevaisuus voisi olla valoisa, mutta pelkään sen voivan johtaa voimakkaaseen passivoitumiseen ja elämänhalun puutteeseen. Osaisivatko ihmiset jättää kaiken työn koneille? Ehkä ihmiset tekisivät vapaaehtoistyötä? Zeitgeist-liike pyrkiikin juuri tällaiseen yhteiskuntaan, tosin hiukan etuajassa. Ehkä heidänkin aikansa vielä koittaa.

Kolmas skenaario on se, että koneilla on tarpeita ja vapaa tahto, mutta ne ovat alisteisia heidät omistaville ihmisille: siis orjia. Lopputulos olisi poliittisesti kimurantti, sillä se voisi oikeastaan johtaa mihin tahansa edellisistä skenaarioista. Jos julkisvalta ei tee mitään, seurauksena on omistavan luokan harvainvalta ja dystopia. Jos älykoneiden tuotos sosialisoidaan, voi lopputuloksena olla parhaimmillaan punavihreä utopia tai sitten passivoituminen ja elämän merkityksen katoaminen. Kolmas vaihtoehto on se, että koneorjat vapautetaan vapaiksi kansalaisiksi, jolloin oltaisiin ensimmäisessä skenaariossa ja entisistä orjista tulisi luultavasti ennen pitkää uusia herroja.

Voi kenties olla parempi, ettei täydellisen keinoälyn kehittämistä koskaan sallittaisi. Vaikka jokupa sen kuitenkin tekisi, vaikka salaa. Ongelma on kuitenkin siinä, miten määritellä täydellinen keinoäly. On luultavaa, että hieman lyhyemmällä aikavälillä mikään edellisistä skenaarioista ei toteudu sellaisenaan, vaan kehityksessä voi olla piirteitä kaikista. Ei mikään prosessi tapahdu kerralla, vaan pienin askelin. Eräät taloustieteilijät uskovatkin, että olemme hiljalleen siirtymässä aikaan ilman työtä. Emme välttämättä absoluuttisesti, mutta voi olla, että jossain kehitysvaiheessa kaikkien työssäkäynti ei ole enää järkevää. Kysyntää olisi vain erityisen lahjakkaille työntekijöille. Tällöin on myös vakavasti mietittävä sosiaalipolitiikan uutta merkitystä ja rakennetta, sekä laajemminkin yhteiskunnan työnjakoa.

Mitä mullistuksia ikinä tapahtuukin, olen onnellinen, että ne tuskin tapahtuvat omana elinaikanani.

PS. Ihmisillä on tapana liioitella teknologian vaikutuksia lyhyellä aikavälillä, mutta vähätellä pitkällä aikavälillä. Teknologianörteille Internet on jo wanha juttu, mutta todellisuudessa pesukonekin alkaa vasta hiljalleen olla saavuttanut suurimman osan vaikutuksestaan yhteiskunnan kehitykseen. Ja se vaikutus on muuten ollut suurempi kuin Internetin tähän mennessä, sillä pesukone on mahdollistanut naisten laajamittaisen työssäkäynnin. Epäilemättä Internet tulee vaikuttamaan vielä merkittävästi elämäämme, sillä sille keksitään jatkuvasti uusia käyttötarkoituksia. Täten epäilen, että keinoälyrobottien laajamittainen mobilisointi yhteiskuntaan kestää vähintäänkin yhtä kauan, eli yli puoli vuosikymmentä. Siksi uskon, että yllä maalailemani skenaariot voivat olla arkipäivää aikaisintaan vuonna 2100, luultavasti vasta 2150 tai 2200.

Parkkiperhoset: autoilijan pelastus vai jotain muuta?

Vuonna 2001 Joensuussa aloitti toimintansa ParkkiPerhoset®, jotka ovat paikallisten yritysten sponsoroimia nuoria, jotka liikkuvat rullaluistimin keskustassa ja pelastavat autoilijoita pysäköintisakoilta. Idea on mainostaa mukana olevia yrityksiä autojen tuulilaseihin jätetyillä viesteillä. Toimintaa pyörittää Synergis ja se on levinnyt myös Lappeenrantaan, Mikkeliin, Savonlinnaan, Jyväskylään ja Poriin. Mikäs sen parempaa kuin vapaaehtoinen liikenteenkäyttäjien pelastuspartio, joka maksaa pysäköinnin. Autoilija iloitsee ja nuoret saavat töitä. Kaikki ovat iloisia vai ovatko?

