Tulojen ja hyötyjen oikeudenmukainen jakaminen yhteiskunnassa

John Rawlsin innoittamana päätin suunnitella teoreettisen mallin, joissa yhteiskunnan varallisuutta pyritään allokoimaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti eri henkilöille. John Rawlsin yhteiskuntafilosofia lähtee ajatuksesta, että pyritään maksimoimaan aina heikommassa asemassa olevan henkilön hyöty valintatilanteissa. Rawlsin mukaan tuloerot ovat hyväksyttäviä vain, jos ne auttavat parantamaan myös heikommassa vaihtopositiossa olevan kansalaisen asemaa. Itse lievennän tätä vaatimusta omassa mallissani niin, että tuloerot (ja hyötyerot) ovat hyväksyttäviä myös, jos ne eivät pitkälläkään aikavälillä heikennä heikommassa asemassa olevan kansalaisen hyötyä, kun tuloerojen aiheuttamat negatiiviset vaikutuksen on huomioitu, eikä sellainen parannus ole mahdollinen, mikä parantaisi myös heikommassa asemassa olevan kansalaisen asemaa. Yksinkertaistuksen vuoksi oletan mallissani, että kansalaisen saama hyöty on suoraan verrannollinen tuloihin (mikä tuskin pitää oikeasti paikkaansa), mutta muut yhteiskunnan hyödyt voivat määräytyä epäsuorasti. Mallissa pyrin huomioimaan markkinatalouden toiminnan suhteellisen realistisesti ja suhteuttamaan valtiollista tulonjakoa markkinatalouden realiteetteihin. Malli on hyvin teoreettinen, mutta sen tulisi antaa perustelu sille, miten julkista tulontasauspolitiikka tulisi oikeudenmukaisesti harjoittaa.

Mallissa käytän neljää esimerkkihenkilöä A, B C ja D, sekä yhteiskunnan resursseja, jotka olen jakanut tehokkaasti toimivien markkinoiden osuuteen ja epäonnistuneiden markkinoiden osuuteen. Oletustilanteessa 60% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti (erona uusliberalistiseen oletukseen, jossa 100% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti). 40% markkinoista taas on epäonnistunut, eli ei toimi tehokkaasti. Aluksi mitään resursseja ei ole vielä allokoitu ihmisten välillä:

  

Seuraavaksi lähdemme liikkeelle jakamalla kaikki tehokkaiden markkinoiden resurssit tasan ihmisten kesken. Käytännössä tämä tarkoittaisi komentotaloutta ja kommunistista politiikkaa.

Nyt kaikki tehokkaasti markkinoilla määräytyvät resurssit on jaettu tasan kansalaisten kesken. Seuraavaksi lähdemme tekemään pareto-parannuksia, eli talouden uudelleenjärjestelyä niin, ettei kukaan häviä tehdyillä uudelleenjärjestelyillä. Ehtona käytämme yllä määriteltyjä oikeudenmukaisuusehtoja. Käytännössä tämä tarkoittaisi markkinoiden osittaista vapautusta ja markkinamekanismin vaikutusta. Jatkamme uudelleenjärjestelyjä niin kauan, kunnes olemme tilanteessa, jossa koko yhteiskunnan hyöty on maksimaalinen (yllä mainituilla ehdoilla), eikä sellaista tulontasauspolitiikkaa voida harjoittaa ollenkaan, missä jonkun asema paranisi. Ts. tulonsiirrot rikkailta köyhille valuisivat hukkaan niiden vääristäessä taloutta. Tämä on siis tilanne niiden markkinoiden osalta, jotka toimivat täysin tehokkaasti. Täysin tehokkailla markkinoilla valtio ei voi tuoda kenellekään lisähyötyä puuttumalla talouden toimintaan. Tältä osin kaikki, mukaanlukien informaation jakautuminen, toimii täydellisesti.

Nyt emme kuitenkaan ole vielä allokoineet epäonnistuneiden markkinoiden osuutta yhteiskunnassa. Tässä vaiheessa julkinen politiikka astuu kehiin. Nyt puolestaan oletamme, että jäljelle jääneet epäonnistuneet markkinat ovat 100% epäonnistuneita, eivätkä ne näin ollen yksityisillä markkinoilla toisi maksimaalista hyötyään. Pyrimme jakamaan tulot nyt niin, että lopullinen tulontaso olisi mahdollisimman tasainen. Koska markkinat tältä osin toimivat 100% tehottomasti, voimme olettaa, että resurssit voidaan julkisesti jakaa miten tahansa, eikä kokonaishyöty laske. Tässä oletuksessa epäonnistuneiden markkinoiden allokoinnissa ei voida tehdä mitään pareto-parannuksia.

