Tuloeroja ei vastusteta vain kateudesta

Klassinen oikeistolainen argumentti on, että vasemmisto vastustaa tuloeroja siksi, että ollaan kateellisia naapurin hyvinvoinnista. Tästä näkökulmasta tuloja tasaava sosiaalipolitiikka on helppo leimata enemmistön diktatuuriksi ja ahneen materialistiseksi oman edun tavoitteluksi. Oikeistossa väitetään, ettei naapurin menestys ole sinulta pois ja vaatimukset tuloerojen tasaukseen johtuvat vain kateudesta. Itse taas väitän, että asia on juuri päinvastoin. Hyödyn näkökulmasta naapurin menestys on minulta pois.

Talous ei ole nollasummapeliä, se on selvä. On mahdollista löytää ratkaisuja, jotka hyödyttävät kaikkia. Siitä huolimatta ajatus, ettei ympäröivän yhteiskunnan elintason kasvu vaikuttaisi yksilöön millään tavalla, on karkeasti väärä. Syyt ovat sekä taloudellisia että sosiologisia. Esitän seuraavan esimerkin avulla, miksi näin on. Mikäli oikeistolaisten argumentti pitäisi paikkaansa, henkilön X (olkoon nyt Pertti) hyötytason tulisi säilyä muuttumattomana hänen tulotasonsa pysyessä vakiona (inflaatio huomioon ottaen) – riippumatta siitä, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu.

Jotta esimerkki olisi helpompi ymmärtää, sijoitan sen menneisyyteen. Kuvitellaan, että Pertti eli 60 vuotta sitten. Pertti on lähiön rintamamiestalossa asuva kaupunkilainen, joka lämmittää asuntonsa puulla. Pertti matkustaa lomilla junalla tapaamaan sukulaisia maaseudulle. Autoon Pertillä ei ole varaa, sillä Pertti on pienituloinen ja lapsetkin pitää ruokkia.

Maailma ei kuitenkaan säily muuttumattomana. Suomessa tapahtuu merkittävää kehitystä ja talouskasvua, jonka seurauksena suomalaiset palkat nousevat ja varallisuus kasvaa. Paitsi Pertin. Mutta Pertti ei ole kateellista sorttia, Pertti on tyytyväinen omaan elintasoonsa ja nauttii ystäviensä seurasta. Pian Pertti kuitenkin huomaa, ettei puuhaketta enää myydä tavallisissa kaupoissa. Junalla ei enää pääsekään sukulaisiin, sillä junat lakkaavat pysähtymästä maaseudun pienillä asemilla. Tämä siksi, että junaliikenteen kysyntä on vähentynyt ihmisten hankkiessa henkilöautoja (joihin Pertillä ei edelleenkään ole varaa). Pertti joutuu vaihtamaan junan bussiin, jolla matka kestää tuplasti kauemmin. Puuhakkeen Pertti joutuu ostamaan kauempaa erikoisliikkeestä kalliimmalla. Puuhakkeen hinta on noussut enemmän suhteessa muihin tuotteisiin, sillä suurin osa suomalaisista on siirtynyt öljylämmitykseen. Öljylämmitys tulisi kuitenkin Pertille liian kalliiksi.

Mutta Pertti ei pienistä masennu. Pertti tykkää edelleen viettää iltaa ystäviensä seurassa. Pian nämä ystävät alkavat kuitenkin käydä elokuvissa (joihin yllätys yllätys, Pertillä ei ole varaa) ja hankkia muitakin entistä kalliimpia harrastuksia. Pertin ystävien palkkataso on noussut, mikä näkyy myös heidän vapaa-ajanvietossaan. Pian Pertti huomaa viettävänsä entistä vähemmän aikaa ystäviensä kanssa, sillä hänellä ei ole varaa samoihin harrastuksiin kuin heillä. Pertti alkaa lämmöllä muistella aikaa, jolloin kaikilla muillakin meni kuta kuinkin samoin kuin Pertillä.

Mutta Pertillä ei ole mitään syytä olla kateellinen. Onhan hänen inflaatiolla korjattu tulotasonsa aivan sama kuin ennenkin.

Markkinatalouden paradokseja osa I: naisten syrjintä työmarkkinoilla

Kuuluisan sloganin mukaan naisen euro on 80 senttiä. Tilastollisesti tästä puuttuvasta 20 sentistä noin 15 senttiä voidaan selittää erilaisella sijoittumisella työmarkkinoilla: naisia työskentelee syystä tai toisesta miehiä enemmän matalapalkka-aloilla, sekä matalammin palkatuissa työtehtävissä. Loput 5 senttiä lasketaan ”puhtaaseen sukupuolisyrjintään”.

Sukupuolisyrjintää työmarkkinoilla on selitetty erilaisilla syillä, kuten kulttuurisilla, asenteellisilla ja historiallisilla tekijöillä. Itse olen kuitenkin positivistina taipuvainen uskomaan, että lopulta syrjintä selittyy lastenhoidon panostuksella. Suomessa naiset pitävät ylivoimaisesti suurimman osan perhevapaista ja ottavat suurimman vastuun lastenhoidosta. Työnantajan silmissä nuoren naisen palkkaus on riski, sillä äitiyden ajalle kohdistuu, työnantajan suorien kustannusten lisäksi, epäsuoria kustannuksia mm. sijaisten palkkauksesta ja alhaisemmasta sitoutumisesta työelämään.

Sitten se markkinatalouden paradoksi:

Markkinauskovaisimmat argumentoivat, ettei perheiden sisäiseen työnjakoon lastenhoidon osalta saa puuttua, koska perhe itse tietää mikä heille itselleen on parasta. Naisella on, keskimäärin miestään pienipalkkaisempana, suurempi kannustin keskittyä kotityöhön, sillä näin perheen kokonaistulot kärsivät vähiten. Tehokasta työnjakoa, vai mitä?

Tästä vallitsevasta status quo –tilanteesta seuraa kuitenkin pysyvä työmarkkinoiden rakenne, jossa naiset pienipalkkaisina keskittyvät kotityöhön. Tästä seuraa, että työnantajat suosivat työhönotossa miehiä lastenhoidon piilokustannusten takia. Työsyrjinnän seurauksena naisten palkkataso taas jää miehiä jälkeen, josta seuraa, että naisten kannattaa keskittyä kodinhoitoon. Kehä pyörii ikuisesti.

Näin on vapailla markkinoilla luotu itseään toteuttava profetia, jossa sukupuolisyrjintä ruokkii itse itseään. Huomionarvoista on, ettei kyse ole pelkästään keskimääräisestä tasa-arvosta, nk. ”tasapäistämisestä”. Kyseessä on myös hyökkäys henkilökohtaista mahdollisuuksien tasa-arvoa vastaan sillä nuori nainen, jolla ei ole aikomustakaan koskaan perustaa perhettä, joutuu silti tilastollisen syrjinnän kohteeksi. Ainut keino murtaa tämä kehä on asettaa ulkopuolisia rajoituksia, jotka katkaisevat kierteen. Sukupuolten välinen työsyrjintä ei lopu, ennen kuin lastenhoito on tasa-arvoistettu. Islannissa on otettu iso harppaus tähän suuntaan asettamalla kolmannes perhevapaista pelkästään isien käytettäväksi. Tämän seurauksena islantilaiset isät pitävät moninkertaisesti perhevapaita suomalaisiin isiin verrattuna, ja lastenhoito on muutenkin tasa-arvoisempaa. Työnantajalle ei synny niin helposti kiusausta suosia miestyönhakijaa.

Esimerkki osoittaa loistavasti, kuinka absoluuttinen vapaus ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat ristiriidassa keskenään. Täytyy valita, suosiiko positiivista vai negatiivista vapautta. Negatiivisessa vapaudessa mihinkään ei saa puuttua, mutta positiivisessa vapauskäsityksessä mahdollisuuksien tasa-arvo on asetettavissa tarvittaessa ylhäältä käsin, vaikka se loukkaisikin jonkun henkilökohtaisia vapauksia.

