Tuloeroja ei vastusteta vain kateudesta

Klassinen oikeistolainen argumentti on, että vasemmisto vastustaa tuloeroja siksi, että ollaan kateellisia naapurin hyvinvoinnista. Tästä näkökulmasta tuloja tasaava sosiaalipolitiikka on helppo leimata enemmistön diktatuuriksi ja ahneen materialistiseksi oman edun tavoitteluksi. Oikeistossa väitetään, ettei naapurin menestys ole sinulta pois ja vaatimukset tuloerojen tasaukseen johtuvat vain kateudesta. Itse taas väitän, että asia on juuri päinvastoin. Hyödyn näkökulmasta naapurin menestys on minulta pois.

Talous ei ole nollasummapeliä, se on selvä. On mahdollista löytää ratkaisuja, jotka hyödyttävät kaikkia. Siitä huolimatta ajatus, ettei ympäröivän yhteiskunnan elintason kasvu vaikuttaisi yksilöön millään tavalla, on karkeasti väärä. Syyt ovat sekä taloudellisia että sosiologisia. Esitän seuraavan esimerkin avulla, miksi näin on. Mikäli oikeistolaisten argumentti pitäisi paikkaansa, henkilön X (olkoon nyt Pertti) hyötytason tulisi säilyä muuttumattomana hänen tulotasonsa pysyessä vakiona (inflaatio huomioon ottaen) – riippumatta siitä, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu.

Jotta esimerkki olisi helpompi ymmärtää, sijoitan sen menneisyyteen. Kuvitellaan, että Pertti eli 60 vuotta sitten. Pertti on lähiön rintamamiestalossa asuva kaupunkilainen, joka lämmittää asuntonsa puulla. Pertti matkustaa lomilla junalla tapaamaan sukulaisia maaseudulle. Autoon Pertillä ei ole varaa, sillä Pertti on pienituloinen ja lapsetkin pitää ruokkia.

Maailma ei kuitenkaan säily muuttumattomana. Suomessa tapahtuu merkittävää kehitystä ja talouskasvua, jonka seurauksena suomalaiset palkat nousevat ja varallisuus kasvaa. Paitsi Pertin. Mutta Pertti ei ole kateellista sorttia, Pertti on tyytyväinen omaan elintasoonsa ja nauttii ystäviensä seurasta. Pian Pertti kuitenkin huomaa, ettei puuhaketta enää myydä tavallisissa kaupoissa. Junalla ei enää pääsekään sukulaisiin, sillä junat lakkaavat pysähtymästä maaseudun pienillä asemilla. Tämä siksi, että junaliikenteen kysyntä on vähentynyt ihmisten hankkiessa henkilöautoja (joihin Pertillä ei edelleenkään ole varaa). Pertti joutuu vaihtamaan junan bussiin, jolla matka kestää tuplasti kauemmin. Puuhakkeen Pertti joutuu ostamaan kauempaa erikoisliikkeestä kalliimmalla. Puuhakkeen hinta on noussut enemmän suhteessa muihin tuotteisiin, sillä suurin osa suomalaisista on siirtynyt öljylämmitykseen. Öljylämmitys tulisi kuitenkin Pertille liian kalliiksi.

Mutta Pertti ei pienistä masennu. Pertti tykkää edelleen viettää iltaa ystäviensä seurassa. Pian nämä ystävät alkavat kuitenkin käydä elokuvissa (joihin yllätys yllätys, Pertillä ei ole varaa) ja hankkia muitakin entistä kalliimpia harrastuksia. Pertin ystävien palkkataso on noussut, mikä näkyy myös heidän vapaa-ajanvietossaan. Pian Pertti huomaa viettävänsä entistä vähemmän aikaa ystäviensä kanssa, sillä hänellä ei ole varaa samoihin harrastuksiin kuin heillä. Pertti alkaa lämmöllä muistella aikaa, jolloin kaikilla muillakin meni kuta kuinkin samoin kuin Pertillä.

Mutta Pertillä ei ole mitään syytä olla kateellinen. Onhan hänen inflaatiolla korjattu tulotasonsa aivan sama kuin ennenkin.

Markkinalibertaarien retoriikka vastaa nykyajan kommunismia

Mediassa on viime aikoina pyörinyt yllättävän voimakkaita ja näkyviä kannanottoja, joissa yhdistyy sama ajatusmaailma: äärimmäinen markkinaliberalismi ja absoluuttinen yksilönvapaus. Näitä ajatuksia ovat esittäneet näkyvimpinä mm. pankkiiri Björn ”Nalle” Wahlroos, EK:n pääjohtaja Matti Apunen, sekä Kokoomusnuorten entinen puheenjohtaja Wille Rydman. Lähes kaikilla liturgia on hyvin samanlaista: valtio ei saisi rajoittaa millään tavalla yksilönvapauksia ja ilman rajoitteita kaikki toimii luonnostaan paremmin. Teoreettiset perusteet nostetaan Nozickin tulonjakofilosofian ja negatiivisen vapauskäsityksen lisäksi useimmiten Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteestä.

