The biggest problem in Finland is monoculturalism

For a change, I write this post in English to make it understandable for non-Finnish speakers as well. I haven’t written anything in this blog for ages. After considering several topics, I finally realised what sums them all up: a striving for a monoculture. And I do not mean farming.

Racism, xenophobia, and “hate speech” have been present a lot in Finnish media lately. The discussion is highly polarised: some (me including) think Finland is too closed and xenophobic, and some undermine those problems, and talk about the negative consequences of immigration. These are actually two different discussions but in the end they all converge in one final battlefield – multiculturalism versus monoculturalism.

Finnish culture after the 2^nd World War has been extremely monoculturalist. It has tolerated very little variation in ways of living and being. This is not only the issues for people from different cultures, but also for some individuals from the white Lutheran Finnish majority, and for traditional minority cultures living in Finland. Historically Finland has had a great number of inhabitants coming from different cultures: Tatars, Roma, Jews, Germans, Russians, Swedes, Orthodox Karelians, Sami people, etc. Most of them are nowadays virtually undetectable because they have accepted the Finnish monoculture and its demands. Some, like the Sami and Roma, still try to maintain their original cultures. As a result, they face discrimination.

As I mentioned, it’s not only a problem for ethnic minorities. The classical monoculture in Finland has also traditionally been very intolerable against sexual minorities (resulting gay people to flee to Sweden during the Cold War). People are expected to live and behave in a very narrow manner. Even still today, men are expected to go to the army, study practical fields (not humanities or arts), get a job, have a short haircut and shave the beard (which, Gott sei Dank, is not an absolute norm anymore), dress normally and casually, get children, and work like a lunatic while they are young. Recommended hobbies are sports, hunting, and all kinds of gadgets. If you are into dancing or painting, or dress untypically, you’re a weirdo or a gay or both. Girls/women are expected to do well in school, have a long hair while young, not go to the army, get a spouse and a job, have children and take the biggest responsibility of them. Somehow I’ve got the feeling that (young) women enjoy a bit greater variety of acceptable lifestyles and individualism than men but I might be wrong because I’m young and a man.

Why has there been so strong strive for a monoculture? Historically it can be explained by the need for national unity after the dividing and tragic events of the civilian war, the following 2^nd World War, and also the insecure times in the Cold War. But: these events are history now. There simply isn’t anymore a political reason to narrow people’s ways of living.

Back to the immigration discussion. Many commentators in several newspaper websites and Internet forums say that immigrants can be accepted if they adopt the Finnish majority culture and live by its norms (listed above) like Tatars and Jews have done before. When very recently a young perfectly Finnish-speaking educated and employed Muslim woman explained about her experiences of racism in Helsingin Sanomat (http://www.hs.fi/elama/Solvaajien+taltuttaja/a1386144021457), many commentators stated she should dress like the majority in order to not face racism. Why should she change her dressing style just because it does not fit into the one image of the Finnish culture? There is simply an unintelligibly strong strive for a monoculture, and inability to accept that people combining aspects of several cultures and making individual choices might still be respectable and accepted citizens. We do not utilise the talents of people coming from different backgrounds. In a country with lack of medical doctors, why are African doctors re-educated as bus drivers? Why do we demand an industrial cleaner to be fluent in Finnish in order to be hired? Why are there still employers who discriminate civilian servicemen (men not having done the army) in hiring? Why is a man with a long hair and a beard, or a woman with short hair ineligible for a customer service job (let alone a man with dyed hair)? Ironically, the demand of total adaption actually effectively marginalises many immigrant groups, driving them away from the labour markets and civil society.

The times are changing but unfortunately very slowly. There is still no legal gay marriage. The effort to put all people into one mould is not only killing the creativity but makes the social atmosphere very tense and drives away a lot of talent. And it makes the life more miserable for all of us, not just minorities. Luckily the religion, thanks to our secular roots, has never been a very dominant factor. Unless you’re a Muslim, of course. The aim for a simple monoculture creates unnecessary xenophobia and prejudices of people wishing to live in a different way. There can still be rules and laws, and there needs to be, but could we please be a bit more relaxed and tolerant towards other people? Could we accept a bit more variety? Even though some people in anti-immigration forums believe so, it will not lead to Sharia Dictatorship (yet again a monoculture).

All these problems presented above and also the bulk of the current discussion about immigration boil down into this one little thing, the monoculture. The belief that there can only be one culture present in a society seems to stick hard among the Average Joe, be it Finnish immigrant-originated culture. But I say, there can be both and even more affecting a single individual in the same time. If we, the people in Finland, get rid of this incorrect and harmful belief that only one culture can prevail in a society at certain time, we can also get rid of most the racism and xenophobia present in our society. After that we can all treat each other as individuals with strengths and weaknesses and not just as mindless robots a certain monoculture.

Pohdintaa lasikatosta: onko syrjintä työmarkkinoilla asteittaista?

Tämä tulee nyt vähän myöhässä omien kiireideni takia. Kuitenkin noin kuukausi sitten pysähdyin pohtimaan USA:n hallinnon tuoreita ministerinimityksiä. Kritiikin kohteena oli naisten vähäinen määrä huippupaikoilla. Sitten ryhdyin miettimään vaihtoehtoja: keitä potentiaalisia ministeriainesta olevia demokraattinaisia tällä hetkellä on USA:n politiikan huipulla? YK-lähettiläs Susan Ricen vetäytymisen jälkeen ei kovin montaa. Obamalla ei ollut paljoa vaihtoehtoja poliittisesti tiukassa tilanteessa.

Käännetään esimerkki yritysmaailmaan. Kun eteneminen uralla tapahtuu käytännössä asteittain, valitaan seuraavalle portaalle ylennettävät aine edellisen portaan työntekijöiden joukosta. Oletetaan, että erinäisten kulttuuristen ja muiden tekijöiden (mm. aikaisemmin mainitsemani lastenhoidon piilokustannukset) takia naisia syrjitään ylennystilanteessa 45-55 suhteessa miehiin, mikä ei edes kuulosta järin pahalta. Eli siis tasapainoisessa tilanteessa 55 % todennäköisyydellä valitaan mies. Päätyykö huippupaikoille tällöin naisia 45 % ja miehiä 55 %? Mikäli yleneminen tapahtuu asteittain, on ero huipulla huomattavasti jyrkempi.

Kuvitellaan, että yrityksen X hierarkiassa on seitsemän porrasta, joista alimmalla työskentelee miehiä ja naisia yhtä paljon. Oletetaan lisäksi, että ylennettyjen tilalle palkataan aina uudet työntekijät. Jos naisia syrjitään 45-55 suhteessa miehiin jokaisessa ylennystilanteessa, näyttäisi sukupuolirakenne seuraavalta:

1. porras: naisia 50 %

2. porras: naisia 45 %

3. porras: naisia 41 %

4. porras: naisia 36 %

5. porras: naisia 33 %

6. porras: naisia 30 %

7. porras: naisia 27 %

Tulos ei ole järin epärealistinen huippupaikkojen osalta. Suomalaisten pörssiyhtiöiden hallituksissa naisia on 26 %. Tällä mallinnuksella, jossa yrityshierarkiassa on 7 porrasta ja syrjintäaste on 5 prosenttia, saavutettiin tulos, jossa huipulla naisia on vain 27 %. Pitäisikö lasikaton sijaan puhuakin asteittaisesta syrjinnästä? Valitettavasti en kyennyt löytämään tarkempaa dataa sukupuolten välisestä sijoittumisesta suomalaisen yrityshierarkian keskivaiheilla, mutta yllä oleva mallinnus vaikuttaa silti varsin uskottavalta.

Mitä tästä sitten pitäisi oppia? Mikäli työsyrjintä on todella asteittaista, voivat hyvinkin pienet syrjintäkannustimet, kuten erot työnantajiin kohdistuvissa lastenhoidon kustannuksissa sukupuolten välillä, johtaa suuriin sukupuolieroihin hierarkian huipulla. Se ei ole ongelma vain tasa-arvon kannalta, vaan on myös suuri riski, että jotkin näkökulmat tärkeisiin päätöksiin jätetään huomiotta, mikäli jakauma on hyvin vinoutunut.