Kannatta huomioida myös se, että kotityön tasa-arvoistuessa saattaa myös miesten ja naisten sijoittuminen työelämän eri sektoreille tasa-arvoistua. Tällä hetkellä monet tulevat äidit varmasti miettivät myös työpaikkaa siltä kantilta, mikä parhaiten mahdollistaa lastenhoidon. Sillä on vaikutusta sijoittautumiseen – ja sitä kautta palkkaukseen.

Työmatkojen kilometrikorvausten leikkaaminen on oikea suunta

Valtionvarainministeriö kaavailee kilometrikorvausten verovähennysten puolittamista yli 15000 km vuodessa menevältä osalta. Tämä tarkoittaisi pudotusta 45 sentistä 25 senttiin per kilometri. Kuinkas yllättävää lähes kaikki etujärjestöt työntekijöistä työnantajiin vastustavat ehdotettua leikkausta. Vastustus on sikäli ymmärrettävää, kun käydään omalle kukkarolle, mutta yhteiskunnan yleisedun kannalta pudotus on ehdottomasti suositeltava.

Työmatkojen kilometrikorvausten verovähennystä perustellaan työmatkasta koituvien ylimääräisten kulujen korvaamisella. Talouselämä-lehden mukaan korvaus on kuitenkin autonkäytön nykykustannukset huomioon ottaen ylimitoitettu jopa henkilökohtaisella tasolla: keskimäärin kulut jäävät vakuutukset mukaan lukien alle 20 senttiin per kilometri. Työmatkoilla tehdään siis selvää voittoa, mikä on pois vähemmän matkustavien verorahoista.

Toinen hyvä syy verovähennysten leikkuulle on autonkäytön ulkoisvaikutukset. Olen tuonut aiemminkin esille autonkäyttöön liittyviä moninaisia yhteiskunnallisia kustannuksia, eikä suinkaan vähäisin niistä ole pakokaasupäästöjen vaikutus ilmastoon. Muita kustannuksia ovat mm. teitten ja parkkipaikkojen ylläpito, ruuhkautuminen ja melu. Työmatkojen verovähennys heikentää kannusteita etsiä tehokkaita ratkaisuja logistiikkaan ja työpaikan sijaintiin. Se on eturyhmien aikaansaama privileegio, jolla ei ole laajempaa taloudellista tai sosiaalista perustetta.

SAK, Metalliliitto, Suomen yrittäjät ja Veronmaksajien keskusliitto voisivat miettiä vähän enemmän myös autottomia ja lyhyitä matkoja kulkevia jäseniään.

Kun keinoäly mullistaa maailmantalouden

Kerronnallisessa fiktiossa on parin vuosikymmenen ajan käsitelty varsin kattavasti ajatusta omaan ajatteluun kykenevän keinoälyn luomisesta. Tätä tulevaisuudenutopiaa käsitelleistä teoksista vaikuttavimpia ovat olleet mm. teknologiademo Kara, elokuvat The Bicentennial Man, A.I. Artificial Intelligence ja The Matrix -trilogia muutamia mainitakseni. Oikeastaan aihetta on käsitelty jo 1900-luvun alussa venäläisessä kirjallisuudessa sekä mm. tŝekkiläisessä näytelmässä R.U.R. Vaikka aihe ei liene ajankohtainen vielä vuosikymmeniin (uskoakseni ei vielä omana elinaikanani) en näe mitään syytä sille, miksi keinotekoinen älykkyys ei tulisi ennen pitkään kehittymään ihmisen tasolle, ja kenties siitä ohikin.

Realistisesti ajatellen, mitä vaikutuksia keinoälyn luomisella olisi ihmisyhteiskunnalle ja maailmantaloudelle? Tämän kirjoituksen tarkoitus on pohtia taloustieteen valossa niitä mahdollisia tulevaisuusskenaarioita, joita keinoälyn tuoma mullistus ihmiskuntaan aiheuttaisi. Kuvitellaan, että ihmiskunta on kyennyt kehittämään koneen, joka kykenee vähintään yhtä suureen älylliseen kapasiteettiin kuin ihminen, sekä on fyysisesti tehokkaampi, eli tarvitsee vähemmän raaka-aineita tehtyä työtä kohti kuin ihminen. Kuvitellaan, että älykäs kone voisi kokonaan korvata ihmisen työntekijänä. Mitä seurauksia tästä olisi ihmisille ja yhteiskunnalle?

Lähdetään aivan aluksi liikkeelle taloustieteen suhtautumisesta teknologiseen kehitykseen. Teknologinen kehitys nähdään taloustieteessä yleisesti keinona tehostaa ihmisen tekemää työtä, joko itse tuotannon osalta tai sitten parempien lopputuotteiden tai -palveluiden osalta. Kehityksestä käytetäänkin usein mittaa tuotanto per efektiivinen työntekijä. Työntekijä siis nähdään tavallaan koneen käyttäjänä. Teknologisen kehitys ei itsessään katsota aiheuttavan työttömyyttä, jos talous kasvaa samaa tahtia teknologisen kehityksen kanssa (korvaa menetetyt työpaikat). Mutta entäs jos konetta käyttääkin toinen kone? Mikä sija silloin jää ihmistyöntekijälle? Miten käy työllisyyden?

Seuraava keskeinen teoria on niukkuuden periaate. Taloustiede lähtee ajatuksesta, jossa kuluttajien tarpeet ovat rajattomat, mutta resurssit rajalliset. Toisin kuin monet usein kuvittelevat, arvo ei muodostu markkinoilla hyödyllisyyden, vaan niukkuuden perusteella. Ne hyödykkeet ovat aina arvokkaimpia, joista on suurin pula. Se, miten niukkuus liittyy keinoälyn kehitykseen, on, ettei luovasta älykkäästä työstä vallitsisi enää niukkuutta. Tällöin työntekijä menettää niukkuuden suoman arvon omasta työstään. Jo teollistumisen yhteydessä olemme nähneet tämän tapahtuvan monille yksinkertaisille fyysisille työtehtäville. Entäs, jos sama kehitys tapahtuu kaikille ihmisen työtehtäville?

Kolmas aiheeseen liittyvä teoria on suhteellisen edun periaate. Sinällään lohdullinen teoria kertoo, että jokaisen henkilön ja jokaisen alueen kannattaa tuottaa jotain (siis tehdä työtä), vaikka joku toinen tekisikin saman työn tehokkaammin. Pointtina on, että jokaisen kannattaa keskittyä siihen, missä hänellä on suhteellinen etu: eli omiin vahvuusalueihinsa. Ei ole väliä, vaikka joku muu olisi kaikessa parempi, sillä hänenkin kannattaa keskittyä omaan suhteelliseen vahvuusalueeseensa.  Teoria pätee jopa silloin, jos vahvuusalueet ovat kummallakin samat (silloin katsotaan, kumman suhteellinen etu on voimakkaampi, ja toinen keskittyy heikompaan osaamisalueeseensa). Tilanne tasoitetaan lopulta kaupankäynnillä.

Eli ihmisten kannattaisi tällä logiikalla silti tehdä töitä, myös tasavertaisina ja itsenäisinä (oletus) toimivien keinoälyrobottien kauppakumppaneina. Toinen kysymys on kuitenkin se, mikäli olisi ihmisen palkka tällaisessa järjestelmässä. Markkinatalouden valitessa yritys valitsee aina sen tuotannontekijän, jolla kustannus-tuotto-suhde on paras (niukkuus). Nyt, mikäli nämä älykoneet pystyisivät tekemään ihmisen työn mitättömällä kustannuksella (energian hinta), täytyisi työllään elävien ihmisten tehdä työtä varsin mitättömällä palkalla. Talousteoria ei ota huomioon sitä, että ihmisillä on myös kiinteitä kustannuksia – jokaisen täytyy myös syödä ja juoda. Voi olla, että vapailla markkinoilla omistamattomat ihmiset eivät pystyisi kilpailemaan älykkäitä koneita vastaan edes hengissäpitimikseensä. Tästä nousevatkin keinoälytulevaisuuden suurimmat teemat: omistus ja valta.