Aiemmin tässä blogissa olen viitannut samaan ajatusmaailman termillä ”uusliberalismi”. Uusliberalismi on kuitenkin paljon miedompi ja laajempi käsite, joka pitää sisällään monenlaisia markkinaorientaatioita. Siksi puhunkin nyt ”libertarismista”, jolla tarkoitan äärimmäistä markkinaideologiaa, jossa julkisvallalla ei ole juuri muuta sijaa kuin väkivaltamonopoli (poliisi ja armeija) ja oikeuslaitos. Kaikki muu halutaan yksityisten ihmisten vastuulle. Wahlrooseille ja Apusille sosiaalidemokraattinen hyvinvointipolitiikka on se suurin saatana ja valtion puuttuminen ihmisten toimintaan kaikkien ongelmien lähde. Ajattelutapa kulkee kutakuinkin näin: ”Ihmiset tietävät itse, mikä on heille parasta, eikä valtio tai viranomainen. Täten ihmisten toimiin ei tulisi millään lailla puuttua.”

Voisin jossain määrin hyväksyäkin ajatuksen, että ihminen on täysin vastuussa omista tietoisista teoistaan. Se, mikä tässä libertaarien retoriikassa unohtuu, on kaksi asiaa: yksilön teot vaikuttavat myös muihin ihmisiin, ja tieto eri mahdollisuuksista ja seurauksista on usein epäsymmetristä. Jälkimmäinen tarkoittaa, että henkilökohtaisen edun perusteella tehdyt päätökset aiheuttavat yhteiskunnalle systemaattista haittaa. Lisäksi libertaarit ovat tehneet tietoisen valinnan kannattaa negatiivista vapauskäsitystä positiivisen sijaan (= yksilönvapauden ulkoisten esteiden puute on tärkeämpää kuin tasavertaiset edellytykset tavoitella onnea). Kuitenkin näiden mediassa esiintyneiden henkilöiden retoriikka on hyvin vaihtoehdotonta: kaikki paha on valtion vika ja kaikki olisi paremmin vapaassa kapitalismissa. Muuta vaihtoehtoa ei osata nähdä tai sitä ei ainakaan haluta kertoa.

Tämän takia olen tullut lopputulokseen, että libertaristinen retoriikka vastaa äärimmäisyydessään ja vaihtoehdottomuudessaan 70-luvun kommunistista retoriikkaa. Eipä ihme, olihan Nallekin aikanaan 70-luvulla kommarinuori. Kummallekin on yhteistä yhden ulottuvuuden tarjoaminen kaikkien ongelmien ratkaisuksi. Siinä missä kommunismi halusi maksimoida valtion ja syytti kaikista ongelmista kapitalismia, haluaa libertarismi maksimoida kapitalismin ja syyttää kaikista ongelmista valtiota. Viisaimmat näkevät tässä kehän.

Libertarismia perustellaan usein Itävaltalaisella taloustieteen koulukunnalla. Vaikka arvostankin Itävaltalaisen taloustieteen kontribuutiota tieteen kehitykselle, en voi olla huomioimatta yhtäläisyyttä Itävaltalaisen taloustieteen argumentaatiossa ja marxilaisessa yhteiskuntatieteessä. Kummatkin ovat näennäisesti erillään aatteellisesta vastineestaan ja kummatkin tarjoavat hyvin samankaltaisia selityksiä maailmasta. Kummassakin on havaittavissa argumentaatiomalli: ”Kaikki kukat ovat oikeasti valkoisia, ne vain heijastavat valheellisia värimaailmoja”. Väitettä ei voi vahvistaa eikä kumota minkäänlaisissa olosuhteissa. Itävaltalainen taloustiede kieltäytyy käyttämästä empiirisiä menetelmiä perustellen, että yhteiskunta on liian monimutkainen havainnoivien menetelmien luotettavuudelle. Valitettavasti ilman empiriaa Itävaltalaisella taloustieteellä ei ole minkäänlaista reaalista yhteyttä todellisuuteen paitsi tutkijoiden omat a priori oletukset. Mikään ei kuitenkaan kerro siitä, pitävätkö nämä oletukset paikkaansa. Tämähän sopii ehdottomuutta korostaville libertaareille, sillä näin heidän ei koskaan tarvitse vahvistaa väitteidensä todenperäisyyttä.

Libertarismi on ehdottomuuden aate ja tältä osin historia näyttää toistavan itseään. Yksi kerrallaan erilaiset ehdottomuutta korostavat aatteet nousevat pinnalle, epäonnistuvat ja hajoavat. Yksikään kehittynyt sivilisaatio ihmiskunnan historiassa ei ole pärjännyt pelkän ”spontaanin järjestyksen” varassa. Ihmiset ja markkinat ovat siihen liian epätäydellisiä.