Länsimaiden kauppapolitiikka ja maataloustuet pitävät köyhät maat köyhinä

Länsimaiden harjoittama kauppapolitiikka on kaksinaamaista. Toisaalta vaaditaan kehitysmaita avaamaan talouttaan ja vapauttamaan markkinoitaan kansainväliselle kilpailulle. Toisaalta länsimaiden maataloustuotteita tuetaan kohtuuttomilla subventioilla. Taloustieteen nobelisti Paul Krugmanin mukaan kummatkin ovat omiaan estämään kehitysmaita teollistumasta ja kehittymästä.

Kaikista suurin este kehitysmaiden kehitykselle lienee hallinnollinen korruptio, joka estää muut kasvun edellytykset. Se ei ole kuitenkaan ole ainut selitys. Maailman kauppajärjestö WTO ja läntiset teollisuusmaat painostavat kehitysmaiden hallituksia avaamaan talouttaan kansainväliselle kilpailulle, minkä kenties uskotaan klassisen taloustieteen periaatteiden mukaan lisäävän kasvua. Paul Krugmanin (sekä alunperin eteläkorealaisen ekonomistin Ha-Joon Changin) mukaan tämä politiikka on väärä, ja erityisen tuhoisaa siitä tulee länsimaiden pumpatessa markkinoille pilkkahintaisia maataloustuotteita oman ylituotantonsa seurauksena. 

Syy, miksi klassinen talousoppi ei tässä tapauksessa päde, on se että teollinen jalostusyhteiskunta vaatii kehityksen alkuvaiheessa suojaa maailmanmarkkinoilta. Muuten se tapetaan heti syntyjään. Vaikka monet pitävät kehitysmaiden kilpailukykyä hyvänä halvan palkkatason takia, on todellisuus kaikkea muuta.  Henkisen pääoman, infrastruktuurin ja tehokkaan hallinnon puute asettaa kehitysmaan vaurastumisen ensiaskeleet hyvin hataralle pohjalle. Krugman tuo esille kirjassaan ”Lama: Talouskriisin syyt, seuraukset ja korjausehdotukset” esille, ettei yksikään menestynyt teollisuusvaltio ole onnistunut luomaan teollisuuttaan ilman suojatulleja ja protektionismia – ei Suomi eikä USA sen paremmin kuin Saksa, Japani tai Etelä-Koreakaan. Kun teollistumisprosessi on saatu käyntiin, on suojatullit lopulta voitu purkaa. Kun tähän päälle lisätään vielä pilkkahintaisten maataloustuotteiden pumppaaminen maailmanmarkkinoille, on kehitysmaiden tuottajien lähes mahdoton vaurastua ja luoda tarvittavaa alkusykäystä kasvukehitykselle. Kohtalon ivaa on se, ettei pilkkahintainen ruoka edes koskaan tavoita kaikista köyhimpiä puutteellisen infrastruktuurin takia.

Tämänhetkinen tilanne on siis valitettavan nurinkurinen. Länsimaiden vaatimukset taloudellisen protektionismin purkamisesta estävät heikkojen kehitysmaiden talouksia saavuttamasta kriittistä massaa (tehtaita, infrastruktuuria, pääomia, osaamista) teollistumiskehityksen turvaamiseksi ja samalla ne estävät kehitysmaita kilpailemasta alkutuotannollakaan polkemalla maailmanmarkkinahintoja. Jos todella tahtoisimme auttaa kehitysmaita, tulisi meidän toimia juuri päinvastoin: sallia kehitysmaiden suojatullit vähintään kehityksen alkuvaiheessa ja leikata rankasti maataloustukiamme. 

Maatalouden ylituotantoa on sekä EU:ssa että USA:ssa. Käytännössä maataloustukien leikkauksesta pitäisi sopia EU:n ja USA:n välillä. Mutta mm. Ranskan maaseutu hyötyy voimakkaasti maatalouden subventiosta, vaikkei sillä olekaan mitään ilmastollisia perusteita. Poliitikkojen on vaikea tehdä sellaisia poliittisia ratkaisuja, jotka hyödyttävät laajasti kaikkia, mutta haittaavat juuria omia äänestäjiä.

Tuloeroja ei vastusteta vain kateudesta

Klassinen oikeistolainen argumentti on, että vasemmisto vastustaa tuloeroja siksi, että ollaan kateellisia naapurin hyvinvoinnista. Tästä näkökulmasta tuloja tasaava sosiaalipolitiikka on helppo leimata enemmistön diktatuuriksi ja ahneen materialistiseksi oman edun tavoitteluksi. Oikeistossa väitetään, ettei naapurin menestys ole sinulta pois ja vaatimukset tuloerojen tasaukseen johtuvat vain kateudesta. Itse taas väitän, että asia on juuri päinvastoin. Hyödyn näkökulmasta naapurin menestys on minulta pois.

Talous ei ole nollasummapeliä, se on selvä. On mahdollista löytää ratkaisuja, jotka hyödyttävät kaikkia. Siitä huolimatta ajatus, ettei ympäröivän yhteiskunnan elintason kasvu vaikuttaisi yksilöön millään tavalla, on karkeasti väärä. Syyt ovat sekä taloudellisia että sosiologisia. Esitän seuraavan esimerkin avulla, miksi näin on. Mikäli oikeistolaisten argumentti pitäisi paikkaansa, henkilön X (olkoon nyt Pertti) hyötytason tulisi säilyä muuttumattomana hänen tulotasonsa pysyessä vakiona (inflaatio huomioon ottaen) – riippumatta siitä, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu.

Jotta esimerkki olisi helpompi ymmärtää, sijoitan sen menneisyyteen. Kuvitellaan, että Pertti eli 60 vuotta sitten. Pertti on lähiön rintamamiestalossa asuva kaupunkilainen, joka lämmittää asuntonsa puulla. Pertti matkustaa lomilla junalla tapaamaan sukulaisia maaseudulle. Autoon Pertillä ei ole varaa, sillä Pertti on pienituloinen ja lapsetkin pitää ruokkia.

Maailma ei kuitenkaan säily muuttumattomana. Suomessa tapahtuu merkittävää kehitystä ja talouskasvua, jonka seurauksena suomalaiset palkat nousevat ja varallisuus kasvaa. Paitsi Pertin. Mutta Pertti ei ole kateellista sorttia, Pertti on tyytyväinen omaan elintasoonsa ja nauttii ystäviensä seurasta. Pian Pertti kuitenkin huomaa, ettei puuhaketta enää myydä tavallisissa kaupoissa. Junalla ei enää pääsekään sukulaisiin, sillä junat lakkaavat pysähtymästä maaseudun pienillä asemilla. Tämä siksi, että junaliikenteen kysyntä on vähentynyt ihmisten hankkiessa henkilöautoja (joihin Pertillä ei edelleenkään ole varaa). Pertti joutuu vaihtamaan junan bussiin, jolla matka kestää tuplasti kauemmin. Puuhakkeen Pertti joutuu ostamaan kauempaa erikoisliikkeestä kalliimmalla. Puuhakkeen hinta on noussut enemmän suhteessa muihin tuotteisiin, sillä suurin osa suomalaisista on siirtynyt öljylämmitykseen. Öljylämmitys tulisi kuitenkin Pertille liian kalliiksi.

Mutta Pertti ei pienistä masennu. Pertti tykkää edelleen viettää iltaa ystäviensä seurassa. Pian nämä ystävät alkavat kuitenkin käydä elokuvissa (joihin yllätys yllätys, Pertillä ei ole varaa) ja hankkia muitakin entistä kalliimpia harrastuksia. Pertin ystävien palkkataso on noussut, mikä näkyy myös heidän vapaa-ajanvietossaan. Pian Pertti huomaa viettävänsä entistä vähemmän aikaa ystäviensä kanssa, sillä hänellä ei ole varaa samoihin harrastuksiin kuin heillä. Pertti alkaa lämmöllä muistella aikaa, jolloin kaikilla muillakin meni kuta kuinkin samoin kuin Pertillä.