Olettaen, että koneen älyllinen kapasiteetti kykenee kaikkeen samaan mihin ihminenkin, niin menettää ihmistyö arvonsa keinoälytaloudessa. Tästä pääsemme kuitenkin vielä laajempiin kysymyksiin. Millainen olisi se yhteiskunta, jossa kone voisi lähes kokonaan korvata ihmistyön? Ensimmäinen kysymys on toki se, mikä olisi ihmisten ja älykkäiden koneiden valtasuhde? Olisiko koneilla rajattomat tarpeet kuten ihmisillä ajatellaan olevan?

Kuten edellä totesin, vapaassa kilpailussa ihmistyö menettää arvonsa koneita vastaan. Mikäli kuitenkin vapaan tahdon omaavilla ja vapailla koneilla olisi tarpeita, voisivat he hinnoitella työnsä korkeammaksi, jolloin myös ihmistyölle olisi sijaa. Tämä johtaisi kuitenkin selkeään hierarkkiseen valta-asemaan yhteiskunnassa, jossa koneet ohittaisivat ihmiset. Ilman yhteiskunnan puuttumista asiaan, tulisi omistamattomista ihmisistä yhteiskunnan alinta kastia, mutta heille silti riittäisi töitä ja jonkinlainen elintaso älykoneiden palkkavaatimusten kasvaessa. Olisimme kuitenkin toisarvoisia älykoneisiin nähden. Tämä on yksi mahdollinen skenaario.

Mikäli koneilla ei olisi tarpeita, lienee luonnollista ajatella niiden palvelevan ihmisiä. Tämä lienee toinen uskottava skenaario. Jos tilanne olisi tämä, niin silloin voitaisiin sanoa koko markkinatalouden periaatteiden menevän päälaelleen. Ihmistyön arvo olisi mitätön ja käytännössä ainoastaan omistuksella olisi merkitystä. Vapaassa laissez-faire-taloudessa omistus olisi ainut tie elintason kartuttamiseen. Tällöin vaihtoehtoina ovat joko tuntemamme kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen romahdus tai äärimmäinen dystopia, jossa pieni määrä suuromistajia hallitsee konearmeijoineen tuotantoa ja luultavasti koko yhteiskuntaa. Omistamattomat ihmiset eläisivät äärimmäisessä köyhyydessä. Yllättäen Marxin teoriat saisivatkin aivan uutta lisäarvoa. 

Ainakaan itse en pidä tällaista tulevaisuutta kovin toivottavana. Työn arvon romahdus johtaisi väistämättä paineeseen antaa elintasoerojen kasvaa ja vallan ja omaisuuden kasaantua yhä harvempien käsiin. Se ei ole koskaan toivottava kehitys. Mahdollinen ratkaisu olisi jonkinlainen sosialistinen järjestelmä, jossa kukaan (ihminen) ei tekisi työtä. Ihmiset käyttäisivät aikansa viihteeseen ja kansalaisaktivismiin. Tällainen tulevaisuus voisi olla valoisa, mutta pelkään sen voivan johtaa voimakkaaseen passivoitumiseen ja elämänhalun puutteeseen. Osaisivatko ihmiset jättää kaiken työn koneille? Ehkä ihmiset tekisivät vapaaehtoistyötä? Zeitgeist-liike pyrkiikin juuri tällaiseen yhteiskuntaan, tosin hiukan etuajassa. Ehkä heidänkin aikansa vielä koittaa.

Kolmas skenaario on se, että koneilla on tarpeita ja vapaa tahto, mutta ne ovat alisteisia heidät omistaville ihmisille: siis orjia. Lopputulos olisi poliittisesti kimurantti, sillä se voisi oikeastaan johtaa mihin tahansa edellisistä skenaarioista. Jos julkisvalta ei tee mitään, seurauksena on omistavan luokan harvainvalta ja dystopia. Jos älykoneiden tuotos sosialisoidaan, voi lopputuloksena olla parhaimmillaan punavihreä utopia tai sitten passivoituminen ja elämän merkityksen katoaminen. Kolmas vaihtoehto on se, että koneorjat vapautetaan vapaiksi kansalaisiksi, jolloin oltaisiin ensimmäisessä skenaariossa ja entisistä orjista tulisi luultavasti ennen pitkää uusia herroja.

Voi kenties olla parempi, ettei täydellisen keinoälyn kehittämistä koskaan sallittaisi. Vaikka jokupa sen kuitenkin tekisi, vaikka salaa. Ongelma on kuitenkin siinä, miten määritellä täydellinen keinoäly. On luultavaa, että hieman lyhyemmällä aikavälillä mikään edellisistä skenaarioista ei toteudu sellaisenaan, vaan kehityksessä voi olla piirteitä kaikista. Ei mikään prosessi tapahdu kerralla, vaan pienin askelin. Eräät taloustieteilijät uskovatkin, että olemme hiljalleen siirtymässä aikaan ilman työtä. Emme välttämättä absoluuttisesti, mutta voi olla, että jossain kehitysvaiheessa kaikkien työssäkäynti ei ole enää järkevää. Kysyntää olisi vain erityisen lahjakkaille työntekijöille. Tällöin on myös vakavasti mietittävä sosiaalipolitiikan uutta merkitystä ja rakennetta, sekä laajemminkin yhteiskunnan työnjakoa.

Mitä mullistuksia ikinä tapahtuukin, olen onnellinen, että ne tuskin tapahtuvat omana elinaikanani.

PS. Ihmisillä on tapana liioitella teknologian vaikutuksia lyhyellä aikavälillä, mutta vähätellä pitkällä aikavälillä. Teknologianörteille Internet on jo wanha juttu, mutta todellisuudessa pesukonekin alkaa vasta hiljalleen olla saavuttanut suurimman osan vaikutuksestaan yhteiskunnan kehitykseen. Ja se vaikutus on muuten ollut suurempi kuin Internetin tähän mennessä, sillä pesukone on mahdollistanut naisten laajamittaisen työssäkäynnin. Epäilemättä Internet tulee vaikuttamaan vielä merkittävästi elämäämme, sillä sille keksitään jatkuvasti uusia käyttötarkoituksia. Täten epäilen, että keinoälyrobottien laajamittainen mobilisointi yhteiskuntaan kestää vähintäänkin yhtä kauan, eli yli puoli vuosikymmentä. Siksi uskon, että yllä maalailemani skenaariot voivat olla arkipäivää aikaisintaan vuonna 2100, luultavasti vasta 2150 tai 2200.

Eläkepommi ja taitettu indeksi

Viimeaikoina eläkeläisten yleisin purnauksen aihe on tuntunut olevan eläkkeiden taitettuun kasvuindeksiin siirtyminen. Taitetussa indeksissä eläkkeet kasvavat 1:5 palkkatuloindeksin ja 4:5 yleisen hintaindeksin mukaisesti, eli suhdeluku on 20-80 aikaisemman 50-50 sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa eläkeläisillä aiempaa hitaampaa ansiotason kehitystä normaalisuhdanteen aikana, mikä luonnollisesti aiheuttaa kärvistelyä. Siksipä eläkeläiset ovatkin aktivoituneet ja vaatineet sankoin joukoin eläkkeiden taitetun indeksin poistamista. Jotta voisimme ymmärtää tilannetta paremmin, on meidän kuitenkin pureuduttava syvemmälle Suomen eläkejärjestelmään ja sen nykytilanteeseen.