Kokoomusnuoret pelaavat itsensä paitsioon

Kokoomuksen nuorten liitosta aka Kokoomusnuorista on tullut Suomeen uusi äärioikeisto. Onhan se toki siinä mielessä ymmärrettävää, ettei Suomessa muuta varsinaisesti raadikaalin oikeistolaisena pidettävää merkittävää liikettä ole kun populistienkin suosio kanavoituu keskusta-vasemmistolaisiin Perussuomalaisiin. Muutos tapahtui nähdäkseni Kokoomusnuorten valittua konservatiivisen uusliberalistin Wille Rydmanin puheenjohtajakseen vuonna 2010.

Nykyisellään Kokoomuksen nuorten liiton tavoitteet eroavat radikaalisti kaikista muista poliittisista nuoriso- ja opiskelijajärjestöistä - sekä poliittisista puolueista. Kokoomusnuoret kannattavat mm. 20-40% leikkausta julkisen sektorin menoihin, siirtymistä alhaiseen tasaveroon, palkkaneuvottelujen hajottamista työpaikkatasolle, työntekijän irtisanomisturvan heikentämistä, turvapaikanhakijoiden toimeentulotuesta luopumista, useamman kuin yhden korkeakoulututkinnon tekemistä maksulliseksi, kuntien valtiontukien leikkausta, kehitysavun lakkauttamista (myös kansalaisjärjestöjen tuki), EU:n kehittämistä kohti liittovaltiota lakkauttamalla ministerineuvoston (jäsenmaiden ensisijainen vaikutuskanava EU:ssa), Suomen liittymistä NATO:on ensi vaalikaudella, YLE:n ja VR:n yksityistämistä ja jopa tieverkon ylläpidon lakkauttamista haja-asutusalueilta! Jokainen osaa varmasti tehdä näistä vaatimuksista omat johtopäätöksensä, joten en käy niitä tässä suuremmin erittelemään. VR:n yksityistäminen saattaa kuulostaa houkuttelevalta, mutta se tuskin ratkaisisi Suomen junaverkon ongelmia, sillä kilpailua ei siltikään pääsisi syntymään.

Kaikessa karmivuudessaan Kokoomusnuorten tavoiteohjelma ja retoriikka ovat omiaan ajamaan Kokoomusnuoret poliittiseen paitsioon, jossa kukaan ei halua tehdä heidän kanssaan yhteistyötä. Tässä ollaan aika kaukana perinteisestä kokoomuslaisesta maltillisesta sosiaaliliberalismista, jota pääpuolekin pääasiassa edustaa. Onko tämä merkki siitä, että Suomen oikeistossa ollaan siirtymässä merkittävästi enemmän oikealle kohti markkinavetoista yksisilmäistä uusliberalismia? Ovatko tämän ohjelman takana olevat ihmiset tulevaisuuden voimahahmoja yhdessä Suomen suurista puolueista? Onneksi ei välttämättä, mutta selvää oikeiston radikalisoitumista on kuitenkin ilmassa.

TUPO:n merkitys työllisyydelle

Suomessa siirryttiin vuonna 2008 pois keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista (TUPO) työmarkkinoilla, Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) vetäydyttyä neuvotteluista. Sen jälkeen epävakaus työmarkkinoilla on lisääntynyt, eikä lopputulos ole ollut tyydyttävä juuri millekään osapuolelle. Suomessa on perinteisesti ollut TUPO:n ansiosta hyvin yhteistyökykyiset ja keskitetysti koordinoidut työmarkkinat, mikä on edesauttanut kokonaisvaltaisten, useimpia osapuolia hyödyttävien ratkaisujen löytymistä. TUPO:t ovat myös vähentäneet yhteiskunnalle haitallisten työtaisteluiden tarvetta, sekä mahdollistaneet suhteellisen tasa-arvoisen palkkakehityksen, ja pitkäjänteisen yhteiskuntapoliittisen suunnittelun, jossa voidaan käsitellä työmarkkinapolitiikan lisäksi myös mm. talous- ja sosiaalipolitiikkaa pidemmällä aikavälillä.

TUPO:n puuttumisen riskinä on, että ammattiliittojen keskinäinen koordinaatio ja yhteistyö heikkenevät, mikä saattaa johtaa eräissä Keski- ja Etelä-Euroopan maissa vallitsevaan työmarkkinoiden ”insider-outsider” -ongelmaan, joissa merkittävistä eduista hyötyvät pitkään alalla olleet ”sisäpiirin” työtekijät, mutta uusien ”ulkopiirin” työntekijöiden tulo alalle muuttuu vaikeaksi yksittäisten järjestöjen ajaessa omien jäsentensä etuja muusta välittämättä. Tällä on taipumuksena lisätä työmarkkinoiden jähmeyttä ja siten työttömyyttä: erityisesti pitkäaikaistyöttömyyttä ja nuorisotyöttömyyttä. Ongelman johtuu siis pääasiassa koordinoimattoman sopimustoiminnan ulkoisvaikutuksista, jolloin kukin osapuoli pyrkii maksimoimaan oman ydinjäsenistönsä edut ajattelematta koko työväestön, tai kansantalouden etua. Lisäksi ilman keskitettyä ratkaisua palkkamaltista on vaikeampi päästä yhteisymmärrykseen ja näin ollen on riskinä, että inflaation kiihtyminen syö palkankorotuksilla saavutetun ostovoiman.  