Mutta Pertillä ei ole mitään syytä olla kateellinen. Onhan hänen inflaatiolla korjattu tulotasonsa aivan sama kuin ennenkin.

Markkinatalouden paradokseja osa I: naisten syrjintä työmarkkinoilla

Kuuluisan sloganin mukaan naisen euro on 80 senttiä. Tilastollisesti tästä puuttuvasta 20 sentistä noin 15 senttiä voidaan selittää erilaisella sijoittumisella työmarkkinoilla: naisia työskentelee syystä tai toisesta miehiä enemmän matalapalkka-aloilla, sekä matalammin palkatuissa työtehtävissä. Loput 5 senttiä lasketaan ”puhtaaseen sukupuolisyrjintään”.

Sukupuolisyrjintää työmarkkinoilla on selitetty erilaisilla syillä, kuten kulttuurisilla, asenteellisilla ja historiallisilla tekijöillä. Itse olen kuitenkin positivistina taipuvainen uskomaan, että lopulta syrjintä selittyy lastenhoidon panostuksella. Suomessa naiset pitävät ylivoimaisesti suurimman osan perhevapaista ja ottavat suurimman vastuun lastenhoidosta. Työnantajan silmissä nuoren naisen palkkaus on riski, sillä äitiyden ajalle kohdistuu, työnantajan suorien kustannusten lisäksi, epäsuoria kustannuksia mm. sijaisten palkkauksesta ja alhaisemmasta sitoutumisesta työelämään.

Sitten se markkinatalouden paradoksi:

Markkinauskovaisimmat argumentoivat, ettei perheiden sisäiseen työnjakoon lastenhoidon osalta saa puuttua, koska perhe itse tietää mikä heille itselleen on parasta. Naisella on, keskimäärin miestään pienipalkkaisempana, suurempi kannustin keskittyä kotityöhön, sillä näin perheen kokonaistulot kärsivät vähiten. Tehokasta työnjakoa, vai mitä?

Tästä vallitsevasta status quo –tilanteesta seuraa kuitenkin pysyvä työmarkkinoiden rakenne, jossa naiset pienipalkkaisina keskittyvät kotityöhön. Tästä seuraa, että työnantajat suosivat työhönotossa miehiä lastenhoidon piilokustannusten takia. Työsyrjinnän seurauksena naisten palkkataso taas jää miehiä jälkeen, josta seuraa, että naisten kannattaa keskittyä kodinhoitoon. Kehä pyörii ikuisesti.

Näin on vapailla markkinoilla luotu itseään toteuttava profetia, jossa sukupuolisyrjintä ruokkii itse itseään. Huomionarvoista on, ettei kyse ole pelkästään keskimääräisestä tasa-arvosta, nk. ”tasapäistämisestä”. Kyseessä on myös hyökkäys henkilökohtaista mahdollisuuksien tasa-arvoa vastaan sillä nuori nainen, jolla ei ole aikomustakaan koskaan perustaa perhettä, joutuu silti tilastollisen syrjinnän kohteeksi. Ainut keino murtaa tämä kehä on asettaa ulkopuolisia rajoituksia, jotka katkaisevat kierteen. Sukupuolten välinen työsyrjintä ei lopu, ennen kuin lastenhoito on tasa-arvoistettu. Islannissa on otettu iso harppaus tähän suuntaan asettamalla kolmannes perhevapaista pelkästään isien käytettäväksi. Tämän seurauksena islantilaiset isät pitävät moninkertaisesti perhevapaita suomalaisiin isiin verrattuna, ja lastenhoito on muutenkin tasa-arvoisempaa. Työnantajalle ei synny niin helposti kiusausta suosia miestyönhakijaa.

Esimerkki osoittaa loistavasti, kuinka absoluuttinen vapaus ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat ristiriidassa keskenään. Täytyy valita, suosiiko positiivista vai negatiivista vapautta. Negatiivisessa vapaudessa mihinkään ei saa puuttua, mutta positiivisessa vapauskäsityksessä mahdollisuuksien tasa-arvo on asetettavissa tarvittaessa ylhäältä käsin, vaikka se loukkaisikin jonkun henkilökohtaisia vapauksia.

Kannatta huomioida myös se, että kotityön tasa-arvoistuessa saattaa myös miesten ja naisten sijoittuminen työelämän eri sektoreille tasa-arvoistua. Tällä hetkellä monet tulevat äidit varmasti miettivät myös työpaikkaa siltä kantilta, mikä parhaiten mahdollistaa lastenhoidon. Sillä on vaikutusta sijoittautumiseen – ja sitä kautta palkkaukseen.

Miehisyys 2000-luvulla

Ei huolta, tämä kirjoitus ei käsittele Henry Laasasta.

Kenellekään ei silti liene epäselvää, että naisten asema yhteiskunnassa on käynyt läpi valtavan murroksen 1900-luvulla. Muutos on tapahtunut asenteiden lisäksi myös taloudessa: naiset ovat astuneet työelämään ja kehitys on kulkenut ongelmista huolimatta jatkuvasti kohti työelämän tasa-arvoistumista. Taustalla on ollut laajempi taloudellinen muutos yhteiskunnassa, jossa naisten panos kotityössä ei ole enää niin korvaamaton ja välttämätön kuin se oli vielä 1900-luvun alussa. Samalla fyysisen työn merkitys ansiotyössä on vähentynyt ja naiset ovat ohittaneet miehet korkeakoulutuksessa. Tämä kehitys on johtanut sukupuoliroolien murrokseen, mikä on näkynyt erityisesti naiseuden käsityksen murroksena. Moderni nainen kykenee samaan mihin mieskin, ja on lisäksi feminiini ja itsenäinen. Naiset ovat lähteneet rohkeasti muuttamaan yhteiskunnan käsitystä naiseudesta ja liittämään sen osaksi yhteiskunnan modernisaatiota.

Mitä on sillä aikaa käynyt miehille?

Siinä, missä naiseus on pyrkinyt muuttumaan ja löytämään uusia merkityksiä, on käsitys miehestä muuttunut lopunperin varsin vähän viimeisen 100 vuoden aikana. Oikeastaan muutos on tapahtunut vain vastauksena naisten aseman muutokseen: koska naiset ovat tulleet perheen elättäjiksi miesten rinnalle, on miesten täytynyt vetäytyä ainoan elättäjän roolista. Kuitenkin itse käsitys miehisyydestä on muuttunut vain vähän. Kukaan (tai ainakaan kovin moni) ei enää odota naisen ottavan täyttä vastuuta kodinhoidosta ja perheestä. Kovinkaan moni ei vaadi naista heti 18-vuotiaana avioon ja perustamaan perhettä. 2000-luvun nainen on vapaa harrastamaan irtosuhteita ja keskittymään urakehitykseensä, mikäli hän niin haluaa.

Kuitenkin vuonna 2012 mieheltä odotetaan aika pitkälti samaa kuin vuonna 1900: vakaita tuloja ja asemaa työelämässä, parisuhdetta, tarvittaessa kykyä elättää perhettä, aseellista maanpuolustusta, fyysistä vahvuutta sekä perinteistä jämäkkyyttä ja miehisyyttä.

Kuitenkaan modernissa yhteiskunnassa kaikki miehet eivät kykene sopeutumaan perinteiseen muottiin. Samaan aikaan, kun menestys työelämässä nähdään naiselle mahdollisena elämänpolkuna, ja vaaditaan naisille tasaveroista asemaa työelämässä kuin miehille, vaaditaan silti edelleen mieheltä enemmän tai vähemmän menestyksekästä urapolkua. Tässä on se ristiriita, että kun naiset entistä voimakkaammin ottavat valtaa työelämässä (mikä on mielestäni positiivinen asia) ei voi olla niin, että samalla jokaiselta mieheltä sanattomasti vaaditaan korkeaa statusta. Naisten lisätessä panostaan työelämässä ei voida enää vaatia, että jokainen mies asettaisi työelämälle samanlaisen panoksen kuin 1900-luvulla. Samoin ei mielestäni nykynaisten tulisi vaatia parisuhteessakaan, että miehellä täytyy aina olla vähintään yhtä korkea asema koulutuksessa tai työelämässä kuin naisella (mikä ainakin kyselyjen mukaan usein on asian laita). Tai voihan sitä vaatia, mutta sitten pitää olla varautunut elämään ilman miestä tai lakata vaatimasta tasa-arvoa työelämään.