Suomalaiset eläköityvät yhtenä nopeimmista maista Euroopassa. Tämä johtuu Suomen poikkeuksellisen suurista sodanjälkeisistä Baby Boom –ikäluokista. Pitkällä aikavälillä Suomen väestö ei ole välttämättä vähenemässä, mutta se on kylläkin vanhenemassa nopeasti. Tulevaisuudessa Suomessa tulee olemaan entistä vähemmän työssäkäyviä yhtä eläkeläistä kohti. Mitäs väliä sillä on taitetun indeksin kannalta, sillä eläkeläisethän ovat jo maksaneet maksuina oman eläkkeensä vastaavat Pertti ja Pirkko Peruseläkeläiset. Kunpa olisivatkin, mutta Suomen eläkejärjestelmä on rakennettu niin, että jokainen työssäkäyvä maksaa eläkevakuutusmaksuina, ei omia tulevia eläkkeitään, vaan senhetkisten eläkeläisten eläkkeitä. Silloin kun Pertti ja Pirkko olivat työelämässä, olivat eläköityvät ikäluokat huomattavasti heidän ikäluokkaansa pienempi. Nykyään ne ovat suuremmat. Järjestelmää luotaessa tilannetta pyrittiin kuitenkin viisaasti tasapainottamaan luomalla eläkerahastoja, joihin kerättiin ylijäämävarallisuutta tasoittamaan eläkesuhdanteita. Harmillista vain, että nämä rahastot ovat niiden esimerkillisestä hoidosta huolimatta riittämättömät. Kuvaavaa on se, että Pertti ja Pirkko maksoivat omana työssäoloaikanaan eläkemaksuja yhdessä työnantajiensa kanssa yhteensä noin 5-15 % palkastaan. Nykyään luku on nousemassa lähemmäksi 30%.

Onko ajatus kohtuullisesta eläkkeestä nykyisessä hyvinvointivaltiossa sitten sula mahdottomuus? Ei ole, sillä tarinan ydin on siinä, että Pertin ja Pirkon olisi pitänyt omana työssäoloaikanaan vaatia eläkemaksuosuuksien nostamista lähemmäksi laskettua 27 % pitkän aikavälin tasapainoarvoa, josta on ollut olemassa arvioita jo monta vuosikymmentä. Sitä eivät suuret ikäluokat kuitenkaan tehneet. Kaikki oleellinen tieto oli olemassa jo 70-80-luvuilla, sillä silloin jo nähtiin ikäluokkien pienentyminen. Jos suuret ikäluokat olisivat halunneet turvata eläkkeidensä tason, olisivat he voineet ajoissa nostaa eläkemaksujen osuutta ja kasvattaa eläkerahastoja riittävälle tasolle. Kyseessä on siis ennen kaikkia sukupolvien välinen eturistiriita: tuntuu ehkä röyhkeältä asettua vanhusten (varmasti ansaittuja) eläkkeitä vastaan, mutta mielestäni ei ole myöskään oikeudenmukaista maksattaa vanhempien sukupolvien virheitä nuoremmilla sukupolvilla. Joku voisi tähän todeta, että ovat nuoret ikäluokat talouskasvun myötä keskimäärin varakkaampia kuin vanhat, joten kyllähän nuorilta vähän tukea liikenee. Kyseessä on kuitenkin pidemmän päälle paradoksi: tuloja voidaan tasata ikäluokkien sisällä tai ihmisen elinvaiheiden välillä (vanhuus, keski-ikä, nuoruus), mutta ei sukupolvien välillä. Syy on siinä, että sukupolvien välinen hyvinvointiero on kasvava virtasuure – talouskasvun seurauksena nuoremmat sukupolvet tulevat aina aikanaan vanhempiaan varakkaammiksi. Tätä eroa ei voida kuitenkaan tasoittaa, sillä ihmisen elinaika ei ole lineaarinen jatkumo, vaan lyhyt pätkä sukupolvien janalta. Tulojen siirtäminen nuoremmilta sukupolvilta vanhemmille sukupolville tarkoittaisi jatkuvaa eksponentiaalista velkaantumista, mikä päättyisi väistämättä romahdukseen.

Tulontasaus eri ikäluokkien välillä on lopulta mahdotonta pitkällä aikavälillä.

Jotta Suomen nykyinen eläkejärjestelmä kestäisi kasvavan rasituksen, ei eläkkeiden kokonaistasoa ole mahdollista nostaa ottamatta pois nuoremmilta ikäluokilta (=velkaantuminen). Paljon on tehty viime vuosina eläkejärjestelmän kestokyvyn parantamiseksi, mm. otettu käyttöön eläkkeiden tasoa odotetun eliniän mukaan säätävä elinaikaindeksi ja keskimääräisen eläköitymisiän nostoon pyrkivä 63-68 ikävuoden superkarttuma. Näistäkin toimenpiteistä huolimatta työntekijän ja työnantajan maksamat eläkemaksut ovat nousemassa n. 30%:iin, mikä on yli tuplasti enemmän kuin 40 vuotta sitten. Se asettaa entisestään paineita veronalennuksiin kasvavan kansainvälisen kilpailun myötä, mikä rapisuttaa hyvinvointivaltion perusteita. Lisäksi paineet virallisen eläkeiän nostoon kasvavat. Poliitikkojen voi olla vaikea sanoa turhautuneelle ja aktiivisesti äänestävälle eläkeläisjoukkiolle vastaan, mutta tässä suhteessa nuorten tulisi pitää puolensa, sillä maito on jo maassa.

Työmarkkinajärjestöjen rooli nykyisessä markkinataloudessa

Vaikkei aiheesta juurikaan käydä Suomessa julkista keskustelua, keskustelu työmarkkinajärjestöjen roolista kytee tällä hetkellä pinnan alla. Aihe on paitsi poliittisesti, myös taloustieteellisesti mielenkiintoinen. En lähde tässä edes kysymään, mitä mieltä uusliberalistiset ryhmittymät ovat ammattiliitoista, sillä se tarina on selitetty jo moneen kertaan. Sen sijaan pyrin luomaan realistisemman ja objektiivisemman katsauksen siihen, mikä on työmarkkinajärjestöjen todellinen rooli ja merkitys nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä ja taloudessa. Asiasta keskustelua leimaa hyvin vahva ideologinen lataus, jolloin rationaalisten argumenttien löytäminen on vaikeaa. siksi pyrinkin tuomaan esille oman näkemykseni siitä, miten työmarkkinajärjestöt vaikuttavat markkinatalouden toimintaan nykyisenlaisessa suomalaisessa yhteiskunnassa.


Työmarkkinajärjestöistä isoveli, eli ammattiyhdistysliike, syntyi sääntelemättömyyttä korostaneet teollistumisen ajan laizzes-faire -talouden lieveilmiöiden työttömyyden, toimeentulon epävarmuuden ja epätasaisen tulonjaon seurauksena. Se oli ensimmäinen työväestön sosiaalista turvaa luova instituutio ja omassa yhteiskunnassaan ehdottoman välttämätön. Ammattillisen järjestäytymisen seurauksena myös työnantajapuoli järjestäytyi, mikä on johtanut nykyiseen työmarkkinarakenteeseen. Sosiaaliturva on kuitenkin kehittynyt monin muodoin ammattiyhdistysliikeen alkuajoista, joten lienee ajankohtaista kysyä, mikä ammattiyhdistysliikkeen rooli on nykyisessä järjestelmässä. Oman mausteensa palettiin tuo myös työnantajapuolen sitoutuminen irti tulopoliittisista kokonaisratkaisuista, mikä on rikkonut perinteisen harmonian Suomen työehtosopimusneuvotteluissa (vrt. aiempi kirjoitus TUPO:jen merkityksestä).