Kansainvälisissä vertailuissa on osoittautunut, että hyvin vahvat, mutta yhteistyökykyiset ja keskitetysti koordinoidut ammattiyhdistykset eivät juuri aiheuta ylimääräistä työttömyyttä ja luovat työmarkkinoille huomattavasti vähemmän joustamattomuutta kuin vahvat, mutta yhteistyökyvyttömät ja heikosti koordinoidut ammattiliitot. Lisäksi ne ovat tasa-arvoisempia työntekijöille, kuin jälkimmäiset. Ammattiliittojen olemassaolo on tärkeää palkansaajien kannalta, sillä muuten suuret työnantajat pystyisivät helposti polkemaan yksittäisiä palkansaajia ja ansaitsemaan ylisuurta voittoa. On kuitenkin myös tärkeää, ettei Suomessa pääse syntymään erottelua työvoiman sisäpiiriläisten ja ulkopiiriläisten välille. Näiden tavoitteiden ajamisessa tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat merkittävässä osassa luoden myös valtiolle ohjauskanavan työmarkkinoihin. EK:n ajama uusliberaali, vapailla markkinoilla määräytyvä, tulopolitiikka ei teoriassakaan toimi Pohjoismaisissa yhteiskunnissa, joissa ammatillinen järjestäytymisaste on joka tapauksessa korkea. Näin ollen EK:n ajama työmarkkinoiden joustavuus vain heikkenee, kun siirrytään pois keskitetyistä ratkaisuista. Käytännössä tämä tarkoittaa potentiaalisesti suurempaa työttömyyttä, suurempia eroja eri palkansaajaryhmien välillä, alhaisempaa kansantalouden kilpailukykyä ja inflaatiota.

Olisiko EK:nkin aika tajuta, että irtautumalla TUPO:sta se sahaa vain omaa jalkaansa?

Julkista sektoria ei pidä johtaa kuin yksityistä yritystä

 

Insinööriajot kallistuivat vuodenvaihteessa 40%, koska ajokokeen järjestäminen kilpailutettiin ja tarjouskilpaan osallistui vain yksi yritys - tarjouksella joka on 40% nykyhintaa korkeampi. Lain mukaan julkisen sektorin järjestäessä tarjouskilvan, on sen pakko hyväksyä paras tarjous. Tässä tapauksessa se paras oli vain huomattavasti julkista vaihtoehtoa kalliimpi. Idiootit.

Ylipäänsä kaikessa julkisen sektorin hallinnossa ja siihen liittyvässä lainsäädännössä tulisi ymmärtää, ettei julkinen sektori toimi samalla lailla kuin yksityinen yritys: sillä on eri tavoitteet ja se toimii erilaisilla lainalaisuuksilla. Tieteessäkin ne on erotettu liiketaloustieteeseen ja kansantaloustieteeseen. Viime aikoina Suomessa on entistä enemmän yritetty johtaa julkista sektria yksityisen sektorin keinoilla. On puhuttu tulosjohtamisesta ja yksityistämisestä. Ei kuitenkaan ole aina ymmärretty, etteivät yritysmaailmasta kopioidut käytännöt aina sovi julkisiin palveluihin. Julkinen sektori nimittäin saa "voittonsa", ei palveluiden käyttämisestä, vaan laadukkaista tasapuolista palveluista ja niiden yhteiskunnalle aiheuttamista positiivisista ulkoisvaikutuksista, mikä taas lisää pitkällä aikavälillä myös verotuloja.

Ongelma on siis ennen kaikkea rakenteellinen: se juontuu julkisen hallinon johtamisen periaatteista, jotka eivät julkiseen hallintoon sovellu. Seurauksena ovat lukuisat ongelmat julkisella sektorilla: mm. terveydenhuollossa, VR:llä ja nyttemmin insinööriajojen yksityistämisessä. Syyt, joiden takia liike-elämän johtomallit eivät julkiselle puolelle sellaisenaan sovellu voidaan helposti listata:

1. Voiton määräytyminen eri tavalla (verotuksesta, ei palveluiden käytöstä)
2. Yksityinen monopolin on taloudellisesti yhteiskunnalle ongelmallisempi kuin julkinen monopoli (vrt. edellinen kirjoitus)
3. Julkisen järjestelmän hinnoittelussa voidaan ottaa huomioon ulkoisvaikutukset paremmin kuin yksityisessä ratkaisussa
4. Kilpailutettaessa kaikki julkinen toiminta joudutaan samalla luopumaan keskitetyn yhteistyön tuomista synergiaeduista. Erikoistuminen on yksityisessä taloudessa lähes aina kannattavaa kohdan 1 takia, mutta julkisella puolella tämä yhtälö ei enää päde. Julkisten organisaatioiden keskinäinen kilpailu johtaa helposti siihen, ettei yhteisestä edustä enää välitetä, mikä aiheuttaa järjestelmälle ylimääräisiä kuluja. Se johtaa absurdeihin tilanteisiin, joissa julkishallinnon toimijoiden säästöt siirtyvät kuluina muille yksiköille - tai pahimmassa tapauksessa oikeusturvaongelmiin, kuten varsin yleisiin tilanteisiin, joissa yksiköillä ei todellisuudessa ole varaa maksaa lainmukaisia velvotteitaan esim. siviilipalvelusmiehille.

Sen sijaan, että julkisen sektorin tehokkuutta haetaan liike-elämän malleista, tulisi julkiselle sektorille luoda kokonaan oma hallintomalli, jossa otettaisiin huomioon julkisen sektorin erityislaatuisuus ja painotettaisiin pitkän aikavälin etuja. Kannustinjärjestelmien tulisi kannustaa ongelmien ennaltaehkäisyyn ja laatuun suorituskertojen määrän tai halpuuden sijaan. Esim. terveydenhuollossa paras julkinen palvelu ei ole mahdollisimman monta mahdollisimman halpaa hoitotoimenpidettä, vaan terve ihminen. Lisäksi kannattaisi myös huomioida, ettei yksityistämisvimmassa luoda yksityisiä monopoleja, jotka nostavat palvelun hintaa julkisen sektorin tasapainohintaa korkeammaksi, kuten inssiajojen tapauksessa. Joskus julkinen onkin halvempi kuin yksityinen.

Uusliberalismin teoreettiset sudenkuopat

Pyrin tässä kirjoituksessa tuomaan esille teoreettisia (ja myös käytännöllisiä) näkökulmia siihen, miksei uusliberaali talousoppi ole suinkaan sellainen onnen avain, kuten joillakin markkinauskovaisilla on tapana väittää. Uusliberalismi tarkoittaa siis hyvin oikeistolaista, 1800-luvun taloudellisesta liberalimista (ns. laissez-faire -ajattelu) periytyvää, oppia/ideologiaa, jonka mukaan lähes kaikki julkinen toiminta ja sääntely on pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle haitallista. Klassisen määritelmän mukaan uusliberalistit hyväksyvät vain ns. "yövartijavaltion", jonka ainut tehtävä on pitää huolta siitä, etteivät ihmiset vahingoita toisiaan tai estä toistensa vapaata edun tavoittelua. Yövartijavaltiossa on toteutettuna ainoastaan "väkivaltakoneisto" eli poliisi, oikeuslaitos, vankilat ja armeija. Kaikki muu, eli julkinen koulutus, terveydenhuolto, sosiaalipolitiikka, kulttuuri- ja liikuntatoimi, ym, ovat vain haitallisia verotuksen ollessa alhaisin mahdollinen ilman mitään tulonjaollista progressiota. Kuitenkin itse katson, että uusliberalismi on vain utopistinen äärimalli, jolla ei ole todellisia edellytyksiä toimia. Se kaatuu virheellisiin premisseihin, samalla lailla kuin kommunismikin kaatui epärealistisiin oletuksiinsa ihmisten kyvystä yhteisvastuuseen.

Uusliberalismin teoreettinen perusta on klassisessa talousteoriassa, jonka mukaan "näkymätön käsi" allokoi kaikki yhteiskunnan resurssit optimaalisesti silloin kun kaikkien annetaan tavoitella omaa etuaan ilman rajoituksia. Teorian kehitti Adam Smith 1800-luvulla ja se oli vallankumouksellinen ajatus sen ajan merkantilistisessa taloudessa. Epäilemättä Smithin teoriat vapaasta yrittäjyydestä ja kilpailusta loivat huomattavaa kehitystä, muttei voida missään nimessä väittää, että teoria olisi aukoton. Pian talouden liberalisoiduttua ilmion kääntöpuolet tulivat ilmi: työssäkäyvän köyhällistön syntyminen, taloudellinen turvattomuus ja ympäristöongelmat. Samoin uusliberalismikin nojaa epärealistiseen oletukseen markkinoiden täydellisesta tehokkuudesta. Adam Smith, hienosta ja kunnioitettavasta työstään huolimatta, ei nimittäin osannut ottaa huomioon markkinoiden epätäydellisyyksiä, jotka voidaan luokitella kolmeen ryhmään:

1. Ulkoisvaikutukset
2. Epätäydellinen kilpailu
3. Epätäydellinen informaatio

Ensimmäinen markkinahäiriöiden aiheuttaja sääntelemättömässä taloudessa on talouden ulkoisvaikutukset. Käytännössä tämä tarkoittaa tilannetta, jossa ihmisen toiminnalla on positiivinen tai negatiivinen vaikutus muille ihmisille. Tällöin uudempien talousteorioiden mukaan, optimaalisessa yhteiskunnassa kaikki ulkoisvaikutuksia sisältävä toiminta on joko tuettua tai rajoitettua/verotettua. Teoriassa siis kaikkea "saastuttavaa", siis yhteiskunnalle haitallista, toimintaa olisi verotettava sen verran, mikä on tämän haitan taloudellinen arvo. Verotuksen myötä toiminnan määrä samalla vähenee ja saadut verotulot voidaan käyttää haitan korjaamiseen/korvaamiseen. Sama periaate toimii myös hyödyllisen toiminnan tukemisena verovaroin tuen määrän ollessa yhtäsuuri vastaavan arvoisen saastuttamisen haittaveron kanssa. Käytännössä tämä ei tietenkään ole aina mahdollista, mutta uusliberaali talousoppi ei ota ulkoisvaikutuksia millään tavalla huomioon. Käytännön esimerkkejä ulkoisvaikutusten huomioon ottamisesta ovat mm. päästökauppa, alkoholi- ja tupakkaverot ja uusiutuvan energian tukeminen. Ulkoisvaikutukset ovat myös yksi julkisten peruspalvelujen (kuten koulutus ja terveydenhuolto) oikeutus, mistä lisää myöhemmin. Ulkoisvaikutuksia löytyy lähes kaikkialta yhteiskunnasta. Ulkoisvaikutusten seurauksena monet julkiset sosiaalipoliittiset toimetkin ovat yhteiskunnan edun kannalta perusteltuja, sillä niillä on havaittu olevan positiivisia ulkoisvaikutuksia: rikollisuuden väheneminen, syrjäytymisen ehkäisy ja kansanterveyden koheneminen. Vaikka uusliberaalit usein puhuvat tuloerojen tasaamisen aiheuttamista epäkannustimista, on myös havaittu, että taloudellisella turvalla on ihmiselle myös aktivointivaikutus. Kumpi näistä vastakkaisista vaikuttimista on milloinkin merkittävämpi, riippuu täysin tilanteesta.

Ulkoisvaikutuksiin liitän myös hieman erilliset keskitetyn päätöksenteon skaalaedut sekä vapaamatkustajailmiön. Keskitetty päätöksenteko tuo tietyissä tilanteissa skaalaetuja, koska sen avulla tietyt sopimukset voidaan tehdä keskitetysti koskemaan kaikkia, niin ettei jokaisen tarvitse neuvotella erikseen mm. teiden käytöstä, maanpuolustuksesta ja terveysvakuutuksesta. Kun nämä asiat hoidetaan keskitetysti demokraattisissa instituutioissa, ei jokaisen tarvitse käyttää aikaansa samojen ongelmian ratkaisuun. Tähän käytännössä liittyy myös epätäydellisen informaation ongelma, jonka seurauksena jokaisen ei tarvitse erikseen selvittää edullisinta mahdollista vaihtoehtoa näihin palveluihin. Vapaamatkustajailmiö liittyy tähän olennaisesti, sillä täydellisen vapailla markkinoilla yksilö voisi kieltäytyä osallistumasta yleishyödyllisten hankkeiden rahoitukseen, josta hän itsekin väistämättä hyötyy (esim. tieverkosto ja maanpuolustus). Tällöin huomataan, että uusliberaalissa teoriassa nojataan tältä osin ihmisten yhteisvastuullisuuteen: samainen virheoletus, joka oli myös yksi kommunismin romahtamisen taustalla olleista tekijöistä.

Markkinahäiröitä aiheuttaa myös toinen tekijä, eli epätäydellinen kilpailu. Epätäydellinen kilpailu on siis tilanne, jossa tietyllä markkinalla ei ole riittävästi toimijoita, jotta kilpailu toimisi "luonnollisesti" ja tehokkaasti. Tämä on monilla aloilla, kuten junaliikenteessä, valitettava tosiasia, joka tulee huomioida julkisessa taloudenpidossa. Ilman julkista palveluntuotantoa monilla yleishyödyllillä (positiivisen ulkoisvaikutuksen omaavilla) aloilla, kuten monilla joukkoliikenteen sektoreilla, vallitsisi yksityinen monopoli. En mene nyt monopolin rakenteeseen tarkemmin, mutta totean sen tuottavan yhteiskunnan kannalta liian pienen määrän palveluitaan ylisuureen hintaan (kalliimmalla kuin luonnollinen markkinahinta). Tällöin on parempi, että yleishyödyllisellä tai yhteiskunnan kestävyyden kannalta tärkeällä sektorilla vallitsee julkinen monopoli: julkinen monopoli voi valita tuotettavan määrän korkeammaksi kuin yksityinen monopoli ja myydä alemmalla hinnalta pysyen silti kannattavana (saaden markkinavoittoa) tai vielä halvemmalla tappiollisesti, mikäli ulkoisvaikutus on merkittävä ja korvaa julkisen yrityksen tappion. Epätäydellinen kilpailu antaa perustelun myös työmarkkinoiden sääntelyllä: työntekijä ei ole tuote, joka voidaan tarvittaessa varastoida tai tuhota, mikäli sitä ei saada myydyksi. Koska työmarkkinat eivät luonnostaankaan voi olla tehokkaat, ja koska ihmiset ovat riippuvaisia säännöllisistä tuloista, ei rajoittamaton työmarkkina olekkaan niin optimaalinen ratkaisu, kuin uusliberalistit väittävät.

