Pankkiunioni eurokriisin ratkaisuna?

Ekonomisti Sixten Korkman otti Suomen kuvalehden kolumnissaan (20.7.2012) kantaa EU:n laajuisen pankkiunionin puolesta. Mielestäni ajatus on pitkän aikavälin kehitystä ajatellen yksi järkevimmistä viime aikoina esitetyistä. Erityisen positiivista Korkmanin mallissa on se, ettei se vaatisi eurobondeja, eli valtion velkakirjojen yhteisvastuuta. Pitkällä aikavälillä pankkiunioni voisi toimia ainakin osaratkaisuna euroalueen rakenteellisiin ongelmiin.

Pankkiunionin ydin on ajatus katkaista pankkien ja valtioiden välinen napanuora ja luoda tämä uusi sidos pankkien ja EU:n välille. Tällöin yksittäisten jäsenmaiden fiskaalipolitiikka ja pankkien kestokyky ei olisi niin voimakkaasti sidoksissa keskenään. Vaikka yksittäisiin jäsenvaltioihin ilmaantuisi ongelmia, säteilisivät ne ongelmat muihin euromaihin vain viennin kautta, eivät pankkikriisin muodossa. Samainen malli on käytössä tällä hetkellä Yhdysvalloista, jossa pankit ovat sidoksissa liittovaltioon. Olisi loogista, kun EU:lla kerran on jo oma keskuspankki, että koko euroalueen pankkijärjestelmää valvottaisiin keskitetysti Frankfurtista. Silloin olisi myös käytännössä mahdollista noudattaa EU:n no-bail-out-lauseketta (joka siis kieltää muiden jäsenvaltioiden tukemisen) ilman välitöntä pelkoa kriisin leviämisestä. Mahdolliset tukitoimenpiteet voitaisiin sitten kohdistaa vaikka työllistämisrahastoihin.

Tällaisessa järjestelmässä ei pankkikriisinkään aikaan olisi tarvetta eurobondeihin tai muihin valtionvelan yhteisvastuisiin. Eurobondien ongelmana olisi nimittäin (Suomen lisääntyvien lainakulujen lisäksi) se, etteivät ne kannustaisi hoitamaan rakenteita kuntoon. Moral Hazard, jossa ajateltaisiin, että kyllä ne muut hoitaa, olisi liian houkutteleva. Jotta eurobondit voisivat olla toimiva ratkaisu, tulisi EU:ssa ensin harjoittaa keskitetysti koordinoitua makrotalouspolitiikkaa (pitäen sisällään mm. finanssi- , raha- ja työllisyyspolitiikan). Se olisi kuitenkin hurja harppaus liittovaltion suuntaan, vaatisi mahdollisesti myös esim. verotus- ja sosiaaliturvakäytänteiden yhtenäistämistä. Pankkiunioni voisi mahdollistaa rakenteiden korjaamisen ilman valtavia vallansiirtoja EU:lle. En näe sillä Suomen kannalta mitään olennaista haittaa, että pankkejamme valvoisi Suomen pankin sijaan EKP. Yhtenäiset käytännöt lieventäisivät taloudellisia shokkeja ja ehkäisisivät uusien kriisien syntymistä. Uskon myös, että olisi varsin realistista odottaa saksalaisella periaatteella toimivalta EKP:lta suhteellisen tiukkaa, jopa suomalaista, pankkivalvontaa.

Tällaisen järjestelmän pystyyn laittaminen tuskin tapahtuu yhdessä yössä. Siten voi olla, että pankkiunioni onkin ajankohtainen vasta, kun mietitään miten EU:ssa voitaisiin ehkäistä tulevia kriisejä. Ensin pitäisi jotenkin selvitä tästä nykyisestä.