Nyt olemme saavuttaneet lyhyen aikavälin maksimaalisen hyötytason yhteiskunnassa yllä kuvatuilla oikeudenmukaisuusehdoilla. Tämän enempää tulontasausta ei voida harjoittaa ilman, ettei se vahingoittaisi talouden tehokkuutta yhtä paljon, kuin on sen tuloja tasaava vaikutus. Käytännössä siis tämä on tilanne, jossa tuloja on jo tasattu esim. progressiivisella verotuksella ja julkisilla palveluilla. Kuitenkin on vielä huomioitava, että tuloerot aiheuttavat yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä tiettyjä haittoja (negatiivisia ulkoisvaikutuksia), jotka koskevat kaikkia. Täten lopullinen allokaatio on:

Vertailun vuoksi näytän vielä kaksi vaihtoehtoissa äärimallia, ensin täysin vapaan markkinatalouden allokaation, ja sitten täysin tasaisen tulonjaon mallin, eli kommunistisen mallin lopullisessa muodossaan. Täysin vapaan markkinatalouden tapauksessa epäonnistuneet markkinat jaetaan henkilöiden kesken taloudellisten panosten suhteen. Tuloerojen aiheuttamat haitat ovat kasvaneet, tehokkaiden markkinoiden kokonaishyöty on kasvanyt ja epäonnistuneiden markkinoiden kokonaishyöty on vähentynyt. Oletuksena koko yhteiskunnan kokonaishyöty on sama kuin oikeudenmukaisen tulontasauksen mallissa (perustelut aikaisemmissa kirjoituksissa). Kuten huomaamme, lopullinen tulonjako on epätasaisempi.

Lopuksi vielä täysin tasaisen tulonjaon malli. Ilman markkinamekanismin resursseja tehokkaammin allokoivaa vaikutusta yhteiskunnan kokonaishyöty jää pienemmäksi. Kuitenkin tulontasauksen aiheuttama haitta poistuu ja myös epäonnistuneiden markkinoiden osuus resursseista jaetaan tasaisesti, joten yhteiskunnan heikoimman jäsenen asema jää paremmaksi kuin täysin vapaiden markkioiden mallissa, mutta huonommaksi kuin oikeudenmukaisen tulonjaon mallissa (Mikäli näin ei olisi, ei oikeudenmukaisen tulonjaon malli täyttäisi sille asetettuja ehtoja).

 

  

Malli on kuitenkin erittäinen teoreettinen ja se jättää monia aukkoja. Keskustelun varaan jää mm. se, missä määrin voidaan hyväksyä sellainen talouden uudelleenjärjestely, missä huonommassa asemassa olevan kansalaisen asema heikkenee, mutta paremmassa asemassa olevan hyöty kasvaa suhteessa enemmän, jolloin kokonaishyöty kasvaa. Tällöin siis lopullinen tulonjako heikkenee, jollei vaikutusta palauteta tulonsiirroilla (mikä palauttaisi tilanteen alkuperäiseen). Määrittelemättä jää myöskin se, missä määrin pienituloisen saamat tulot tuottavat suurempaa lisää yhteiskunnan kokonaishyötyyn kuin suurituloisen saamat tulot (mikä ei toisaalta muuta alkuperäistä mallia, jossa pienituloisten asemaa ei ole mahdollista enää parantaa). Malli yksinkertaistaa ihmisen saaman hyödyn yhdeksi suureeksi, jonka mitaaminen lienee käytännössä mahdotonta. Täytyykin pitää mielessä, ettei tulotaso ole aina sama kuin hyötytaso. Se on toisaalta mallin vahvuus, sillä täten se mahdollistaa laajemman tulkinnan hyödyn ja tulotason suhteen. Lisäksi malli tekee paljon oletuksia talouden tehokkuudesta ja vapaiden markkinoiden toimivuudesta. Nämä puutteet eivät kuitenkaan välttämättä haittaa, sillä mallin perimmäinen tarkoitus on moraalisesti oikeuttaa julkinen tulontasauspolitiikka, eli tosimaailmassa markkinatalouden, progressiivisen verotuksen ja sosiaalipolitiikan yhdistelmä, jote me kutsumme pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioiksi.