Oikeastaan, kun asiaa pohtii tarkemmin, toiminnasta häviävät kaikki muut paitsi keskustaan autojaan parkkeeraavat ja toiminnan avulla työllistetyt. Syy on siinä, etteivät keskustan parkkimaksut ole vain autoilijan kiusaksi, vaan niillä on oma merkityksensä kaupunkirakenteessa. Pysäköintimaksuilla rahoitetaan pysäköintipaikkojen ylläpitoa JA pyritään kannustamaan ihmisiä välttämään turhaa autoilua keskustassa. Se on taloudellinen kannuste, jolla pyritään vähentämään keskustan autoilusta muulle yhteiskunnalle koituvia negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Ja nuo ulkoisvaikutukset ovat moninaisemmat kuin moni uskookaan: mm. keskusta-alueiden ruuhkautuminen, pakokaasut ja liikenneonnettomuudet. Yksi merkkittävimmistä on kuitenkin se, että parkkipaikkojen ylläpitäminen on pois kaikesta muusta, mitä kyseisellä tontilla voitaisiin järjestää - kaupunki voisi myydä sen liiketiloiksi tai ihmisten asunnoiksi. Parkkiperhosten tapauksessa kyseessä on perverssi kannustin: kannustetaan ihmisiä liikkumaan autolla keskustassa muiden ihmisten kustannuksella, joka samalla vähentää kannusteita esim. pyöräilyyn ja julkisien liikennevälineiden käyttöön. Samalla se ruuhkauttaa parkkipaikat, jolloin niitä ei riitä sellaisille autoilijoille, jotka tarvitsevat parkkipaikkoja välttämättömimmin.

ParkkiPerhoset® toimivat varmasti vilpittömässä uskossa toimintansa hyödyllisyydelle, mutta itse suhtaudun siihen epäillen. Autottomalle kaduntallaajalle toiminnan suurin hyöty taitaa olla nättien ja kesäisesti pukeutuneiden parkkiperhosten katselu, mutta siihempä se jääkin. Kaupunki sen sijaan joutuisi rationaalisesti toimiessaan korottamaan keskusta-alueiden pysäköintimaksuja saadakseen kannustimet kohdilleen. Kysynkin, eikö vastaavaa sponsoritoimintaa voisi järjestää jotenkin yleishyödyllisellä tavalla maksaen vaikka ihmisten bussimatkoja tai opiskelijoiden kurssikirjoja?

Työmarkkinajärjestöjen rooli nykyisessä markkinataloudessa

Vaikkei aiheesta juurikaan käydä Suomessa julkista keskustelua, keskustelu työmarkkinajärjestöjen roolista kytee tällä hetkellä pinnan alla. Aihe on paitsi poliittisesti, myös taloustieteellisesti mielenkiintoinen. En lähde tässä edes kysymään, mitä mieltä uusliberalistiset ryhmittymät ovat ammattiliitoista, sillä se tarina on selitetty jo moneen kertaan. Sen sijaan pyrin luomaan realistisemman ja objektiivisemman katsauksen siihen, mikä on työmarkkinajärjestöjen todellinen rooli ja merkitys nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä ja taloudessa. Asiasta keskustelua leimaa hyvin vahva ideologinen lataus, jolloin rationaalisten argumenttien löytäminen on vaikeaa. siksi pyrinkin tuomaan esille oman näkemykseni siitä, miten työmarkkinajärjestöt vaikuttavat markkinatalouden toimintaan nykyisenlaisessa suomalaisessa yhteiskunnassa.


Työmarkkinajärjestöistä isoveli, eli ammattiyhdistysliike, syntyi sääntelemättömyyttä korostaneet teollistumisen ajan laizzes-faire -talouden lieveilmiöiden työttömyyden, toimeentulon epävarmuuden ja epätasaisen tulonjaon seurauksena. Se oli ensimmäinen työväestön sosiaalista turvaa luova instituutio ja omassa yhteiskunnassaan ehdottoman välttämätön. Ammattillisen järjestäytymisen seurauksena myös työnantajapuoli järjestäytyi, mikä on johtanut nykyiseen työmarkkinarakenteeseen. Sosiaaliturva on kuitenkin kehittynyt monin muodoin ammattiyhdistysliikeen alkuajoista, joten lienee ajankohtaista kysyä, mikä ammattiyhdistysliikkeen rooli on nykyisessä järjestelmässä. Oman mausteensa palettiin tuo myös työnantajapuolen sitoutuminen irti tulopoliittisista kokonaisratkaisuista, mikä on rikkonut perinteisen harmonian Suomen työehtosopimusneuvotteluissa (vrt. aiempi kirjoitus TUPO:jen merkityksestä).