Ammatillisen järjestäytymisen periaate on, että neuvottelemalla työehdoista kollektiivisesti voidaan pakottaa työnantaja tai työnantajat hyväksymään paremmat edut kuin normaalissa markkinatilanteessa. Tällä on yhteiskunnalle sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Negatiiviset vaikutukset ovat markkinatilanteen vääristyminen ja työntekijöiden alikysyntä (mikä voi johtaa työttömyyteen). Helposti havaittavia positiivisia puolia ovat puolestaan työntekijöiden aseman paraneminen, mikä todennäköisesti johtaa yhteiskunnan tuloerojen pienemiseen. Yksinkertaisesti ajatellen järjestäytyminen hyödyttää jo alalla toimivia työntekijöitä, mutta vastaavasti haittaa työnantajia sekä niitä, jotka järjestäytymisen takia eivät pääse alalle ollenkaan. Puhtaan tehokkaassa markkinataloudessä tämä haittaisi talouskasvua, sillä se vääristäisi työvoiman kohdentumista. Reaalimaailmassa tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen sillä työmarkkinoiden luonnollinen tehokkuus on kaikkea muuta kuin fakta. Mikäli työnantajalla on monopolivoimaa työntekijään nähden, työntekijöiden järjestäytyminen itse asiassa mahdollistaa lähempänä markkinahintaa olevan ratkaisun, mikä on myös kansantalouden kannalta tehokasta. Myöskin riittävän informaation puute antaa taloudelliset perustelut järjestäytymisen tuomalle työsuojelulle: työntekijöillä vallitsee epävarmuus, jolloin järjestäytymisen tuoma turva mahdollistaa pitkäjänteisempien suunnitelmien tekemisen. Mikäli järjestäytyneen työntekijäpuolen vaatimukset aiheuttavat merkittävää työttömyyttä, voidaan järjestäytymistä pitää haitallisena. Aiemmassa kirjoituksessani toin kuitenkin esille, että näin ei yleensä tapahdu keskitetyissä ratkaisuissa (Pohjoismaat), vaan lähinnä silloin, kuin yksittäiset järjestöt tekevät ratkaisuja paikallisesti ajattelmatta laajempaa viitekehystä. Kyse ei ole myöskään pelkästä tehokkuudesta vaan myös oikeudenmukaisuudesta. Jossain määrin jokaisen valtion on valittava työllisyyden maksimoinnin ja matalapalkka-alojen syntymisen estämisen väliltä. Käsittelen tässä kuitenkin enemmin siitä, missä määrin markkinoiden luomiin ongelmiin tulisi vastata keskitetyn valtiollisen sosiaalipolitiikan kautta ja missä määrin työmarkkinajärjestöjen kautta, ts. ottaen oikeudenmukaisuusasteen annettuna.


Palataan tehokkuusvaikutuksiin. On havaittu, että tuottavuuskasvu (ja siten myös talouskasvu) syntyy suurimmaksi osaksi siten, että tehottomat työpaikat kuolevat pois ja jäljelle jäävät sekä uudet työpaikat ovat keskimäärin tehokkaampia. Talouskasvu ei siis synny stabiileiden yksiköiden sisällä, vaan muutosten kautta. Liikkuvat työntekijät levittävät osaamista eri sektoreille, mikä lisää kasvupotentiaalia. Työsuojelu voi vaikuttaa tähän prosessiin joko kiihdyttävästi tai heikentävästi. Työpaikkojen uusiutumista, eli ns. "luovaa tuhoa" edistävät sellaiset toimet kuten työttömyysturva ja minimipalkka, sillä ensimmäinen mahdollistaa yksityisen riskinoton ja jälkimmäinen edistää heikon tuottavuuden alojen poistumista markkinoilta. Tätä luovaa tuhoa taas hidastaa irtisanomissuoja ja muut työvoiman liikkuvuutta heikentävät toimet. Vaikutus on merkittävä ja se onkin merkittävä tekijä siinä, miksi Pohjois-Eurooppa on pärjännyt eteläisempää Eurooppaa paremmin vaikkei sosiaaliturvan laajuudessa olekaan suuria eroja. On siis parempi turvata toimeentulo työttömyyden aikana, kuin yrittää estää työttömyyskausien syntyminen. Ei kannata taistella tuulimyllyjä vastaan - lyhyet työttömyyskaudet ovat välttämättömiä työvoimaresurssien tehokkaan kohdentumisen kannalta. Tällöin työntekijän toimeentulon tulee olla turvattu, jotta hän voi käyttää aikaa kyvyilleen parhaiten sopivan, ja mahdollisesti hieman kunnianhimoisen, työpaikan etsimiseen. Onkin asiassa havaittu, että työttömyysturvalla on tuottavuuskasvulle absoluuttisesti positiivisia vaikutuksia. Työmarkkinajärjestöjen toiminta on siis talouskasvulle eduksi silloin, kun se johtaa työntekijöiden pienempään riippuvuuteen välittömästä työllisyydestä ja edesauttaa yritysten ja muiden yksiköiden vaihtuvuutta. Maltilliset palkankorotusvaateet voivat toimia tällaisena. Mikäli se taas jarruttaa tuottamattomien yksiköiden poistumista markkinoilta ja työntekijöiden liikkuvuutta, se on tässä suhteessa haitallista (muttei välttämättä kokonaisuudessaan). Ongelmallisimpia ovat vaatimukset työntekijän irtisanomisen vaikeuttamiseksi ja vaatimukset tehottomien yksiköiden säilyttämiseksi lyhyen aikavälin työllisyyden nimissä. Liian usein mediassa keskitytään pohtimaan, säilyykö joku tehdas tai työpaikka ja miten palkkaneuvottelut siihen vaikuttavat. Paljon relevantimpaa olisi keskustella siitä, syntyykö riittävästi uusia työpaikkoja heikosti toimivien vanhojen tilalle. Mikäli keskitetyt palkkaneuvottelut edistävät tätä tavoitetta, hyvä niin vaikka muutama tehdas lopetettaisiinkin. Tällöin työntekijöiden työttömyysturvan tulee olla kunnossa yhteiskunnassa edellytykset siirtyä uusiin työtehtäviin tehokkaampiin yksiköihin. Tätä lähestymistapaa kutsutaan "flexicurityksi", jonka lanseerasi Tanskan Sosiaalidemokraattinen puolue 90-luvulla vapauttaessaan työmarkkinoita. Periaate oli siis se, että työvoiman vaihtuvuudesta tehdään helppoa, mutta huolehditaan samalla kunnollisesta sosiaaliturvasta työttömille ja matalapalkkaisille, sekä työvoimapolitiikasta tehdään mahdollisimman aktivoivaa. Lähestymistapa oli Tanskassa menestys ja se myös vähensi merkittävästi työttömyyttä, sekä edisti talouskasvua, eli kykeni yhdistämään oikeudenmukaisuus- ja tehokkuusvaatimukset.