Kokoomusnuoret pelaavat itsensä paitsioon

Kokoomuksen nuorten liitosta aka Kokoomusnuorista on tullut Suomeen uusi äärioikeisto. Onhan se toki siinä mielessä ymmärrettävää, ettei Suomessa muuta varsinaisesti raadikaalin oikeistolaisena pidettävää merkittävää liikettä ole kun populistienkin suosio kanavoituu keskusta-vasemmistolaisiin Perussuomalaisiin. Muutos tapahtui nähdäkseni Kokoomusnuorten valittua konservatiivisen uusliberalistin Wille Rydmanin puheenjohtajakseen vuonna 2010.

Nykyisellään Kokoomuksen nuorten liiton tavoitteet eroavat radikaalisti kaikista muista poliittisista nuoriso- ja opiskelijajärjestöistä - sekä poliittisista puolueista. Kokoomusnuoret kannattavat mm. 20-40% leikkausta julkisen sektorin menoihin, siirtymistä alhaiseen tasaveroon, palkkaneuvottelujen hajottamista työpaikkatasolle, työntekijän irtisanomisturvan heikentämistä, turvapaikanhakijoiden toimeentulotuesta luopumista, useamman kuin yhden korkeakoulututkinnon tekemistä maksulliseksi, kuntien valtiontukien leikkausta, kehitysavun lakkauttamista (myös kansalaisjärjestöjen tuki), EU:n kehittämistä kohti liittovaltiota lakkauttamalla ministerineuvoston (jäsenmaiden ensisijainen vaikutuskanava EU:ssa), Suomen liittymistä NATO:on ensi vaalikaudella, YLE:n ja VR:n yksityistämistä ja jopa tieverkon ylläpidon lakkauttamista haja-asutusalueilta! Jokainen osaa varmasti tehdä näistä vaatimuksista omat johtopäätöksensä, joten en käy niitä tässä suuremmin erittelemään. VR:n yksityistäminen saattaa kuulostaa houkuttelevalta, mutta se tuskin ratkaisisi Suomen junaverkon ongelmia, sillä kilpailua ei siltikään pääsisi syntymään.

Kaikessa karmivuudessaan Kokoomusnuorten tavoiteohjelma ja retoriikka ovat omiaan ajamaan Kokoomusnuoret poliittiseen paitsioon, jossa kukaan ei halua tehdä heidän kanssaan yhteistyötä. Tässä ollaan aika kaukana perinteisestä kokoomuslaisesta maltillisesta sosiaaliliberalismista, jota pääpuolekin pääasiassa edustaa. Onko tämä merkki siitä, että Suomen oikeistossa ollaan siirtymässä merkittävästi enemmän oikealle kohti markkinavetoista yksisilmäistä uusliberalismia? Ovatko tämän ohjelman takana olevat ihmiset tulevaisuuden voimahahmoja yhdessä Suomen suurista puolueista? Onneksi ei välttämättä, mutta selvää oikeiston radikalisoitumista on kuitenkin ilmassa.

Ajatuksia kansalaispalkasta

Viime aikoina Suomessa on puhuttu paljon ajatuksesta uudistaa sosiaaliturvajärjestelmiä kohti kansalaispalkkaa, eli perustulomallia. Perusajatus uudistuksessa olisi se, että eriytettyjä tukia, mm. opintotuki ja työttömyyskorvays, poistettaisiin ja tililla tulisi kaikkien ansaitsema kansalaispalkka. Juju piilee siinä, että verrattain pieni tuki palaisi suurimmaksi osaksi progressiivisen verotuksen myötä takaisin valtiolle, mikäli tulot ovat hyvin suuret. Tarkoituksena olisi vähentää byrokratiaa ja poistaa epäkannustavuuksia sosiaaliturvasta. Kansalaispalkan puolesta ovat puhuneet erityisesti Vihreät ja heidän joukossaan erityisesti Osmo Soininvaara. Muistakin puolueista on kuultu mielipiteitä kansalaispalkan puolesta, mm. Kokoomuksesta ja Vasemmistoliitosta. Ero Vasemmistommistoliiton ja Kokoomuksen (epävirallisella) kansalaispalkoilla on kuitenkin kuin yöllä ja päivällä: jälkimmäisen suuruus olisi n. 800 € ja edellisen n. 400 €. Itse suhtaudun kansalaispalkkaan uteliaasti, mutta myös kriittisesti, sillä siinäkin on epäilemättä puutteensa ja ongelmansa, joita käsittelen tässä kirjoituksessa.