Ammatillisen järjestäytymisen periaate on, että neuvottelemalla työehdoista kollektiivisesti voidaan pakottaa työnantaja tai työnantajat hyväksymään paremmat edut kuin normaalissa markkinatilanteessa. Tällä on yhteiskunnalle sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Negatiiviset vaikutukset ovat markkinatilanteen vääristyminen ja työntekijöiden alikysyntä (mikä voi johtaa työttömyyteen). Helposti havaittavia positiivisia puolia ovat puolestaan työntekijöiden aseman paraneminen, mikä todennäköisesti johtaa yhteiskunnan tuloerojen pienemiseen. Yksinkertaisesti ajatellen järjestäytyminen hyödyttää jo alalla toimivia työntekijöitä, mutta vastaavasti haittaa työnantajia sekä niitä, jotka järjestäytymisen takia eivät pääse alalle ollenkaan. Puhtaan tehokkaassa markkinataloudessä tämä haittaisi talouskasvua, sillä se vääristäisi työvoiman kohdentumista. Reaalimaailmassa tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen sillä työmarkkinoiden luonnollinen tehokkuus on kaikkea muuta kuin fakta. Mikäli työnantajalla on monopolivoimaa työntekijään nähden, työntekijöiden järjestäytyminen itse asiassa mahdollistaa lähempänä markkinahintaa olevan ratkaisun, mikä on myös kansantalouden kannalta tehokasta. Myöskin riittävän informaation puute antaa taloudelliset perustelut järjestäytymisen tuomalle työsuojelulle: työntekijöillä vallitsee epävarmuus, jolloin järjestäytymisen tuoma turva mahdollistaa pitkäjänteisempien suunnitelmien tekemisen. Mikäli järjestäytyneen työntekijäpuolen vaatimukset aiheuttavat merkittävää työttömyyttä, voidaan järjestäytymistä pitää haitallisena. Aiemmassa kirjoituksessani toin kuitenkin esille, että näin ei yleensä tapahdu keskitetyissä ratkaisuissa (Pohjoismaat), vaan lähinnä silloin, kuin yksittäiset järjestöt tekevät ratkaisuja paikallisesti ajattelmatta laajempaa viitekehystä. Kyse ei ole myöskään pelkästä tehokkuudesta vaan myös oikeudenmukaisuudesta. Jossain määrin jokaisen valtion on valittava työllisyyden maksimoinnin ja matalapalkka-alojen syntymisen estämisen väliltä. Käsittelen tässä kuitenkin enemmin siitä, missä määrin markkinoiden luomiin ongelmiin tulisi vastata keskitetyn valtiollisen sosiaalipolitiikan kautta ja missä määrin työmarkkinajärjestöjen kautta, ts. ottaen oikeudenmukaisuusasteen annettuna.