Millainen olisi sitten miehen rooli 2000-luvulla? Nähdäkseni naisten laajamittainen mobilisoituminen työelämään, sekä samanaikainen vuosittaisen työajan väheneminen, mahdollistavat miehille entistä laajemman panostuksen lastenkasvatukseen, kodinhoitoon ja miksei myös vapaa-aikaan. Osittain esimerkkejä tällaisesta kehityksestä on jo havaittavissa, ja monet miehet ovatkin löytäneet innostuksen esimerkiksi ruuanlaitosta. Vaikkei minulla asiasta mitään tilastotietoa olekaan, niin uskon että ”isä ei ole koskaan kotona” tulee jatkossa olemaan lapselle harvinaisempi kohtalo kuin vielä 80–90-luvulla. Ainakin toivon kovasti niin.

Samalla, kun miehen rooli muuttuu työelämässä, olettaisin roolin muuttuvan myös muilla elämän osa-alueilla. Entisaikaan miehen tuli olla kova ja vahva, mahdollisesti muiden piirteiden kustannuksella, sillä nämä piirteet turvasivat parhaiten perheen elannon. Nykyään vaatimukset ovat toiset. Sosiologisella jargonilla asiaa voisi kuvata siirtymisellä maskuliinisuudesta post-maskuliinisuuteen. Post-maskuliini mies voi panostaa laajemmin esim. tyyliin, estetiikkaan, kirjallisuuteen tai muihin vaihtoehtoisiin elämänsisältöihin. Post-maskuliini mies voi olla elämässään menestynyt, vaikkei täyttäisikään perinteisen maskuliinisuuden tuntomerkkejä henkisesti, fyysisesti tai statuksenkaan osalta. Esimerkiksi keskinkertaisilla kuukausiansioilla elävä suosittu muotibloggaaja saattaa olla elämässään hyvinkin menestynyt, sillä hän pystyy määräämään itse omasta työstään ja elämästään, sekä omaa laajan sosiaalisen verkoston. Perinteisillä mittareilla kaikki maskuliinisuus on hänestä kuitenkin varsin kaukana.

Mielestäni miesten itsensä olisi kyettävä murtamaan vanhentuneet käsitykset sukupuoliroolista samalla tavalla kuin naiset menestyksekkäästi ovat purkaneet käsityksiä naisen roolista läpi 1900-luvun. Olisiko nyt 2000-luvulla miesten aika käydä läpi vastaava muutos? Milloin Suomeen perustetaan lukuisten naistenlehtien rinnalle miehille suunnattu lifestyle-lehti?

Avioliittolain uudistus

Suomen eduskunnassa puuhataan parhaillaan uutta avioliittolakia. Takana on kansanedustajia kaikista hallituspuolueista, paitsi Kristillisdemokraateista. Uuden lain tarkoituksena olisi tasa-arvoistaa avioliittoinstituutio seksuaalisen suuntautumisen suhteen: toisin sanoa mahdollistaa samaa sukupuolta olevien keskinäinen avioliitto ja sen seurauksena adoptio-oikeus ja oikeus yhteiseen sukunimeen (mitkä puuttuvat rekisteröidystä parisuhteesta). Kuitenkin tällä hetkellä näyttää siltä, että laki ei olisikaan saamassa taakseen tarvittavaa 100 kansanedustajaa, osan ilmeisesti jänistäessä lupauksestaan ennen vaaleja. Uudistus jakaa muutenkin rankasti mielipiteitä: osa vierastaa avioliitto-instituutioon kajoamista (nimi) perinteen tai uskonnon takia, osa homopariskuntien adoptio-oikeutta ja osa ilmeisesti vastustaa ylipäänsä kaikkea uutta, mikä on ristiriidassa totutun kanssa. Jotkut ovat jpa sitä mieltä, ettei nykylainsäädännössä ole mitään epätasa-arvoista: saavathan homotkin vapaasti mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa! Samalla logiikalla vero vasemmalla kädellä kirjoittaville olisi täysin oikeudenmukainen: saavathan hekin valita, kirjoittavatko vasemmalla vai oikealla kädellä. Itse ajattelin kuitenkin nyt eritellä argumentteja aiheen puolesta ja vastaan ja yrittää löytää niistä jonkinlaista rationaalista synteesiä. Katsotaan, onnistuuko.

Ensiksi faktat kehiin: uudistus ei muuttaisi millään tavalla kirkon asemaa, eikä pakottaisi mitään uskonnollista yhteisöä vihkimään samaa sukupuolta olevia. Laki koskisi vain siviilivihkimistä, mikä tapahtuu maistraatissa. Tämä on minunkin mielestä oikeudenmukaista, sillä uskonnollisilla yhteisöillä on oltava oikeus halutessaan noudattaa omaa oppiaan, kunhan se ei riko ympäröivää yhteiskuntaa vastaan. Mikäli asiasta tulee epäselvyyttä, on ongelma ratkaistavissa helposti niin, että juridinen vihkioikeus siirretään kokonaan maistraateille; seremoniallinen vihkinen ja siunaaminen voidaan sitten suorittaa aivan vapaasti missä tahansa uskonnollisessa tai ei-uskonnollisessa yhteisössä, kunkin yhteisön parhaaksi katsomallaan tavalla. Tällaisen järjestelyn ei luulisi loukkaavan ketään, tai sotivan kenenkään uskonnollisia arvoja vastaan, minkä luulisi poistavan keskustelussa myös uskonnolliseen oppiin nojaavat perustelut.

Sitten vaikeampaan, eli adoptiokysymykseen. Osa ihmisistä vastustaa lainmuutosta juuri siksi, että he haluaisivat taata adoptoitaville lapsille sekä isän että äidin. Tämä vaatimus on tosin ristiriidassa nykyisen lainsäädännön mukaan, jossa myös yksinhuoltajilla on oikeus adoptoida. Onko yksi äiti sitten parempi muka kuin kaksi äitiä? Mielestäni on loogista, että jos kannattaa nykyistä lakia, kannattaisi tältä osin myös adoptio-oikeuden laajentamista. Ymmärrän periaatteessa niiden kantaa, jotka haluavat adoption vain isä+äiti -ydinperheille (ja muutoksen nykylakiin), mutta toistaiseksi ainakaan ei ole olemassa mitään tieteellistä näyttöä, että tällainen perhemalli olisi yhtään parempi kuin kahden isän tai kahden äidin perhe. Enemmistö käsittääkseni hyväksyy yksinhuoltajan adoption, joten olettaisin näin enemmistön myös hyväksyvän homopariskuntien adoption, sillä lapsen oikeuksien kannalta ei ole olemassa näyttöä, että järjestely näin olisi ainakaan huonompi. Lisäksi todettakoon, että maailmalla on paljon orpolapsia, jotka jäävät ilman adoptiovanhempia. Nykyään valitettavasti näiden lapsien adoptointiohjelmat eivät ole kovin kehittyneitä, joten potentiaalisia vanhempia on vielä toistaiseksi enemmän kuin lapsia. Tulevaisuudessa tilanne voi kuitenkin olla toinen, joten tämänkin takia olisi tärkeää, ettei adobtointi Suomeen tyssää ainakaan siihen, ettei halukkaita hyväksyttyjä adoptioperheitä ole riittävästi.