Kansalaispalkan ehdoton etu olisi se, ettei missään vaiheessa voisi tulla tuloloukkua, jossa työn tekeminen tai muu yrittäminen vähentää tuloja. Tässä tullaan kuitenkin lopulta ratkaisemattomaan yhtälöön: emme mitenkään voi yhdistää täysin oikeudenmukaista ja tehokkaasti kohdistettua sosiaaliturvaa ja täydellistä kannustavuutta. Kun pyrimme parantamaan toista, heikennämme väistämättä myös toista. Tietyssä määrin voidaan saavuttaa win-win -ratkaisuja, mutta ne ovat varsin harvassa, eikä kansalaispalkka ole missään nimessä sellainen. Puhtaimmillaan se ei ota huomioon ihmisten erilaisia elämäntilanteita, eikä erilaisia tarpeita. Jotta nämä voitaisiin ottaa huomioon, tulisi malli joka tapausessa rikkoa ja tuoda mukaan myös erillisiä etuuksia, jolloin olemme jälleen alkuperäisten ongelmien parissa. Se tosin lienee joka tapauksessä väistämätöntä, mikäli haluamme huolehtia kaikkien kansalaisten toimeentulosta. Tällöin keskustelu menee siihen, millainen kompromissi tai yhdistelmä erilaisia sosiaalietuuksia on paras mahdollinen.

Kansalaispalkka ei myöskään kaikissa tapauksissa edistä kannustavuutta. Se kylläkin poistaa tilanteet, joissa lisätyön tekeminen ei ole kannattavaa, mutta se samalla myös tehokkaasti mahdollistaa ns. "downshift"-vaikutuksen, jossa ihminen vähentää työn tekoaan saadakseen lisää vapaa aikaa. Valitettavasti puhdas, vailla mitään tarveharkintaa tai kontrollia oleva, kansalaispalkka kannustaa suhteettomasti tekemään töitä vain niin vähän, ettei kansalaispalkan summa alene liikaa verotuksessa. Jos kansalaispalkka olisi vaikka 600 €, mikä on mielestäni ehdoton minimi ihmisen toimeentulolle ilman muuta tukea, tienaamalla vain n. 1000 € kansalaispalkka ei ainakaan nykyverotuksessa merkittävästi vähenisi, jolloin ihminen tienaisi bruttona noin 1400 € ja tekisi varsin vähän töitä. Sillä kykenee elämään, mutta yhteiskunnan kannalta sellainen on kestämätöntä. Samoin järjestelmä kannustaa myös esim. muuten kannattamattoman yhden hengen liikeyrityksen pyörittämiseen kansalaispalkan turvin, mikä ei jälleenkään ole yhteiskunnan etu pitkällä aikavälillä.

Toinen ongelma kansalaispalkassa on sen erittäin heikko kohdentuvuus. Tietty osa, vähintään 1/3 nykyverotuksella, maksetaan kuitenkin myös kaikkein rikkaimmille. Tämä siis käytännössä johtaa siihen, että verotusta pitäisi kansalaispalkan myötä korottaa, mikä taas osaltaan heikentäisi kansalaispalkan kannustavuus- ja työllisyysvaikutusta. Muutenkin, jotta pidettäisiin yhteiskunnan tulonjako entisellään, kansalaispalkka vaatisi verotuksen progression lisäämistä. Kuitenkaan kaikki valtion tulot eivät tule ansioveroista, joten yhtälö ei toimi 1:1. Myöskään pääomatuloja ei veroteta samalla lailla kuin ansiotuloja. Tämä johtaisi käytännössä hyvätuloisten suosimiseen kansalaispalkkajärjestelmässä, jollei pääomatuloveroja veroteta tai muuten huomioida eri lailla kuin nykyään.