Palataan tehokkuusvaikutuksiin. On havaittu, että tuottavuuskasvu (ja siten myös talouskasvu) syntyy suurimmaksi osaksi siten, että tehottomat työpaikat kuolevat pois ja jäljelle jäävät sekä uudet työpaikat ovat keskimäärin tehokkaampia. Talouskasvu ei siis synny stabiileiden yksiköiden sisällä, vaan muutosten kautta. Liikkuvat työntekijät levittävät osaamista eri sektoreille, mikä lisää kasvupotentiaalia. Työsuojelu voi vaikuttaa tähän prosessiin joko kiihdyttävästi tai heikentävästi. Työpaikkojen uusiutumista, eli ns. "luovaa tuhoa" edistävät sellaiset toimet kuten työttömyysturva ja minimipalkka, sillä ensimmäinen mahdollistaa yksityisen riskinoton ja jälkimmäinen edistää heikon tuottavuuden alojen poistumista markkinoilta. Tätä luovaa tuhoa taas hidastaa irtisanomissuoja ja muut työvoiman liikkuvuutta heikentävät toimet. Vaikutus on merkittävä ja se onkin merkittävä tekijä siinä, miksi Pohjois-Eurooppa on pärjännyt eteläisempää Eurooppaa paremmin vaikkei sosiaaliturvan laajuudessa olekaan suuria eroja. On siis parempi turvata toimeentulo työttömyyden aikana, kuin yrittää estää työttömyyskausien syntyminen. Ei kannata taistella tuulimyllyjä vastaan - lyhyet työttömyyskaudet ovat välttämättömiä työvoimaresurssien tehokkaan kohdentumisen kannalta. Tällöin työntekijän toimeentulon tulee olla turvattu, jotta hän voi käyttää aikaa kyvyilleen parhaiten sopivan, ja mahdollisesti hieman kunnianhimoisen, työpaikan etsimiseen. Onkin asiassa havaittu, että työttömyysturvalla on tuottavuuskasvulle absoluuttisesti positiivisia vaikutuksia. Työmarkkinajärjestöjen toiminta on siis talouskasvulle eduksi silloin, kun se johtaa työntekijöiden pienempään riippuvuuteen välittömästä työllisyydestä ja edesauttaa yritysten ja muiden yksiköiden vaihtuvuutta. Maltilliset palkankorotusvaateet voivat toimia tällaisena. Mikäli se taas jarruttaa tuottamattomien yksiköiden poistumista markkinoilta ja työntekijöiden liikkuvuutta, se on tässä suhteessa haitallista (muttei välttämättä kokonaisuudessaan). Ongelmallisimpia ovat vaatimukset työntekijän irtisanomisen vaikeuttamiseksi ja vaatimukset tehottomien yksiköiden säilyttämiseksi lyhyen aikavälin työllisyyden nimissä. Liian usein mediassa keskitytään pohtimaan, säilyykö joku tehdas tai työpaikka ja miten palkkaneuvottelut siihen vaikuttavat. Paljon relevantimpaa olisi keskustella siitä, syntyykö riittävästi uusia työpaikkoja heikosti toimivien vanhojen tilalle. Mikäli keskitetyt palkkaneuvottelut edistävät tätä tavoitetta, hyvä niin vaikka muutama tehdas lopetettaisiinkin. Tällöin työntekijöiden työttömyysturvan tulee olla kunnossa yhteiskunnassa edellytykset siirtyä uusiin työtehtäviin tehokkaampiin yksiköihin. Tätä lähestymistapaa kutsutaan "flexicurityksi", jonka lanseerasi Tanskan Sosiaalidemokraattinen puolue 90-luvulla vapauttaessaan työmarkkinoita. Periaate oli siis se, että työvoiman vaihtuvuudesta tehdään helppoa, mutta huolehditaan samalla kunnollisesta sosiaaliturvasta työttömille ja matalapalkkaisille, sekä työvoimapolitiikasta tehdään mahdollisimman aktivoivaa. Lähestymistapa oli Tanskassa menestys ja se myös vähensi merkittävästi työttömyyttä, sekä edisti talouskasvua, eli kykeni yhdistämään oikeudenmukaisuus- ja tehokkuusvaatimukset.


Työttömyysturva on siis ensiarvoisen tärkeää. Entä työmarkkinajärjestöjen rooli? Kuten jo edellä totesin, yksi merkittävä syy järjestäytymiselle on työnantajan monopolivoiman kumoaminen ja tulonjako. Valtio pystyy tarvittaessa järjestämään jälkkimmäisen, mutta itse pidän palkkaa jollain tavalla legiitimpänä tuen muotona kuin valtion avustusta, vaikkei palkka muodostuisikaan täysin vapailla markkinoilla. Aiemman korvaaminen valtiolla taas on yksinkertaisesti vaikeaa, sillä silloin valtion tulisi aktiivisesti puuttua palkkaneuvotteluihin. Siinä suhteessa lienee luontevaa, että tehtävän hoitaa järjestö eikä valtio, koska kyseessä on vastakkainasettelu työnantajapuolen kanssa. On pidettävä mielessä, että ammattiyhdistysliike on ennen kaikkea etujärjestö. Se on luotu vastaamaan markkinoiden toimimattomuuden luomiin ongelmiin ja olemaan yksittäisen työntekijän tukena työnantajan monopolivoimaa vastaan. Loppu on keskustelua siitä, ovatko sivuvaikutukset taloudelle edullisia vai haitallisia. Osoitin edellä, että ne voivat olla edullisia, mikäli poliittiset ratkaisut ovat oikeita. Yhteiskunnan, tässä tapauksessa valtion, onkin pidettävä huoli, ettei työmarkkinajärjestöjen kädenväännöstä synny yhteiskunnalle merkittäviä haittoja. Sääntöjen on oltava selvät. Siksi olenkin vahvasti sitä mieltä, että tulopoliittiset kokonaisratkaisut tulisi palauttaa vaikka väkisin. Myös siirtymistä lähemmäs Tanskan työmarkkinamallia tulisi vakavasti harkita, sillä sillä on havaitu olleen hyvin positiivisia vaikutuksia. Siten valtio voisi parhaiten pitää huolen, ettei työmarkkinajärjestöjen neuvotteluvoimaa väärinkäytetä sellaisten vaatimusten ajamiseen, mitkä hyödyttävät vain tiettyä intressiryhmää, mutta haittaavat muun yhteiskunnan toimintaa.