Entäs avioliitto-instituutio itsessään? Osa on valmis hyväksymään yllä mainitut ehdot, mutta vain laajentamalla rekisteröityä parisuhdetta avioliittoa vastaavaksi, säilyttäen näin avioliitto-termin vain mies-nainen-pariskunnille. Tässä on kuitenkin yksi isompi ongelma: syrjintä työmarkkinoilla. Kuvitellaan, että henkilö menee työhaastatteluun ja haastattelijan kysyessä elämäntilanteesta henkilö vastaa olevansa rekisteröidyssä parisuhteessa. Sama olisi huutaa kadulla: "HEI OLEN HOMO!". Samasta syystä virallisissa yhteyksissä puhutaan asevelvollisuudesta, ei varusmiespalveluksesta, sillä jälkimmäinen termi ei pidä sisällään siviilipalvelusmiehiä. Olisiko se niin kauheaa, mikäli avioliitto-sanan merkitystä muutettaisiin? Avioliitto juridisena instituutiona on kuitenkin ennen kaikkea sopimus kahden ihmisen ja valtion välillä: se tuo tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Se standardoitu sopimus, joka on helpompi (ja halvempi) solmia kuin itse lakimiehen kanssa räätälöity. Nykyään mm. nimenmuutos on rekisteröidyssä parisuhteessa maksullinen, avioliitossa ilmainen. Vaikka joku olisi kuinka traditionalisti, niin itse en kykene ymmärtämään yleisesti hyvän ja perustellun muutoksen vastustamista vain siksi, että siinä muuttuu nimi. Eihän äänioikeuskaan ennen koskenut naisia. Olisiko meidän sen takia pitänyt antaa naisille eriniminen instituutio, vaikka rekisteröity äänestämislupa?

Asevelvollisuuden tulevaisuudesta

Keskustelu Suomen asevelvollisuusjärjestelmästä käy aina aika ajoin kuumana. Karkeasti ottaen esitykset voidaan jakaa kolmeen luokkaan: 1. nykyjärjestelmän säilyttäminen 2. kansalaispalvelusten yhdenmukaistaminen ja 3. valikoivuuden lisääminen / palkka-armeija. Nykyjärjestelmän kannattajat pitävät yleistä asevelvollisuutta edullisena ja tehokkaana tapana turvata toimintakykyinen puolustus. Sitä tukee myös argumentti, että Suomi on harvaanasuttu ja meillä on paljon maarajaa epävakaana pidetyn suurvallan kanssa, mikä voi lisätä tarvetta pitää yllä suhteellisen suurikokoista reserviä suhteessa väkilukuun. Kansalaispalveluksen yhdenmukaistajat taas yleensä yhtyvät pitkälti edellisiin argumentteihin, mutta vaativat tasa-arvon nimissä myös naisia mukaan palvelukseen ja haluavat kenties kehittää siviilipalvelusjärjestelmää dynaamisempaan suuntaan.

Itse olen kallistunut kannattamaan viimeisintä vaihtoehtoa, en välttämättä välitöntä palkka-armeijaa, mutta ehdottomasti valikoivuuden lisäämistä asevelvollisuusjärjestelmään. Miksi? Pääasiassa siksi, että miehistä valtaosan pakottaminen suorittamaan varusmies- tai siviilipalvelus on järjetöntä resurssien haaskausta. Se on pois työelämästä, pois koulutuksesta ja näin ollen pois meidän kaikkien yhteisestä kakustamme. Esimerkiksi siviilipalvelusjärjestelmä (jonka itse suoritin) on loppupeleissä aika turha instituutio, sillä tehokkaammin siviilipalvelusmiesten työn hoitaisivat alalle kouluttautuneet ammatti-ihmiset, jotka myös saisivat työstään järkevää palkkaa. Se olisi myös kansantalouden kannalta parasta. Enkä myöskään usko, että armeija oikeasti tarvitsee niin laajaa reserviä kuin mikä Suomella nykyään on. Nekin voimavarat voisi käyttää tehokkaammin kouluttamalla ja varustamalla tulevat sotilaamme paremmin. Varustelun merkitys on nykyisessä sodankäynnissä lisääntynyt merkittävästi sitten toisen maailmansodan, eikä reservin koko ole enää ratkaiseva tekijä (vaikkakin se voi Suomessa jäädä keskimääräistä suuremmaksi maantieteellisistä seikoista johtuen). Tämän on ymmärtänyt myös puolustusvoimat pyrkiessään vähentämään koulutettavien varusmiesten määrää ohjeistamalla lääkäreitä myöntämään enemmän vapautuksia palveluksesta. Ne, jotka vapautuvat armeijan tai siviilipalveluksen suorittamisesta voivat siirtyä aikaisemmin työelämään ja tuottaa sillä oman lisänsä suomalaisen yhteiskunnan eduksi.

Entä tasa-arvolähtökohdat? Usein valikoivaa asevelvollisuutta vastustetaan sillä perusteella, että se on epäreilu ja lisää epätasa-arvoa. Näin voi ollakin, mutta kuten eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani totesin, jos yksi ryhmä putoaa paskakuoppaan, onko se tasa-arvoa, että muutkin hyppäävät sinne perässä? Ei ainakaan positiivisessa merkityksessä. Mielestäni ei ole mitään järkeä määrätä koko ikäluokalle, miehille ja naisille, pakollista kansalaispalvelusta, sillä se ei oikeasti hyödytä yhteiskuntaa millään lailla. Me emme tarvitse koko ikäluokkaa asepalvelukseen, joten on varsin turhaa keksiä lopuille jotain pakollista puuhastelua, jotta ihmisillä olisi riittävä kannuste valita armeija. Asian voi hoitaa myös toisella tavalla. Voisimme hiljalleen ryhtyä siirtymään kohti järjestelmää, jossa esim. rahalliset kannusteet armeijan suorittamiseen riittäisivät saamaan ihmiset vapaaehtoisesti asepalvelukseen ja reserviin. Silloin järjestelmä voisi olla tasa-arvoinen miesten ja naisten välillä. Maanpuolustustahto on Suomessa kuitenkin kova, joten en usko riittävän reservin aikaansaamisen olevan mahdoton tehtävä kohtuullisella rahallisella korvauksella koulutusjakson ajalta. Järjestelmä mahdollistaisi myös aktiivisemman reserviläistoiminnan ja joukkojen paremman kouluttamisen. Uskon vakaasti, että tällaisen vapaaehtoisuuteen perustuvan reservin taistelutahto olisi paljon suurempi kuin monien nykyään armeijaan puolipakotettujen reserviläisten. Lisäksi se mahdollistaisi ihmisten keskittymisen siihen, missä he aidosti ovat hyviä: ei kaikista vain ole sotilaiksi. Minusta esimerkiksi ei ole. Siksi kirjoittelen mieluummin näitä juttuja. Pakottamalla kaikki kansalaispalvelukseen ja valitsemalla parhaat päältä upseereiksi hukataan samalla lahjakkuuksia monilta muilta aloilta.

Vapaaehtoisuuteen perustuvaan järjestelmään siirtyminen tuskin tapahtuisi kerralla. Aluksi valikoivuutta voitaisiin lisätä laadullisin kriteerein, mm. vapauttamalla perheelliset palveluksesta. Koulutettavien joukko voitaisiin aluksi koota myös niin, että kerättäisiin ensin kaikki vapaaehtoiset ja valittaisiin sitten loput soveltuvien joukosta: esim. b-miehet voisi suoraan vapauttaa palveluksesta (paitsi vapaaehtoisina), ja tarvittaessa vaikka arvalla. Jokaisella olisi tietty oikeus valita siviilipalvelus. Samalla palveluksesta voitaisiin maksaa kunnollinen korvaus. Järjestelmä voisi olla aluksi epäreilu niitä kohtaan, jotka joutuvat arvalla valituiksi, mutta hiljalleen voitaisiin selvittää, millä hinnalla saataisiin kasaan kokonaan vapaaehtoisista koostuva motivoitunut joukkio. Tällöin myöskään siviilipalvelusjärjestelmää ei enää tarvittaisi. Kyse ei olisi siltikään palkkasotilaista, toisin kuin jotkut väittävät, vaan he olisivat reservissä aivan kuten nykyisetkin asevelvolliset. Reservitoiminnasta voitaisiin tosin maksaa pieni korvaus vastineeksi nykyistä aktiivisemmasta osallistumisesta.