Kolmas markkinahäiriöiden aiheuttaja on epätäydellinen informaatio. Täydellinen informaatio on yksi klassisen taloustieteen (johon uusliberalismi suuresti nojaa) premisseistä, mikä ei läheskään aina päde edes tyydyttävällä tasolla. Jotta ihmiset voisivat vapailla markkinoilla valita itselleen parhaat vaihtoehdot, tulisi heillä olla täydellinen informaatio kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Pienessä mittakaavassa ongelma ei ole suuri: kukaan ei (todennäköisesti) kuole siihen, jos ostaa vahingossa pilaantuneen omenan. Kuitenkin kun kyse on suurista asioista, koulutuksesta, terveydenhuollosta, työttömyysturvasta, on virheen hinta liian korkea. Informaation puutteen problematiikka tulee esille mm. yksityisen koulutusjärjestelmän tapauksessa. Jotta ihmimillinen pääoma allokoituisi tehokkaasti, tulisi kaikkien hakeutua koulutukseen oman parhaan lahjakkuutensa ja motivaationsa suhteen kuitenkin niin, ettei turhaan liikakouluteta ihmisiä millekään alalle. Tiedon puutteen vuoksi tämä tilanne ei voi mitenkään toimia ilman julkista koulutuksen sääntelyä: jos koet olevasi maailman paras arkeologi, tulisiko sinun jättää menemättä arkeologiselle linjalle vain siksi, että alalla vallitsee työttömyyttä? Lisäksi yksityisessä koulutusjärjestelmässä ratkaisevana tekijänä on myös varallisuus, ei vain lahjakkuus ja ahkeruus. Siksi yksityinen koulutusjärjestelmä aiheuttaa inhimillisen pääoman haaskausta.

Pääasiassa näiden kolmen virhepremissin takia uusliberaali talousteoria ei ole muuta kuin idealistinen utopia. Uusliberalistit mainostavat usein omaa ideologiaansa ja sen mukaisia toimia taloudellisina välttämättömyyksinä ja tieteellisinä faktoina. Sitä ne eivät kuitenkaan ole. Kaikessa taloudellisessa keskustelussa tulisi muistaa nämä kolme tekijää ja suhteuttaa sääntelyn purkamisesta aiheutuva hyöty näiden kolmen tekijän aiheuttamiin haittoihin. Vaikka unohtaisimme täysin kaikki lyhyen aikavälin inhimilliset lähtökohdat (mitä ei myöskään mielestäni tule tehdä), ei uusliberalismi siltikään ole pitkän aikavälin yhteiskunnan absoluuttinen etu. Varmaa on kuitenkin sen lyhyellä aikavälillä aiheuttama inhimillinen kärsimys. Kommunismi kaatui siihen, ettei se ottanut huomioon ollenkaan henkilökohtaisia kannustimia ja markkinoiden tehokasta kulutustuotteiden allokointia. Aivan samalla lailla myös uusliberalismi jättää huomiotta tekijöitä, jotka merkittävästi vaikuttavat talouteen - siis siihen, miten resurssit yhteiskunnassa saadaan jaettua tehokkaasti ja kestävästi.

Uusliberalistien lukutaidottomuudesta

En ymmärrä, miksi joillekin uusliberalisteille tuntuu olevan niin tavattoman vaikeaa ymmärtää sanaa "kehitys". Siis KEHITYS, ei elatus. Puhun siis kehitysavusta. Viime aikoina uusliberaalin oikeiston suunnasta on kuulunut entistä enemmän soraääniä kahitysapua vastaan, esimerkiksi Kokoomusnuorten puheenjohtajan Wille Rydmanin puheet mediassa. Heidän puolustuksekseen täytyy todeta, etteivät he (ainakaan omien sanojensa mukaan) vastusta kehitysapua itsekkäistä syistä, vaan siksi, että he kokevat sen hyödyttömäksi, tai jopa haitalliseksi, kehitysmaiden kehitykselle. Epäilen kuitenkin suuresti, tietävätkö he, mistä he puhuvat.