TUPO:n merkitys työllisyydelle

Suomessa siirryttiin vuonna 2008 pois keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista (TUPO) työmarkkinoilla, Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) vetäydyttyä neuvotteluista. Sen jälkeen epävakaus työmarkkinoilla on lisääntynyt, eikä lopputulos ole ollut tyydyttävä juuri millekään osapuolelle. Suomessa on perinteisesti ollut TUPO:n ansiosta hyvin yhteistyökykyiset ja keskitetysti koordinoidut työmarkkinat, mikä on edesauttanut kokonaisvaltaisten, useimpia osapuolia hyödyttävien ratkaisujen löytymistä. TUPO:t ovat myös vähentäneet yhteiskunnalle haitallisten työtaisteluiden tarvetta, sekä mahdollistaneet suhteellisen tasa-arvoisen palkkakehityksen, ja pitkäjänteisen yhteiskuntapoliittisen suunnittelun, jossa voidaan käsitellä työmarkkinapolitiikan lisäksi myös mm. talous- ja sosiaalipolitiikkaa pidemmällä aikavälillä.

TUPO:n puuttumisen riskinä on, että ammattiliittojen keskinäinen koordinaatio ja yhteistyö heikkenevät, mikä saattaa johtaa eräissä Keski- ja Etelä-Euroopan maissa vallitsevaan työmarkkinoiden ”insider-outsider” -ongelmaan, joissa merkittävistä eduista hyötyvät pitkään alalla olleet ”sisäpiirin” työtekijät, mutta uusien ”ulkopiirin” työntekijöiden tulo alalle muuttuu vaikeaksi yksittäisten järjestöjen ajaessa omien jäsentensä etuja muusta välittämättä. Tällä on taipumuksena lisätä työmarkkinoiden jähmeyttä ja siten työttömyyttä: erityisesti pitkäaikaistyöttömyyttä ja nuorisotyöttömyyttä. Ongelman johtuu siis pääasiassa koordinoimattoman sopimustoiminnan ulkoisvaikutuksista, jolloin kukin osapuoli pyrkii maksimoimaan oman ydinjäsenistönsä edut ajattelematta koko työväestön, tai kansantalouden etua. Lisäksi ilman keskitettyä ratkaisua palkkamaltista on vaikeampi päästä yhteisymmärrykseen ja näin ollen on riskinä, että inflaation kiihtyminen syö palkankorotuksilla saavutetun ostovoiman.  

Kansainvälisissä vertailuissa on osoittautunut, että hyvin vahvat, mutta yhteistyökykyiset ja keskitetysti koordinoidut ammattiyhdistykset eivät juuri aiheuta ylimääräistä työttömyyttä ja luovat työmarkkinoille huomattavasti vähemmän joustamattomuutta kuin vahvat, mutta yhteistyökyvyttömät ja heikosti koordinoidut ammattiliitot. Lisäksi ne ovat tasa-arvoisempia työntekijöille, kuin jälkimmäiset. Ammattiliittojen olemassaolo on tärkeää palkansaajien kannalta, sillä muuten suuret työnantajat pystyisivät helposti polkemaan yksittäisiä palkansaajia ja ansaitsemaan ylisuurta voittoa. On kuitenkin myös tärkeää, ettei Suomessa pääse syntymään erottelua työvoiman sisäpiiriläisten ja ulkopiiriläisten välille. Näiden tavoitteiden ajamisessa tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat merkittävässä osassa luoden myös valtiolle ohjauskanavan työmarkkinoihin. EK:n ajama uusliberaali, vapailla markkinoilla määräytyvä, tulopolitiikka ei teoriassakaan toimi Pohjoismaisissa yhteiskunnissa, joissa ammatillinen järjestäytymisaste on joka tapauksessa korkea. Näin ollen EK:n ajama työmarkkinoiden joustavuus vain heikkenee, kun siirrytään pois keskitetyistä ratkaisuista. Käytännössä tämä tarkoittaa potentiaalisesti suurempaa työttömyyttä, suurempia eroja eri palkansaajaryhmien välillä, alhaisempaa kansantalouden kilpailukykyä ja inflaatiota.

Olisiko EK:nkin aika tajuta, että irtautumalla TUPO:sta se sahaa vain omaa jalkaansa?