Kohdentuvuusongelma ei ole vain korkeissa tuloluokissa. Myöskin alhaisissa tuloluokissa kansalaispalkkaan nojautumisen riskinä on, ettei eri elämäntilanteiden tarpeita huomioda riittävästi, eikä järjestelmä mm. velvoita työtöntä millään lailla työnhakuun tai kouluttautumiseen. Tämä eivät välttämättä ole ongelmia mikäli työnhaku ja koulutus koetaan kannattavaksi, mutta joillekkin kannustimet voivat olla ratkaisevia työnhaun kannalta. Yleisluontoisesti kohdentuvuusongelman voi kuitenkin ymmärtää niin, että jotkut saavat liikaa ja jotkut liian vähän. Tarvitseeko miljonääriperheen 18-vuotias vanhempiensa luona asuva vesa todellakin kuussa 600€ juomarahaa?

Mutta ei kuitenkaan pidä heittäytyä täysin kriittiseksi kansalaispalkkaa kohtaan. Siinä on potentiaali, jos se toteutetaan järkevästi muut tuet huomioiden: esim. 200 € kansalaispalkkaa ja muut tarveharkintaiset ja ansiosidonnaiset sosiaalituet päälle. Osmo Soininvaarakin on sanonut, ettei kansalaispalkka tule toteutumaan sellaisenaan, vaan nykyistä järjestelmää sopeutetaan perustulomalliin. Se, mihin ei missään nimessä kuitenkaan pidä mennä, on alhainen kansalaispalkka alhaisella verotuksella ja muiden tukien puute, sillä se olisi vain kaikkein rikkaimpien etu ja johtaisi käytännössä pätkätyötä tekevän köyhällistön syntyyn. Nykyistä järjestelmää voidaan myös kehittää lähemmäs kansalaispalkkaa esim. säilyttämällä tietyt etuudet myös pienipalkkaisille työntekijöille, mm. tekemällä lapsilisistä etuoikeutettua tuloa ja vähentämällä tukien riippuvuutta puolison ja perheen tuloista. Myöskin pääomaverotuksen toteuttaminen tulisi miettiä uudelleen progressiiviseen suuntaan. Byrokratiasta sillä ei kuitenkaan valitettavasti päästä eroon. Mitään ongelmatonta patenttiratkaisua kansalaispalkastakaan on toisaalta turha odottaa.

Ylioppilaslehden juttu aiheesta: http://www.ylioppilaslehti.fi/1997/09/19/sadetanssi-perustulon-puolesta/

Esimerkki kansalaispalkasta

Kovemmat vankeusrangaistukset?

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että äänestäjät toivovat kansanedustajaehdokkaiden ajavan kovempia vankeusrangaistuksia. Tämä asenne tuntuu olevan hyvin monella: rikollisille pidemmät rangaistukset ja vankilat ankeiksi luoliksi ja vielä mielellään kuolemanrangaistukset pahimmille rötöstelijöille. Kysytään, miksi vangit saavat opiskella vankeusaikanaan ja miksi heillä on virikkeitä, kuten kirjoja ja televisioita. Vaaditaan suljettuja vankiloita avovankiloiden sijaan ja vankiloista mahdollisimman epämiellyttäviä paikkoja. On kuitenkin hyvin kyseenalaista, hyödyttäisikö se yhteiskuntaa millään tasolla.

Samaan ääneen nämä äänestäjät vaativat Helsingin Sanomien mukaan julkisen sektorin menojen leikkausta. Vankeusrangaistusten pidentäminen ei tätä asiaa ainakaan auta. Lisäksi on hyvä palauttaa tässä vaiheessa mieleen, mikä onkaan oikeuslaitoksen tehtävä yhteiskunnassa: rikosten ehkäisy ja rikollisten integroiminen takaisin yhteiskuntaan. Empiirisellä tutkimuksella ei ole havaittu korrelaatiota rangaistusten kovuuden ja rikollisuusasteen välillä. Kyllähän sen arkijärjelläkin ymmärtää - ei ihminen ajattele kiinnijäämistä silloin kun tekee rikoksen. Jos ajattelisi, tuskin hän sitä tekisi. Vankeusrangaistusten pituudella ei ole siis oleellista merkitystä rikollisuuden ehkäisyn kannalta., vaan lähinnä eri rangaistusten suhteella toisiinsa. Raiskauksista esim. on Suomessa liian lyhyet tuomiot suhteessa mm. pahoinpitelyyn. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rangaistukset keskimäärin olisivat liian lyhyitä. Toinen juttu on sitten ne muutamat harvat psykopaatit, jotka jatkavat rikosten tekemistä joka tapauksessa aina vapauduttuaan. Nämä tapaukset kuuluvat kuitenkin ennemmin mielisairaalan suljetulle osastolle, eivätkä kuulu tähän keskusteluun. Huomionarvoista on myös se, että elinkautisten keskimääräinen suoritusaika on parin viimeisen presidentin aikana kasvanut keskimäärin n. 4 vuodella.