Uudistus voisi aluksi tuoda kuluja, kun kannusteita joudutaan lisäämään. Koulutettavien määrää pienentämällä niistä tuskin kuitenkaan muodostuisi ylitsepääsemättömiä. Samalla päästäisiin eroon nykyjärjestelmän piilokustannuksista hukatuissa työvuosissa. Absoluuttiset puolustusmenot varmasti nousisivat, mutta vastaavasti nousisivat myös valtion verotulot muusta taloudellisesta aktiviteetista. Pitkällä aikavälillä erotus voisi hyvinkin muodostua positiiviseksi. Lopputuloksena olisi myös, ennen kaikkea, nykyistä motivoituneempi, koulutetumpi ja paremmin varusteltu sotilasreservi.

Positiivisesta diskriminaatiosta

Positiivinen diskriminaatio (eng. affirmative action) on ollut viime aikoina mediassa hyvin paljon tapetille persujen rasisminvastaisen kannaonton jälkeen. Kannanotossaan Perussuomalaiset julistivat myös vähemmistöjä suosivan postiivisen diskriminaation rasismiksi. Positiivinen diskriminaatio lyhykäisyydessään tarkoittaa siis sitä, että tiettyjen ryhmien asemaa helpotetaan jollain yhteiskunnan osa-alueella harkinnanvaraisesti, jotta lopputulos olisi lähempänä tasa-arvoista. Näistä esimerkkejä ovat mm. mies- ja naiskiintiöt komiteoissa ja johtokunnissa, nuorien ja maahanmuuttajien erityistuki työmarkkinoilla, sekä joissain maissa käytössä oleva koulujen sisäänpääsyn helpottaminen tietyille vähemmistöryhmille. Pian persujen kannanoton jälkeen Rydmanin luotsaamat Kokoomusnuoret lähtivät samalle linjalle tuomiten kokonaan positiivisen diskriminaation, mihin kylläkin emopuolue Kokoomus otti selkeän irtioton. Kuitenkin ympäri mediaa ihmiset ovat keskustelleet pitkin viikkoa tästä vähemmistöjen tukemisen oikeutuksesta ja siitä, onko se valtaväestöä syrjivää. On totta, ettei tällainen ihmisryhmiä erotteleva politiikka aina ole järkevää, mutta aion silti tässä kirjoituksessa esittää perusteluita sille, miksi positiivisen diskriminaation yksiselitteinen kieltäminen olisi mielestäni typerää ja epäoikeudenmukaista - etenkin periaatteellisella tasolla.

Positiivisen diskriminaation perusteet juontuvat positiivisten vapauksien ajattelusta. Klassisesti vapaudet jaetaan positiivisiin ja negatiivisiin: negatiivinen vapaus on vapautta ulkoisista rajoitteista ja positiivinen vapaus aitoa mahdollisuuksien vapautta. Positiiviseen vapauskäsitteeseen kuuluu ajatus, että ulkoisten vapauksien lisäksi yksilöllä on myös resursseja ja kykyjä toteuttaa vapauden kohteena oleva toiminta. Oikeastaan koko Pohjoismainen hyvinvointivaltioinstituutio on rakennettu positiivisen vapausajattelun varaan: pyritään takaamaan kaikille yhtäläiset resurssit toimia (sosiaaliturva, ilmainen koulutus, universaali terveydenhuolto) eikä tyydytä vain negatiivisten vapauksien nimissä luomaan ulkoisia puitteita, joissa kaikki voisivat toimia "tasa-arvoisesti" kenenkään estämättä, mutta alttiina epäonnistumiselle ja omille rajoitteilleen. Kaikki eivät arvosta positiivista vapausajattelua sillä se väkisinkin asettaa ylhäältä päin sääntelyä, mikä rajoittaa negatiivisia vapauksia, mutta mielestäni oikeudenmukaisuuteen kuuluu se, että kaikki pystyvät tavoittelemaan onnea samalta viivalta. Mikäli jonkun lähtöasetelma on heikompi kuin jonkun toisen, on oikeudenmukaista, että lähtötilannetta tasataan. Tätähän siis käytännössä on mm. progressiivinen verotus ja valtiollinen tulonjako, jossa resursseja (lähtötilannetta) tasataan yksilöiden välillä.

Tiedostan, että on eri asia jaotella ihmisia etnisiin ryhmiin tai sukupuolen mukaan ja tehdä sen perusteella kategorisia päätöksiä, kuin jaotella ihmisiä eri elämäntilanteiden mukaan esim. tulotason tai työllisyysstatuksen perusteella. Siltikin ajatus, ettei esim. etniten ryhmien tai sukupuolten toimintamahdollisuuksien tasaaminen olisi hyväksyttävää positiivisen diskriminaation keinoin, sotii vastoin samaa positiivisen vapauden ja posiitivisen tasa-arvon periaatetta, jonka varaan myös elämäntilanteeseen perustuva jaottelu rakentuu. Mikäli me nyt sanoisimme että positiivinen diskriminaatio on eettisesti väärin, on vaikea löytää pohjaa myöskään minkään muunlaisenkaan elämäntilanteiden erojen tasoittamisen moraalisille perusteluille. Se, että esim. maahanmuuttajaa tuetaan kaupungin työhönotossa, ei tarkoita sitä, että kantasuomalainen olisi työnhaussa heikommassa asemassa: se tarkoittaa vain sitä, että parhaillaankin nämä kaksi ihmisryhmää ovat tässä tilanteessa samalla viivalla, sillä kantasuomalaisilla on työnhaussa jo lähtökohtainen etu. Lisäksi on monia käytönnöllisiä perusteita, miksi positiivinen diskriminaatio on joissain asioissa järkevää: kuten maahanmuuttajien kohdalla sopeutumisen tehostaminen, mistä on etua koko yhteiskunnalle.

Jottei jäisi väärää käsitystä, niin en väitä, että positiivinen diskriminaatio esim. etnisen taustan tai sukupuolen perusteella olisi todellista tasa-arvoa. Se on kuitenkin keino päästä lähemmäs todellista tasa-arvoa tilanteessa, jossa erot näiden ihmisryhmien toimintamahdollisuuksissa ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa ja ihmisten toimintatavoissa niin, ettei niihin voi suoraan vaikuttaa. On toki parempi, että ihmisiä tuetaan sellaisin objektiivisin mittarein, jotka heijastelevat vain yksilön ominaisuuksia, eivätkä laajempaa ihmisryhmää, joka ei tietenkään ole koskaan homogeeninen. Aina sellainen yksilöiden ominaisuuksiin pohjautuva jaottelu ei ole kuitenkaan käytännössä mahdollista ja silloin joudutaan turvautumaan tiettyyn ihmisryhmään kuulumisen tuomaa kategoriainformaatiota (esim. etninen ryhmä), eikä se ole mitenkään moraalisesti väärin tai rasismia. Rasismia sensijaan on se, että ennakkoluuloihin pohjaten halutaan heikentää tietyn nimenomaisen ihmisryhmän asemaa ilman, että sille löytyy mitään kyseisen ihmisryhmän jo olemassa olevaan etulyöntiasemaan liittyvää perustetta.

Tulojen ja hyötyjen oikeudenmukainen jakaminen yhteiskunnassa

John Rawlsin innoittamana päätin suunnitella teoreettisen mallin, joissa yhteiskunnan varallisuutta pyritään allokoimaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti eri henkilöille. John Rawlsin yhteiskuntafilosofia lähtee ajatuksesta, että pyritään maksimoimaan aina heikommassa asemassa olevan henkilön hyöty valintatilanteissa. Rawlsin mukaan tuloerot ovat hyväksyttäviä vain, jos ne auttavat parantamaan myös heikommassa vaihtopositiossa olevan kansalaisen asemaa. Itse lievennän tätä vaatimusta omassa mallissani niin, että tuloerot (ja hyötyerot) ovat hyväksyttäviä myös, jos ne eivät pitkälläkään aikavälillä heikennä heikommassa asemassa olevan kansalaisen hyötyä, kun tuloerojen aiheuttamat negatiiviset vaikutuksen on huomioitu, eikä sellainen parannus ole mahdollinen, mikä parantaisi myös heikommassa asemassa olevan kansalaisen asemaa. Yksinkertaistuksen vuoksi oletan mallissani, että kansalaisen saama hyöty on suoraan verrannollinen tuloihin (mikä tuskin pitää oikeasti paikkaansa), mutta muut yhteiskunnan hyödyt voivat määräytyä epäsuorasti. Mallissa pyrin huomioimaan markkinatalouden toiminnan suhteellisen realistisesti ja suhteuttamaan valtiollista tulonjakoa markkinatalouden realiteetteihin. Malli on hyvin teoreettinen, mutta sen tulisi antaa perustelu sille, miten julkista tulontasauspolitiikka tulisi oikeudenmukaisesti harjoittaa.