Kuten jo alussa totesin, kehitysavun tarkoitus on olla nimensä mukaisesti kehitysapua, ei elatusapua. Kehitysavun tarkoitus on tukea köyhien maiden kehitystä koulutuksen, infrastruktuurin, valistuksen ja taloudellisen tuotantomenetelmien tuen avulla. Siihen liittyy varmasti paljon tehottomuutta ja korruptiota, mutten millään kykene ymmärtämään, miksi kaikki kehitysapu olisi automaattisesti haitallista, eikä mitenkään kohdennettavissa nykyistä paremmin. Onhan se helppo sanoa, että me autetaan tekemättä mitään.

Uusliberalistien kritiikin ydin on taloudellinen: katsotaan, ettei kehitysapu luo kannustimia, jos tuotteita lähetetään ilmaiseksi ja paikalliset markkinat vain kärsivät. Tässä kohtaa tämä kritiikki tekee kuitenkin olennaisen virheen: miksi kaikki kehitysapu muka olisi ja voisi olla vain länsimaissa valmistettujen tuotteiden lähettämistä kehitysmaihin? Emme elä enää 80-luvulla ja uskon, että lähes jokainen ymmärtää, ettei se ole hedelmällisin mahdollinen tapa auttaa. En tunne tarkalleen nykyisen kehitysavun kohdentumista, mutta olen 99% varma, ettei se kohdistu läheskään suurimmaksi osaksi yllä mainittuun tuotteiden ilmaisvientiin. Olen itsekin sitä mieltä, että puhdas ruoka-apu mm. on ongelmallinen siksi, että se tuppaa lisäämään väestönkasvua, poislukien väliaikainen kriisiapu. Mutta kuten vanha sanonta sanoo: "Anna miehelle kala, niin elätät häntä päivän. Opeta hänet kalastamaan, niin elätät hänet loppuiäksi." Modernissa kehitysavussa onkin kyse juuri tästä kalastamaan opettamisesta. Kun uusliberaalien logiikan mukaan kaikki ulkoa tuleva tulo tuntuu olen pahasta, niin miten sitten on mahdollista, että länsimaat alunperin rikastuivat juuri kehitysmaiden kullalla? Eikös sen olisi pitänyt vain johtaa saamattomuuteen ja laiskuuteen länsimaissa?

Koulutuksen ja sivistyksen vienti ei avaa kehitysmaille ainoastaan mahdollisuuksia niiden taloudelliseen kehitykseen. Se on myös tärkein keino vaikuttaa ihmisoikeusongelmiin, esimerkiksi naisten asemaan. Tasa-arvo saavuttettiin länsimaissakin juuri koulutuksen luoman sivistyksen kautta. En usko, että kehitysmaat ovat tässä suhteessa mitenkään erilaisia. Sekään ei ole välttämättä tasa-arvon leviämisen este, etteivät naiset esim. monissa arabimaissa saa osallistua koulutukseen. Uskon vahvasti, että pitkällä aikavälillä sivistyneistön laajeneminen laajentaa vapauden myös naisten piiriin. Uskontokaan ei ole arabimaissa, eikä muuallakaan, mikään este, sillä esim. naisten asema ei perustu islamiin vaan heimoperinteisiin. Islam on tasa-arvon kehitykselle aivan yhtä suuri este kuin kristinuskokin, kummankin uskonnon opinkappaleet huomioiden. Amerikkalaiset tykkiveneet Persianlahdella taas pikemminkin heikentävät tätä sivistyksen ja vapauden syntyä voimistaen uhkakuvia ja konservatiivisten liikkeiden kannatusta koko Lähi-idässä, kuin vahvistavat sitä.

Tavataan siis kaikki yhdessä KE-HI-TYS-apu. Se ei ole sama kuin elatusapu. Jos kehitysavun kohdennuksessa taas on ongelmia, oikea ratkaisu on lisätä varoja niiden kohdentumisen valvomiseen. Talous ei todellakaan ole niin mustavalkoinen, ettei sen kehitystä voisi tukea ulkopuolelta. Kysymys on vain siitä, miten se tehdään oikein. Länsimaisina ihmisinä me kaikki olemme saaneet hyötymme 1600-1800-lukujen kolonialismista ja imperialismista vähintäänkin välillisesti. Suomen vanhimmat merkittävät teollisuuslaitokset, mm. Finlayson, ovat perustettu suurelta osin imperialististen maiden kansalaisten sijoituksilla. Täten katson, että meillä on moraalinen velvollisuus ontaa ainakin osa siitä hyödystä niille, joita historiamme seuraukset nykyään vahingoittavat.

Milloinkahan Suomen kehitysavun osuus nostetaan YK:n suosittelemaan 0,7 % BKT:sta? Opiskelijalle se tarkoittaa keskimäärin 5,7 euroa kuussa.