Entä sitten vankiloiden olot? Eikös se ole epäoikeudenmukaista, että rikolliset saavat kaiken aiheuttamansa kärsimyksen jälkeen elellä mukavasti avovankiloissa ja käydä vielä välillä lomilla? Oikeuslaitos ei kuitenkaan ole kostolaitos. Oikeuslaitoksen toinen tehtävä on sopeuttaa rikolliset takaisin yhteiskuntaan, mitä eivät ainakaan auta epäinhimilliset vankilaolosuhteet, joissa vangeilla ei ole muuta tekemistä kuin tapella keskenään ja mennä entistä syvemmälle omiin ongelmiinsa. Sellainen ympäristö ei auta palaamaan takaisin normaaliin elämään, vaan enemminkin edesauttaa tulevaa häiriökäyttäytymistä. Siksi on hyvä, että vankiloissa on myös virikkeitä ja että ne eivät ole ihmisen psyykkeelle haitallisia paikkoja. Avovankilat myös tulevat huomattavasti suljettuja vankiloita halvemmiksi. Muistutan edelleen, että sieltä kyllä lentää pian suljettuun vankilaan, jos ei kykene elämään ihmisiksi tai yrittää paeta.

Mutta eivätkö kuolemanrangaistukset ratkaisisi kaikki ongelmat? Nirri pois, niin eipähän ainakaan uusita rikosta. Helppoa ja halpaa, kunhan ei liian kalliita teloitusmenetelmiä käytetä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä eettinen ratkaisu, eikä välttämättä järkevinkään. Ensiksikin koskaan ei voida olla täysin varmoja siitä, onko joku ihminen oikeasti tehnyt rikoksen vai onko hänet esim. lavastettu. Lisäksi kuolemanrangaistus aiheuttaa lukuisia epäsuoria ongelmia: se voi olla tuhoisa tuomitun läheisille ja se on erittäin tehokas keino varmistaa, että syytetty tekee kaikkensa, jottei jäisi kiinni: tarvittaessa tappaa muutaman ihmisen yrittäessään paeta - sillä mitä menetettävää hänellä on? Käytäntö on myös osoittanut, ettei eettisesti (?) toteutettu kuolemantuomio olekaan niin halpa kuin kuvitellaan. Yhdysvalloissa kuolemantuomion hinta kaikkine oikeudenkäynteineen nousee elinikäisen vankeusrangaistuksen hintaa korkeammaksi. Onhan se ehkä halpaa, jos ilman kunnollisia selvityksiä pistetään kirveellä saunan takana nirri pois, mutta siitä onkin sitten oikeusvaltio aika kaukana.

TUPO:n merkitys työllisyydelle

Suomessa siirryttiin vuonna 2008 pois keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista (TUPO) työmarkkinoilla, Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) vetäydyttyä neuvotteluista. Sen jälkeen epävakaus työmarkkinoilla on lisääntynyt, eikä lopputulos ole ollut tyydyttävä juuri millekään osapuolelle. Suomessa on perinteisesti ollut TUPO:n ansiosta hyvin yhteistyökykyiset ja keskitetysti koordinoidut työmarkkinat, mikä on edesauttanut kokonaisvaltaisten, useimpia osapuolia hyödyttävien ratkaisujen löytymistä. TUPO:t ovat myös vähentäneet yhteiskunnalle haitallisten työtaisteluiden tarvetta, sekä mahdollistaneet suhteellisen tasa-arvoisen palkkakehityksen, ja pitkäjänteisen yhteiskuntapoliittisen suunnittelun, jossa voidaan käsitellä työmarkkinapolitiikan lisäksi myös mm. talous- ja sosiaalipolitiikkaa pidemmällä aikavälillä.