Mallissa käytän neljää esimerkkihenkilöä A, B C ja D, sekä yhteiskunnan resursseja, jotka olen jakanut tehokkaasti toimivien markkinoiden osuuteen ja epäonnistuneiden markkinoiden osuuteen. Oletustilanteessa 60% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti (erona uusliberalistiseen oletukseen, jossa 100% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti). 40% markkinoista taas on epäonnistunut, eli ei toimi tehokkaasti. Aluksi mitään resursseja ei ole vielä allokoitu ihmisten välillä:

  

Seuraavaksi lähdemme liikkeelle jakamalla kaikki tehokkaiden markkinoiden resurssit tasan ihmisten kesken. Käytännössä tämä tarkoittaisi komentotaloutta ja kommunistista politiikkaa.

Nyt kaikki tehokkaasti markkinoilla määräytyvät resurssit on jaettu tasan kansalaisten kesken. Seuraavaksi lähdemme tekemään pareto-parannuksia, eli talouden uudelleenjärjestelyä niin, ettei kukaan häviä tehdyillä uudelleenjärjestelyillä. Ehtona käytämme yllä määriteltyjä oikeudenmukaisuusehtoja. Käytännössä tämä tarkoittaisi markkinoiden osittaista vapautusta ja markkinamekanismin vaikutusta. Jatkamme uudelleenjärjestelyjä niin kauan, kunnes olemme tilanteessa, jossa koko yhteiskunnan hyöty on maksimaalinen (yllä mainituilla ehdoilla), eikä sellaista tulontasauspolitiikkaa voida harjoittaa ollenkaan, missä jonkun asema paranisi. Ts. tulonsiirrot rikkailta köyhille valuisivat hukkaan niiden vääristäessä taloutta. Tämä on siis tilanne niiden markkinoiden osalta, jotka toimivat täysin tehokkaasti. Täysin tehokkailla markkinoilla valtio ei voi tuoda kenellekään lisähyötyä puuttumalla talouden toimintaan. Tältä osin kaikki, mukaanlukien informaation jakautuminen, toimii täydellisesti.

Nyt emme kuitenkaan ole vielä allokoineet epäonnistuneiden markkinoiden osuutta yhteiskunnassa. Tässä vaiheessa julkinen politiikka astuu kehiin. Nyt puolestaan oletamme, että jäljelle jääneet epäonnistuneet markkinat ovat 100% epäonnistuneita, eivätkä ne näin ollen yksityisillä markkinoilla toisi maksimaalista hyötyään. Pyrimme jakamaan tulot nyt niin, että lopullinen tulontaso olisi mahdollisimman tasainen. Koska markkinat tältä osin toimivat 100% tehottomasti, voimme olettaa, että resurssit voidaan julkisesti jakaa miten tahansa, eikä kokonaishyöty laske. Tässä oletuksessa epäonnistuneiden markkinoiden allokoinnissa ei voida tehdä mitään pareto-parannuksia.

Nyt olemme saavuttaneet lyhyen aikavälin maksimaalisen hyötytason yhteiskunnassa yllä kuvatuilla oikeudenmukaisuusehdoilla. Tämän enempää tulontasausta ei voida harjoittaa ilman, ettei se vahingoittaisi talouden tehokkuutta yhtä paljon, kuin on sen tuloja tasaava vaikutus. Käytännössä siis tämä on tilanne, jossa tuloja on jo tasattu esim. progressiivisella verotuksella ja julkisilla palveluilla. Kuitenkin on vielä huomioitava, että tuloerot aiheuttavat yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä tiettyjä haittoja (negatiivisia ulkoisvaikutuksia), jotka koskevat kaikkia. Täten lopullinen allokaatio on:

Vertailun vuoksi näytän vielä kaksi vaihtoehtoissa äärimallia, ensin täysin vapaan markkinatalouden allokaation, ja sitten täysin tasaisen tulonjaon mallin, eli kommunistisen mallin lopullisessa muodossaan. Täysin vapaan markkinatalouden tapauksessa epäonnistuneet markkinat jaetaan henkilöiden kesken taloudellisten panosten suhteen. Tuloerojen aiheuttamat haitat ovat kasvaneet, tehokkaiden markkinoiden kokonaishyöty on kasvanyt ja epäonnistuneiden markkinoiden kokonaishyöty on vähentynyt. Oletuksena koko yhteiskunnan kokonaishyöty on sama kuin oikeudenmukaisen tulontasauksen mallissa (perustelut aikaisemmissa kirjoituksissa). Kuten huomaamme, lopullinen tulonjako on epätasaisempi.

Lopuksi vielä täysin tasaisen tulonjaon malli. Ilman markkinamekanismin resursseja tehokkaammin allokoivaa vaikutusta yhteiskunnan kokonaishyöty jää pienemmäksi. Kuitenkin tulontasauksen aiheuttama haitta poistuu ja myös epäonnistuneiden markkinoiden osuus resursseista jaetaan tasaisesti, joten yhteiskunnan heikoimman jäsenen asema jää paremmaksi kuin täysin vapaiden markkioiden mallissa, mutta huonommaksi kuin oikeudenmukaisen tulonjaon mallissa (Mikäli näin ei olisi, ei oikeudenmukaisen tulonjaon malli täyttäisi sille asetettuja ehtoja).

 

  

Malli on kuitenkin erittäinen teoreettinen ja se jättää monia aukkoja. Keskustelun varaan jää mm. se, missä määrin voidaan hyväksyä sellainen talouden uudelleenjärjestely, missä huonommassa asemassa olevan kansalaisen asema heikkenee, mutta paremmassa asemassa olevan hyöty kasvaa suhteessa enemmän, jolloin kokonaishyöty kasvaa. Tällöin siis lopullinen tulonjako heikkenee, jollei vaikutusta palauteta tulonsiirroilla (mikä palauttaisi tilanteen alkuperäiseen). Määrittelemättä jää myöskin se, missä määrin pienituloisen saamat tulot tuottavat suurempaa lisää yhteiskunnan kokonaishyötyyn kuin suurituloisen saamat tulot (mikä ei toisaalta muuta alkuperäistä mallia, jossa pienituloisten asemaa ei ole mahdollista enää parantaa). Malli yksinkertaistaa ihmisen saaman hyödyn yhdeksi suureeksi, jonka mitaaminen lienee käytännössä mahdotonta. Täytyykin pitää mielessä, ettei tulotaso ole aina sama kuin hyötytaso. Se on toisaalta mallin vahvuus, sillä täten se mahdollistaa laajemman tulkinnan hyödyn ja tulotason suhteen. Lisäksi malli tekee paljon oletuksia talouden tehokkuudesta ja vapaiden markkinoiden toimivuudesta. Nämä puutteet eivät kuitenkaan välttämättä haittaa, sillä mallin perimmäinen tarkoitus on moraalisesti oikeuttaa julkinen tulontasauspolitiikka, eli tosimaailmassa markkinatalouden, progressiivisen verotuksen ja sosiaalipolitiikan yhdistelmä, jote me kutsumme pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioiksi.