Työttömyysturva on siis ensiarvoisen tärkeää. Entä työmarkkinajärjestöjen rooli? Kuten jo edellä totesin, yksi merkittävä syy järjestäytymiselle on työnantajan monopolivoiman kumoaminen ja tulonjako. Valtio pystyy tarvittaessa järjestämään jälkkimmäisen, mutta itse pidän palkkaa jollain tavalla legiitimpänä tuen muotona kuin valtion avustusta, vaikkei palkka muodostuisikaan täysin vapailla markkinoilla. Aiemman korvaaminen valtiolla taas on yksinkertaisesti vaikeaa, sillä silloin valtion tulisi aktiivisesti puuttua palkkaneuvotteluihin. Siinä suhteessa lienee luontevaa, että tehtävän hoitaa järjestö eikä valtio, koska kyseessä on vastakkainasettelu työnantajapuolen kanssa. On pidettävä mielessä, että ammattiyhdistysliike on ennen kaikkea etujärjestö. Se on luotu vastaamaan markkinoiden toimimattomuuden luomiin ongelmiin ja olemaan yksittäisen työntekijän tukena työnantajan monopolivoimaa vastaan. Loppu on keskustelua siitä, ovatko sivuvaikutukset taloudelle edullisia vai haitallisia. Osoitin edellä, että ne voivat olla edullisia, mikäli poliittiset ratkaisut ovat oikeita. Yhteiskunnan, tässä tapauksessa valtion, onkin pidettävä huoli, ettei työmarkkinajärjestöjen kädenväännöstä synny yhteiskunnalle merkittäviä haittoja. Sääntöjen on oltava selvät. Siksi olenkin vahvasti sitä mieltä, että tulopoliittiset kokonaisratkaisut tulisi palauttaa vaikka väkisin. Myös siirtymistä lähemmäs Tanskan työmarkkinamallia tulisi vakavasti harkita, sillä sillä on havaitu olleen hyvin positiivisia vaikutuksia. Siten valtio voisi parhaiten pitää huolen, ettei työmarkkinajärjestöjen neuvotteluvoimaa väärinkäytetä sellaisten vaatimusten ajamiseen, mitkä hyödyttävät vain tiettyä intressiryhmää, mutta haittaavat muun yhteiskunnan toimintaa.

Tulojen ja hyötyjen oikeudenmukainen jakaminen yhteiskunnassa

John Rawlsin innoittamana päätin suunnitella teoreettisen mallin, joissa yhteiskunnan varallisuutta pyritään allokoimaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti eri henkilöille. John Rawlsin yhteiskuntafilosofia lähtee ajatuksesta, että pyritään maksimoimaan aina heikommassa asemassa olevan henkilön hyöty valintatilanteissa. Rawlsin mukaan tuloerot ovat hyväksyttäviä vain, jos ne auttavat parantamaan myös heikommassa vaihtopositiossa olevan kansalaisen asemaa. Itse lievennän tätä vaatimusta omassa mallissani niin, että tuloerot (ja hyötyerot) ovat hyväksyttäviä myös, jos ne eivät pitkälläkään aikavälillä heikennä heikommassa asemassa olevan kansalaisen hyötyä, kun tuloerojen aiheuttamat negatiiviset vaikutuksen on huomioitu, eikä sellainen parannus ole mahdollinen, mikä parantaisi myös heikommassa asemassa olevan kansalaisen asemaa. Yksinkertaistuksen vuoksi oletan mallissani, että kansalaisen saama hyöty on suoraan verrannollinen tuloihin (mikä tuskin pitää oikeasti paikkaansa), mutta muut yhteiskunnan hyödyt voivat määräytyä epäsuorasti. Mallissa pyrin huomioimaan markkinatalouden toiminnan suhteellisen realistisesti ja suhteuttamaan valtiollista tulonjakoa markkinatalouden realiteetteihin. Malli on hyvin teoreettinen, mutta sen tulisi antaa perustelu sille, miten julkista tulontasauspolitiikka tulisi oikeudenmukaisesti harjoittaa.

Mallissa käytän neljää esimerkkihenkilöä A, B C ja D, sekä yhteiskunnan resursseja, jotka olen jakanut tehokkaasti toimivien markkinoiden osuuteen ja epäonnistuneiden markkinoiden osuuteen. Oletustilanteessa 60% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti (erona uusliberalistiseen oletukseen, jossa 100% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti). 40% markkinoista taas on epäonnistunut, eli ei toimi tehokkaasti. Aluksi mitään resursseja ei ole vielä allokoitu ihmisten välillä:

  

Seuraavaksi lähdemme liikkeelle jakamalla kaikki tehokkaiden markkinoiden resurssit tasan ihmisten kesken. Käytännössä tämä tarkoittaisi komentotaloutta ja kommunistista politiikkaa.

Nyt kaikki tehokkaasti markkinoilla määräytyvät resurssit on jaettu tasan kansalaisten kesken. Seuraavaksi lähdemme tekemään pareto-parannuksia, eli talouden uudelleenjärjestelyä niin, ettei kukaan häviä tehdyillä uudelleenjärjestelyillä. Ehtona käytämme yllä määriteltyjä oikeudenmukaisuusehtoja. Käytännössä tämä tarkoittaisi markkinoiden osittaista vapautusta ja markkinamekanismin vaikutusta. Jatkamme uudelleenjärjestelyjä niin kauan, kunnes olemme tilanteessa, jossa koko yhteiskunnan hyöty on maksimaalinen (yllä mainituilla ehdoilla), eikä sellaista tulontasauspolitiikkaa voida harjoittaa ollenkaan, missä jonkun asema paranisi. Ts. tulonsiirrot rikkailta köyhille valuisivat hukkaan niiden vääristäessä taloutta. Tämä on siis tilanne niiden markkinoiden osalta, jotka toimivat täysin tehokkaasti. Täysin tehokkailla markkinoilla valtio ei voi tuoda kenellekään lisähyötyä puuttumalla talouden toimintaan. Tältä osin kaikki, mukaanlukien informaation jakautuminen, toimii täydellisesti.

Nyt emme kuitenkaan ole vielä allokoineet epäonnistuneiden markkinoiden osuutta yhteiskunnassa. Tässä vaiheessa julkinen politiikka astuu kehiin. Nyt puolestaan oletamme, että jäljelle jääneet epäonnistuneet markkinat ovat 100% epäonnistuneita, eivätkä ne näin ollen yksityisillä markkinoilla toisi maksimaalista hyötyään. Pyrimme jakamaan tulot nyt niin, että lopullinen tulontaso olisi mahdollisimman tasainen. Koska markkinat tältä osin toimivat 100% tehottomasti, voimme olettaa, että resurssit voidaan julkisesti jakaa miten tahansa, eikä kokonaishyöty laske. Tässä oletuksessa epäonnistuneiden markkinoiden allokoinnissa ei voida tehdä mitään pareto-parannuksia.

Nyt olemme saavuttaneet lyhyen aikavälin maksimaalisen hyötytason yhteiskunnassa yllä kuvatuilla oikeudenmukaisuusehdoilla. Tämän enempää tulontasausta ei voida harjoittaa ilman, ettei se vahingoittaisi talouden tehokkuutta yhtä paljon, kuin on sen tuloja tasaava vaikutus. Käytännössä siis tämä on tilanne, jossa tuloja on jo tasattu esim. progressiivisella verotuksella ja julkisilla palveluilla. Kuitenkin on vielä huomioitava, että tuloerot aiheuttavat yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä tiettyjä haittoja (negatiivisia ulkoisvaikutuksia), jotka koskevat kaikkia. Täten lopullinen allokaatio on:

Vertailun vuoksi näytän vielä kaksi vaihtoehtoissa äärimallia, ensin täysin vapaan markkinatalouden allokaation, ja sitten täysin tasaisen tulonjaon mallin, eli kommunistisen mallin lopullisessa muodossaan. Täysin vapaan markkinatalouden tapauksessa epäonnistuneet markkinat jaetaan henkilöiden kesken taloudellisten panosten suhteen. Tuloerojen aiheuttamat haitat ovat kasvaneet, tehokkaiden markkinoiden kokonaishyöty on kasvanyt ja epäonnistuneiden markkinoiden kokonaishyöty on vähentynyt. Oletuksena koko yhteiskunnan kokonaishyöty on sama kuin oikeudenmukaisen tulontasauksen mallissa (perustelut aikaisemmissa kirjoituksissa). Kuten huomaamme, lopullinen tulonjako on epätasaisempi.