TUPO:n puuttumisen riskinä on, että ammattiliittojen keskinäinen koordinaatio ja yhteistyö heikkenevät, mikä saattaa johtaa eräissä Keski- ja Etelä-Euroopan maissa vallitsevaan työmarkkinoiden ”insider-outsider” -ongelmaan, joissa merkittävistä eduista hyötyvät pitkään alalla olleet ”sisäpiirin” työtekijät, mutta uusien ”ulkopiirin” työntekijöiden tulo alalle muuttuu vaikeaksi yksittäisten järjestöjen ajaessa omien jäsentensä etuja muusta välittämättä. Tällä on taipumuksena lisätä työmarkkinoiden jähmeyttä ja siten työttömyyttä: erityisesti pitkäaikaistyöttömyyttä ja nuorisotyöttömyyttä. Ongelman johtuu siis pääasiassa koordinoimattoman sopimustoiminnan ulkoisvaikutuksista, jolloin kukin osapuoli pyrkii maksimoimaan oman ydinjäsenistönsä edut ajattelematta koko työväestön, tai kansantalouden etua. Lisäksi ilman keskitettyä ratkaisua palkkamaltista on vaikeampi päästä yhteisymmärrykseen ja näin ollen on riskinä, että inflaation kiihtyminen syö palkankorotuksilla saavutetun ostovoiman.  

Kansainvälisissä vertailuissa on osoittautunut, että hyvin vahvat, mutta yhteistyökykyiset ja keskitetysti koordinoidut ammattiyhdistykset eivät juuri aiheuta ylimääräistä työttömyyttä ja luovat työmarkkinoille huomattavasti vähemmän joustamattomuutta kuin vahvat, mutta yhteistyökyvyttömät ja heikosti koordinoidut ammattiliitot. Lisäksi ne ovat tasa-arvoisempia työntekijöille, kuin jälkimmäiset. Ammattiliittojen olemassaolo on tärkeää palkansaajien kannalta, sillä muuten suuret työnantajat pystyisivät helposti polkemaan yksittäisiä palkansaajia ja ansaitsemaan ylisuurta voittoa. On kuitenkin myös tärkeää, ettei Suomessa pääse syntymään erottelua työvoiman sisäpiiriläisten ja ulkopiiriläisten välille. Näiden tavoitteiden ajamisessa tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat merkittävässä osassa luoden myös valtiolle ohjauskanavan työmarkkinoihin. EK:n ajama uusliberaali, vapailla markkinoilla määräytyvä, tulopolitiikka ei teoriassakaan toimi Pohjoismaisissa yhteiskunnissa, joissa ammatillinen järjestäytymisaste on joka tapauksessa korkea. Näin ollen EK:n ajama työmarkkinoiden joustavuus vain heikkenee, kun siirrytään pois keskitetyistä ratkaisuista. Käytännössä tämä tarkoittaa potentiaalisesti suurempaa työttömyyttä, suurempia eroja eri palkansaajaryhmien välillä, alhaisempaa kansantalouden kilpailukykyä ja inflaatiota.

Olisiko EK:nkin aika tajuta, että irtautumalla TUPO:sta se sahaa vain omaa jalkaansa?

Julkista sektoria ei pidä johtaa kuin yksityistä yritystä

 

Insinööriajot kallistuivat vuodenvaihteessa 40%, koska ajokokeen järjestäminen kilpailutettiin ja tarjouskilpaan osallistui vain yksi yritys - tarjouksella joka on 40% nykyhintaa korkeampi. Lain mukaan julkisen sektorin järjestäessä tarjouskilvan, on sen pakko hyväksyä paras tarjous. Tässä tapauksessa se paras oli vain huomattavasti julkista vaihtoehtoa kalliimpi. Idiootit.

Ylipäänsä kaikessa julkisen sektorin hallinnossa ja siihen liittyvässä lainsäädännössä tulisi ymmärtää, ettei julkinen sektori toimi samalla lailla kuin yksityinen yritys: sillä on eri tavoitteet ja se toimii erilaisilla lainalaisuuksilla. Tieteessäkin ne on erotettu liiketaloustieteeseen ja kansantaloustieteeseen. Viime aikoina Suomessa on entistä enemmän yritetty johtaa julkista sektria yksityisen sektorin keinoilla. On puhuttu tulosjohtamisesta ja yksityistämisestä. Ei kuitenkaan ole aina ymmärretty, etteivät yritysmaailmasta kopioidut käytännöt aina sovi julkisiin palveluihin. Julkinen sektori nimittäin saa "voittonsa", ei palveluiden käyttämisestä, vaan laadukkaista tasapuolista palveluista ja niiden yhteiskunnalle aiheuttamista positiivisista ulkoisvaikutuksista, mikä taas lisää pitkällä aikavälillä myös verotuloja.