Pakina Päivi Räsäsestä

Viitaten Päivi Räsäsen kommentteihin kristittyjen suosimisesta pakolaisia valittaessa, olen kirjoittanut aiheesta vastauksen tukeutuen pelkästään Räsäsen käyttämään argumentaatioon:

"Suomi ei voi ottaa kaikkia maailman pakolaisia. Sopeutumisen kannalta olisi järkevää valita sellaisia ryhmiä, jotka kulttuurisesti ja seksuaalisesti sopeutuvat tänne, eli asetetaan etusijalle esimerkiksi vainotut homot. Vaikka heidät siirrettäisiin eri puolille Suomea, kuten Etelä-Pohjanmaalle tai Etelä-Karjalaan, he integroituvat nopeasti, kun he löytävät homoyhteisön. Siellä heidät otetaan hyvin vastaan vainottuina homoina. Heteromiesten kohdalla on suurempi riski eristäytymiseen. Se yhdessä syrjimisen kanssa voi johtaa radikalisoitumiseen. Suomi ei ole mikään muusta maailmasta eristetty saareke.”

Feminismin ongelma kansalaiskeskustelussa

Kansalaiskeskustelussa feminismistä puhuttaessa esiintyy varsin ristiriita feminismin merkityksestä: se mielletään usein negatiiviseksi kiihkoiluksi, samalla kun feministeiksi itseään kutsuvat puhuvat vain ajavansa tasa-arvoa ja määrittelevät feminismin tasa-arvon ajamiseksi. Varsin yleisiä argumentteja ovat: "Feministit ajavat naisten ylivaltaa" ja "Katso sanakirjasta, mitä feminismi tarkoittaa". Keskustelu menee varsin usein termeistä riitelemiseksi ja sen jälkeen väittelyksi siitä, mitä femisteiksi itseään kutsuvat käytännössä tekevät. Aionkin tässä kirjoituksessa paneutua siihen, miksi feminismi on saanut niin negatiivisen kuvan kansalaiskeskustelussa ja mitkä ovat ne ristiriidat, miksi ihmiset puhuvat samoista asioista eri nimillä ja toisinpäin.

Kun puhutaan määritelmistä ja termeistä (kuten feminismi), olisi hyvä ymmärtää, etteivät määritelmät koskaan koskaan ole kiinteitä ja muuttumattomia, vaan ne elävät yhteiskunnan muutosten mukana. Ihmisten toiminta itse määrittää, miten mikäkin käsite käytännössä mielletään. Hyvä esimerkki on käsitepari kapitalismi-sosialismi. Sanakirjamääritelmän mukaan n. 99% suomalaisista on epäilemättä kapitalisteja, sillä he kannattavat yksityisomistusta. Samaisen määritelmän mukaan alle 1% olisi sosialisteja, sillä he sanakirjamääritelmän mukaan kannattavat tuotantovälineiden yhteisomistusta. Kuitenkaan nämä käsitteet eivät arkikielessä tarkoita tätä, vaan niillä on paljon vivahdekkaampi ja monimutkaisempi merkitys, jota ei voi selittää selkeästi yhdellä lauseella. Samoin myös eri ihmiset mieltävät feminismin eri tavalla ja hyvin monelle se nykyään tarkoittaa jotain naisten etujärjestöliikkeen ja naisten hegemonian ajamisen väliltä. Feministinen liike taas on mediassa pyrkinyt takomaan ihmisten mieliin sanakirjamääritelmää feminismistä, joka on puhdasta sukupuolen välisen tasa-arvon ajamista.

Miksi sitten asia on näin? Miksi monet suhtautuvat feminismiin käsitteinä ja feministeihin joko negatiivisesti tai vähintään viileästi. Uskon, että pitkälti syy on siinä, että useat feministeiksi itseään kutsuvat ovat äänekkäästi mediassa sekä syyllistäneet miehiä ryhmänä että vaatineet naisille etuoikeutettua asemaa tietyissä asioissa korvaukseksi epätasa-arvosta joko historiassa tai joillain muilla elämän osa-alueilla (erityisesti radikaalifeministit). Tähän eivät ole kaikki feministit tietenkään sortuneet, mutta tällainen negatiivisen tasa-arvon ajaminen on ollut omiaan mustaamaan liikkeen mainetta kansalaiskeskustelussa. Osittaisena syynä lienee myös perinteisten sukuoliroolien murroksen aiheuttama purnaus, mutta se ei ole toisaalta Suomessa saanut vastakaikua kansan enemmistöltä.

Negatiivisella tasa-arvolla tarkoitan tilannetta, jossa eri ryhmien välistä tasa-arvoa ajetaan heikentämällä yksilöiden asemaa. Käytännössä tällaisia tilanteita ovat esim. vaatimus kaikkia koskevasta kansalaispalveluksesta: järjestelmä ei olisi yhteiskunnalle kannattava, vaan kallis ja tehoton, lisäksi se pakottaisi myös naiset suorittamaan palveluksen. Seurauksena siis yhteiskunta kokonaisuudessaan häviää, lisäksi naiset häviävät joutuessaan tekemään palveluksen, eivätkä asevelvolliset miehetkään uudistuksesta mitään hyötyisi. Miksi siis ajaa tällaista "tasa-arvoa", joka ei tosiasiassa paranna kenenkään asemaa? Toinen esimerkki negatiivisen tasa-arvon ajamisesta on vaatimus, jonka mukaan naisille pitäisi tuoda etuoikeuksia esim. palkkauksessa, koska keskimääräiset palkkaerot miesten ja naisten välillä suosivat miehiä. Tässä kuitenkin unohdetaan kokonaan yksilöt, kun katsotaan vain ryhmien välisiä tilastollisia keskiarvoja - toisin sanoen tasa-arvoa ajetaan luomalla uutta epätasa-arvoa. Käytönnön seuraus olisi se, että entistä useampi kohtaisi työpaikallaan epätasa-arvoisen palkkauksen, mutta sukupuolten väliset keskipalkat lähentyisivät toisiaan. Onko se kuitenkaan tasa-arvoa?

Todellinen tasa-arvo ei mielestäni muutenkaan ole sitä, että kaikki ihmisryhmät ovat tilastollisesti identtisiä, vaan se että tilastolliset erot heijastavat ryhmien luontaisia preferenssejä, taipumuksia. En väitä, että olisimme siinä tilanteessa nykyään esim. miesten ja naisten välisessä palkkauksessa, mutta häiritsevän paljon julkisessa keskustelussa keskitytään absoluuttisiin tilastollisiin eroihin sen sijaan, että keskityttäisiin todelliseen syrjintään, joka esim. selittää arvioiden mukaan palkkaeroista miehillä ja naisilla 5-10 %-yksikköä, eli 25-50%. Kun näitä faktoja ei keskustelussa huomioda, niin hyvin helposti mennään juupas-eipäs-tyyliseen väittelyyn ja natsikorttien heittelyyn.

Pahoin pelkään, että feministisen liikkeen ja kansan syvien rivien välinen polarisaatio uhkaa itsessään tasa-arvon kehitystä. Tärkeää olisi, että feministit löytäisivät yhteisen sävelen mediaaniäänestäjien kanssa, sillä muutoin liike uhkaa jäädä marginaaliksi radikaaliliikkeeksi, mikä ei palvele enää suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvon kehitystä millään lailla. Tässä asiassa kummankin on tultava vastaan: tavallisten kansalaisten olisi suhtauduttava feministeihin ennakkoluulottomasti, mutta samalla feministien olisi hylättävä katkeruus ja keskityttävä sellaisten uudistusten ajamiseen, jotka konkreettisesti tuovat yksilöiden asemaa lähemmäs tasa-arvoa, kultaista keskitietä. Liian usein ihmisillä on tapana mennä toisestä ääripäästä toiseen.

Optimaalisessa tilanteessa ajattelen, etteivät ihmiset enää lähtökohtaisesti ajattelisi sukupuolikysymyksiä merkityksellisenä muuta kuin fysiologisia (ja kenties psykologisia?) eroja huomioitaessa. Paras tilanne olisi silloin, kun nainen voisi äänestää miesvaltaiseen johtoelimeen miestä, jonka uskoo olevat kyvykkäin hakija ja mies vastaavasti naista. Täydellisessä tasa-arvossa vain ihmisen henkilökohtaiset uniikit ominaisuudet ratkaisevat. Vaikka keskimääräisiä eroja olisikin joidenkin ryhmien välillä jossain asiassa, sen ei tulisi vaikuttaa kahden yksilön välillä tehtävään valintaan. Se on positiivista tasa-arvoa.