Lopuksi vielä täysin tasaisen tulonjaon malli. Ilman markkinamekanismin resursseja tehokkaammin allokoivaa vaikutusta yhteiskunnan kokonaishyöty jää pienemmäksi. Kuitenkin tulontasauksen aiheuttama haitta poistuu ja myös epäonnistuneiden markkinoiden osuus resursseista jaetaan tasaisesti, joten yhteiskunnan heikoimman jäsenen asema jää paremmaksi kuin täysin vapaiden markkioiden mallissa, mutta huonommaksi kuin oikeudenmukaisen tulonjaon mallissa (Mikäli näin ei olisi, ei oikeudenmukaisen tulonjaon malli täyttäisi sille asetettuja ehtoja).

 

  

Malli on kuitenkin erittäinen teoreettinen ja se jättää monia aukkoja. Keskustelun varaan jää mm. se, missä määrin voidaan hyväksyä sellainen talouden uudelleenjärjestely, missä huonommassa asemassa olevan kansalaisen asema heikkenee, mutta paremmassa asemassa olevan hyöty kasvaa suhteessa enemmän, jolloin kokonaishyöty kasvaa. Tällöin siis lopullinen tulonjako heikkenee, jollei vaikutusta palauteta tulonsiirroilla (mikä palauttaisi tilanteen alkuperäiseen). Määrittelemättä jää myöskin se, missä määrin pienituloisen saamat tulot tuottavat suurempaa lisää yhteiskunnan kokonaishyötyyn kuin suurituloisen saamat tulot (mikä ei toisaalta muuta alkuperäistä mallia, jossa pienituloisten asemaa ei ole mahdollista enää parantaa). Malli yksinkertaistaa ihmisen saaman hyödyn yhdeksi suureeksi, jonka mitaaminen lienee käytännössä mahdotonta. Täytyykin pitää mielessä, ettei tulotaso ole aina sama kuin hyötytaso. Se on toisaalta mallin vahvuus, sillä täten se mahdollistaa laajemman tulkinnan hyödyn ja tulotason suhteen. Lisäksi malli tekee paljon oletuksia talouden tehokkuudesta ja vapaiden markkinoiden toimivuudesta. Nämä puutteet eivät kuitenkaan välttämättä haittaa, sillä mallin perimmäinen tarkoitus on moraalisesti oikeuttaa julkinen tulontasauspolitiikka, eli tosimaailmassa markkinatalouden, progressiivisen verotuksen ja sosiaalipolitiikan yhdistelmä, jote me kutsumme pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioiksi.

Ajatuksia kansalaispalkasta

Viime aikoina Suomessa on puhuttu paljon ajatuksesta uudistaa sosiaaliturvajärjestelmiä kohti kansalaispalkkaa, eli perustulomallia. Perusajatus uudistuksessa olisi se, että eriytettyjä tukia, mm. opintotuki ja työttömyyskorvays, poistettaisiin ja tililla tulisi kaikkien ansaitsema kansalaispalkka. Juju piilee siinä, että verrattain pieni tuki palaisi suurimmaksi osaksi progressiivisen verotuksen myötä takaisin valtiolle, mikäli tulot ovat hyvin suuret. Tarkoituksena olisi vähentää byrokratiaa ja poistaa epäkannustavuuksia sosiaaliturvasta. Kansalaispalkan puolesta ovat puhuneet erityisesti Vihreät ja heidän joukossaan erityisesti Osmo Soininvaara. Muistakin puolueista on kuultu mielipiteitä kansalaispalkan puolesta, mm. Kokoomuksesta ja Vasemmistoliitosta. Ero Vasemmistommistoliiton ja Kokoomuksen (epävirallisella) kansalaispalkoilla on kuitenkin kuin yöllä ja päivällä: jälkimmäisen suuruus olisi n. 800 € ja edellisen n. 400 €. Itse suhtaudun kansalaispalkkaan uteliaasti, mutta myös kriittisesti, sillä siinäkin on epäilemättä puutteensa ja ongelmansa, joita käsittelen tässä kirjoituksessa.

Kansalaispalkan ehdoton etu olisi se, ettei missään vaiheessa voisi tulla tuloloukkua, jossa työn tekeminen tai muu yrittäminen vähentää tuloja. Tässä tullaan kuitenkin lopulta ratkaisemattomaan yhtälöön: emme mitenkään voi yhdistää täysin oikeudenmukaista ja tehokkaasti kohdistettua sosiaaliturvaa ja täydellistä kannustavuutta. Kun pyrimme parantamaan toista, heikennämme väistämättä myös toista. Tietyssä määrin voidaan saavuttaa win-win -ratkaisuja, mutta ne ovat varsin harvassa, eikä kansalaispalkka ole missään nimessä sellainen. Puhtaimmillaan se ei ota huomioon ihmisten erilaisia elämäntilanteita, eikä erilaisia tarpeita. Jotta nämä voitaisiin ottaa huomioon, tulisi malli joka tapausessa rikkoa ja tuoda mukaan myös erillisiä etuuksia, jolloin olemme jälleen alkuperäisten ongelmien parissa. Se tosin lienee joka tapauksessä väistämätöntä, mikäli haluamme huolehtia kaikkien kansalaisten toimeentulosta. Tällöin keskustelu menee siihen, millainen kompromissi tai yhdistelmä erilaisia sosiaalietuuksia on paras mahdollinen.

Kansalaispalkka ei myöskään kaikissa tapauksissa edistä kannustavuutta. Se kylläkin poistaa tilanteet, joissa lisätyön tekeminen ei ole kannattavaa, mutta se samalla myös tehokkaasti mahdollistaa ns. "downshift"-vaikutuksen, jossa ihminen vähentää työn tekoaan saadakseen lisää vapaa aikaa. Valitettavasti puhdas, vailla mitään tarveharkintaa tai kontrollia oleva, kansalaispalkka kannustaa suhteettomasti tekemään töitä vain niin vähän, ettei kansalaispalkan summa alene liikaa verotuksessa. Jos kansalaispalkka olisi vaikka 600 €, mikä on mielestäni ehdoton minimi ihmisen toimeentulolle ilman muuta tukea, tienaamalla vain n. 1000 € kansalaispalkka ei ainakaan nykyverotuksessa merkittävästi vähenisi, jolloin ihminen tienaisi bruttona noin 1400 € ja tekisi varsin vähän töitä. Sillä kykenee elämään, mutta yhteiskunnan kannalta sellainen on kestämätöntä. Samoin järjestelmä kannustaa myös esim. muuten kannattamattoman yhden hengen liikeyrityksen pyörittämiseen kansalaispalkan turvin, mikä ei jälleenkään ole yhteiskunnan etu pitkällä aikavälillä.

Toinen ongelma kansalaispalkassa on sen erittäin heikko kohdentuvuus. Tietty osa, vähintään 1/3 nykyverotuksella, maksetaan kuitenkin myös kaikkein rikkaimmille. Tämä siis käytännössä johtaa siihen, että verotusta pitäisi kansalaispalkan myötä korottaa, mikä taas osaltaan heikentäisi kansalaispalkan kannustavuus- ja työllisyysvaikutusta. Muutenkin, jotta pidettäisiin yhteiskunnan tulonjako entisellään, kansalaispalkka vaatisi verotuksen progression lisäämistä. Kuitenkaan kaikki valtion tulot eivät tule ansioveroista, joten yhtälö ei toimi 1:1. Myöskään pääomatuloja ei veroteta samalla lailla kuin ansiotuloja. Tämä johtaisi käytännössä hyvätuloisten suosimiseen kansalaispalkkajärjestelmässä, jollei pääomatuloveroja veroteta tai muuten huomioida eri lailla kuin nykyään.