Ongelma on siis ennen kaikkea rakenteellinen: se juontuu julkisen hallinon johtamisen periaatteista, jotka eivät julkiseen hallintoon sovellu. Seurauksena ovat lukuisat ongelmat julkisella sektorilla: mm. terveydenhuollossa, VR:llä ja nyttemmin insinööriajojen yksityistämisessä. Syyt, joiden takia liike-elämän johtomallit eivät julkiselle puolelle sellaisenaan sovellu voidaan helposti listata:

1. Voiton määräytyminen eri tavalla (verotuksesta, ei palveluiden käytöstä)
2. Yksityinen monopolin on taloudellisesti yhteiskunnalle ongelmallisempi kuin julkinen monopoli (vrt. edellinen kirjoitus)
3. Julkisen järjestelmän hinnoittelussa voidaan ottaa huomioon ulkoisvaikutukset paremmin kuin yksityisessä ratkaisussa
4. Kilpailutettaessa kaikki julkinen toiminta joudutaan samalla luopumaan keskitetyn yhteistyön tuomista synergiaeduista. Erikoistuminen on yksityisessä taloudessa lähes aina kannattavaa kohdan 1 takia, mutta julkisella puolella tämä yhtälö ei enää päde. Julkisten organisaatioiden keskinäinen kilpailu johtaa helposti siihen, ettei yhteisestä edustä enää välitetä, mikä aiheuttaa järjestelmälle ylimääräisiä kuluja. Se johtaa absurdeihin tilanteisiin, joissa julkishallinnon toimijoiden säästöt siirtyvät kuluina muille yksiköille - tai pahimmassa tapauksessa oikeusturvaongelmiin, kuten varsin yleisiin tilanteisiin, joissa yksiköillä ei todellisuudessa ole varaa maksaa lainmukaisia velvotteitaan esim. siviilipalvelusmiehille.

Sen sijaan, että julkisen sektorin tehokkuutta haetaan liike-elämän malleista, tulisi julkiselle sektorille luoda kokonaan oma hallintomalli, jossa otettaisiin huomioon julkisen sektorin erityislaatuisuus ja painotettaisiin pitkän aikavälin etuja. Kannustinjärjestelmien tulisi kannustaa ongelmien ennaltaehkäisyyn ja laatuun suorituskertojen määrän tai halpuuden sijaan. Esim. terveydenhuollossa paras julkinen palvelu ei ole mahdollisimman monta mahdollisimman halpaa hoitotoimenpidettä, vaan terve ihminen. Lisäksi kannattaisi myös huomioida, ettei yksityistämisvimmassa luoda yksityisiä monopoleja, jotka nostavat palvelun hintaa julkisen sektorin tasapainohintaa korkeammaksi, kuten inssiajojen tapauksessa. Joskus julkinen onkin halvempi kuin yksityinen.

Pakina Päivi Räsäsestä

Viitaten Päivi Räsäsen kommentteihin kristittyjen suosimisesta pakolaisia valittaessa, olen kirjoittanut aiheesta vastauksen tukeutuen pelkästään Räsäsen käyttämään argumentaatioon:

"Suomi ei voi ottaa kaikkia maailman pakolaisia. Sopeutumisen kannalta olisi järkevää valita sellaisia ryhmiä, jotka kulttuurisesti ja seksuaalisesti sopeutuvat tänne, eli asetetaan etusijalle esimerkiksi vainotut homot. Vaikka heidät siirrettäisiin eri puolille Suomea, kuten Etelä-Pohjanmaalle tai Etelä-Karjalaan, he integroituvat nopeasti, kun he löytävät homoyhteisön. Siellä heidät otetaan hyvin vastaan vainottuina homoina. Heteromiesten kohdalla on suurempi riski eristäytymiseen. Se yhdessä syrjimisen kanssa voi johtaa radikalisoitumiseen. Suomi ei ole mikään muusta maailmasta eristetty saareke.”