Kohdentuvuusongelma ei ole vain korkeissa tuloluokissa. Myöskin alhaisissa tuloluokissa kansalaispalkkaan nojautumisen riskinä on, ettei eri elämäntilanteiden tarpeita huomioda riittävästi, eikä järjestelmä mm. velvoita työtöntä millään lailla työnhakuun tai kouluttautumiseen. Tämä eivät välttämättä ole ongelmia mikäli työnhaku ja koulutus koetaan kannattavaksi, mutta joillekkin kannustimet voivat olla ratkaisevia työnhaun kannalta. Yleisluontoisesti kohdentuvuusongelman voi kuitenkin ymmärtää niin, että jotkut saavat liikaa ja jotkut liian vähän. Tarvitseeko miljonääriperheen 18-vuotias vanhempiensa luona asuva vesa todellakin kuussa 600€ juomarahaa?

Mutta ei kuitenkaan pidä heittäytyä täysin kriittiseksi kansalaispalkkaa kohtaan. Siinä on potentiaali, jos se toteutetaan järkevästi muut tuet huomioiden: esim. 200 € kansalaispalkkaa ja muut tarveharkintaiset ja ansiosidonnaiset sosiaalituet päälle. Osmo Soininvaarakin on sanonut, ettei kansalaispalkka tule toteutumaan sellaisenaan, vaan nykyistä järjestelmää sopeutetaan perustulomalliin. Se, mihin ei missään nimessä kuitenkaan pidä mennä, on alhainen kansalaispalkka alhaisella verotuksella ja muiden tukien puute, sillä se olisi vain kaikkein rikkaimpien etu ja johtaisi käytännössä pätkätyötä tekevän köyhällistön syntyyn. Nykyistä järjestelmää voidaan myös kehittää lähemmäs kansalaispalkkaa esim. säilyttämällä tietyt etuudet myös pienipalkkaisille työntekijöille, mm. tekemällä lapsilisistä etuoikeutettua tuloa ja vähentämällä tukien riippuvuutta puolison ja perheen tuloista. Myöskin pääomaverotuksen toteuttaminen tulisi miettiä uudelleen progressiiviseen suuntaan. Byrokratiasta sillä ei kuitenkaan valitettavasti päästä eroon. Mitään ongelmatonta patenttiratkaisua kansalaispalkastakaan on toisaalta turha odottaa.

Ylioppilaslehden juttu aiheesta: http://www.ylioppilaslehti.fi/1997/09/19/sadetanssi-perustulon-puolesta/

Esimerkki kansalaispalkasta

Uusliberalistien lukutaidottomuudesta

En ymmärrä, miksi joillekin uusliberalisteille tuntuu olevan niin tavattoman vaikeaa ymmärtää sanaa "kehitys". Siis KEHITYS, ei elatus. Puhun siis kehitysavusta. Viime aikoina uusliberaalin oikeiston suunnasta on kuulunut entistä enemmän soraääniä kahitysapua vastaan, esimerkiksi Kokoomusnuorten puheenjohtajan Wille Rydmanin puheet mediassa. Heidän puolustuksekseen täytyy todeta, etteivät he (ainakaan omien sanojensa mukaan) vastusta kehitysapua itsekkäistä syistä, vaan siksi, että he kokevat sen hyödyttömäksi, tai jopa haitalliseksi, kehitysmaiden kehitykselle. Epäilen kuitenkin suuresti, tietävätkö he, mistä he puhuvat.

Kuten jo alussa totesin, kehitysavun tarkoitus on olla nimensä mukaisesti kehitysapua, ei elatusapua. Kehitysavun tarkoitus on tukea köyhien maiden kehitystä koulutuksen, infrastruktuurin, valistuksen ja taloudellisen tuotantomenetelmien tuen avulla. Siihen liittyy varmasti paljon tehottomuutta ja korruptiota, mutten millään kykene ymmärtämään, miksi kaikki kehitysapu olisi automaattisesti haitallista, eikä mitenkään kohdennettavissa nykyistä paremmin. Onhan se helppo sanoa, että me autetaan tekemättä mitään.

Uusliberalistien kritiikin ydin on taloudellinen: katsotaan, ettei kehitysapu luo kannustimia, jos tuotteita lähetetään ilmaiseksi ja paikalliset markkinat vain kärsivät. Tässä kohtaa tämä kritiikki tekee kuitenkin olennaisen virheen: miksi kaikki kehitysapu muka olisi ja voisi olla vain länsimaissa valmistettujen tuotteiden lähettämistä kehitysmaihin? Emme elä enää 80-luvulla ja uskon, että lähes jokainen ymmärtää, ettei se ole hedelmällisin mahdollinen tapa auttaa. En tunne tarkalleen nykyisen kehitysavun kohdentumista, mutta olen 99% varma, ettei se kohdistu läheskään suurimmaksi osaksi yllä mainittuun tuotteiden ilmaisvientiin. Olen itsekin sitä mieltä, että puhdas ruoka-apu mm. on ongelmallinen siksi, että se tuppaa lisäämään väestönkasvua, poislukien väliaikainen kriisiapu. Mutta kuten vanha sanonta sanoo: "Anna miehelle kala, niin elätät häntä päivän. Opeta hänet kalastamaan, niin elätät hänet loppuiäksi." Modernissa kehitysavussa onkin kyse juuri tästä kalastamaan opettamisesta. Kun uusliberaalien logiikan mukaan kaikki ulkoa tuleva tulo tuntuu olen pahasta, niin miten sitten on mahdollista, että länsimaat alunperin rikastuivat juuri kehitysmaiden kullalla? Eikös sen olisi pitänyt vain johtaa saamattomuuteen ja laiskuuteen länsimaissa?

Koulutuksen ja sivistyksen vienti ei avaa kehitysmaille ainoastaan mahdollisuuksia niiden taloudelliseen kehitykseen. Se on myös tärkein keino vaikuttaa ihmisoikeusongelmiin, esimerkiksi naisten asemaan. Tasa-arvo saavuttettiin länsimaissakin juuri koulutuksen luoman sivistyksen kautta. En usko, että kehitysmaat ovat tässä suhteessa mitenkään erilaisia. Sekään ei ole välttämättä tasa-arvon leviämisen este, etteivät naiset esim. monissa arabimaissa saa osallistua koulutukseen. Uskon vahvasti, että pitkällä aikavälillä sivistyneistön laajeneminen laajentaa vapauden myös naisten piiriin. Uskontokaan ei ole arabimaissa, eikä muuallakaan, mikään este, sillä esim. naisten asema ei perustu islamiin vaan heimoperinteisiin. Islam on tasa-arvon kehitykselle aivan yhtä suuri este kuin kristinuskokin, kummankin uskonnon opinkappaleet huomioiden. Amerikkalaiset tykkiveneet Persianlahdella taas pikemminkin heikentävät tätä sivistyksen ja vapauden syntyä voimistaen uhkakuvia ja konservatiivisten liikkeiden kannatusta koko Lähi-idässä, kuin vahvistavat sitä.

Tavataan siis kaikki yhdessä KE-HI-TYS-apu. Se ei ole sama kuin elatusapu. Jos kehitysavun kohdennuksessa taas on ongelmia, oikea ratkaisu on lisätä varoja niiden kohdentumisen valvomiseen. Talous ei todellakaan ole niin mustavalkoinen, ettei sen kehitystä voisi tukea ulkopuolelta. Kysymys on vain siitä, miten se tehdään oikein. Länsimaisina ihmisinä me kaikki olemme saaneet hyötymme 1600-1800-lukujen kolonialismista ja imperialismista vähintäänkin välillisesti. Suomen vanhimmat merkittävät teollisuuslaitokset, mm. Finlayson, ovat perustettu suurelta osin imperialististen maiden kansalaisten sijoituksilla. Täten katson, että meillä on moraalinen velvollisuus ontaa ainakin osa siitä hyödystä niille, joita historiamme seuraukset nykyään vahingoittavat.

Milloinkahan Suomen kehitysavun osuus nostetaan YK:n suosittelemaan 0,7 % BKT:sta? Opiskelijalle se tarkoittaa keskimäärin 5,7 euroa kuussa.