Kun keinoäly mullistaa maailmantalouden

Kerronnallisessa fiktiossa on parin vuosikymmenen ajan käsitelty varsin kattavasti ajatusta omaan ajatteluun kykenevän keinoälyn luomisesta. Tätä tulevaisuudenutopiaa käsitelleistä teoksista vaikuttavimpia ovat olleet mm. teknologiademo Kara, elokuvat The Bicentennial Man, A.I. Artificial Intelligence ja The Matrix -trilogia muutamia mainitakseni. Oikeastaan aihetta on käsitelty jo 1900-luvun alussa venäläisessä kirjallisuudessa sekä mm. tŝekkiläisessä näytelmässä R.U.R. Vaikka aihe ei liene ajankohtainen vielä vuosikymmeniin (uskoakseni ei vielä omana elinaikanani) en näe mitään syytä sille, miksi keinotekoinen älykkyys ei tulisi ennen pitkään kehittymään ihmisen tasolle, ja kenties siitä ohikin.

Realistisesti ajatellen, mitä vaikutuksia keinoälyn luomisella olisi ihmisyhteiskunnalle ja maailmantaloudelle? Tämän kirjoituksen tarkoitus on pohtia taloustieteen valossa niitä mahdollisia tulevaisuusskenaarioita, joita keinoälyn tuoma mullistus ihmiskuntaan aiheuttaisi. Kuvitellaan, että ihmiskunta on kyennyt kehittämään koneen, joka kykenee vähintään yhtä suureen älylliseen kapasiteettiin kuin ihminen, sekä on fyysisesti tehokkaampi, eli tarvitsee vähemmän raaka-aineita tehtyä työtä kohti kuin ihminen. Kuvitellaan, että älykäs kone voisi kokonaan korvata ihmisen työntekijänä. Mitä seurauksia tästä olisi ihmisille ja yhteiskunnalle?

Lähdetään aivan aluksi liikkeelle taloustieteen suhtautumisesta teknologiseen kehitykseen. Teknologinen kehitys nähdään taloustieteessä yleisesti keinona tehostaa ihmisen tekemää työtä, joko itse tuotannon osalta tai sitten parempien lopputuotteiden tai -palveluiden osalta. Kehityksestä käytetäänkin usein mittaa tuotanto per efektiivinen työntekijä. Työntekijä siis nähdään tavallaan koneen käyttäjänä. Teknologisen kehitys ei itsessään katsota aiheuttavan työttömyyttä, jos talous kasvaa samaa tahtia teknologisen kehityksen kanssa (korvaa menetetyt työpaikat). Mutta entäs jos konetta käyttääkin toinen kone? Mikä sija silloin jää ihmistyöntekijälle? Miten käy työllisyyden?

Seuraava keskeinen teoria on niukkuuden periaate. Taloustiede lähtee ajatuksesta, jossa kuluttajien tarpeet ovat rajattomat, mutta resurssit rajalliset. Toisin kuin monet usein kuvittelevat, arvo ei muodostu markkinoilla hyödyllisyyden, vaan niukkuuden perusteella. Ne hyödykkeet ovat aina arvokkaimpia, joista on suurin pula. Se, miten niukkuus liittyy keinoälyn kehitykseen, on, ettei luovasta älykkäästä työstä vallitsisi enää niukkuutta. Tällöin työntekijä menettää niukkuuden suoman arvon omasta työstään. Jo teollistumisen yhteydessä olemme nähneet tämän tapahtuvan monille yksinkertaisille fyysisille työtehtäville. Entäs, jos sama kehitys tapahtuu kaikille ihmisen työtehtäville?

Kolmas aiheeseen liittyvä teoria on suhteellisen edun periaate. Sinällään lohdullinen teoria kertoo, että jokaisen henkilön ja jokaisen alueen kannattaa tuottaa jotain (siis tehdä työtä), vaikka joku toinen tekisikin saman työn tehokkaammin. Pointtina on, että jokaisen kannattaa keskittyä siihen, missä hänellä on suhteellinen etu: eli omiin vahvuusalueihinsa. Ei ole väliä, vaikka joku muu olisi kaikessa parempi, sillä hänenkin kannattaa keskittyä omaan suhteelliseen vahvuusalueeseensa.  Teoria pätee jopa silloin, jos vahvuusalueet ovat kummallakin samat (silloin katsotaan, kumman suhteellinen etu on voimakkaampi, ja toinen keskittyy heikompaan osaamisalueeseensa). Tilanne tasoitetaan lopulta kaupankäynnillä.

Eli ihmisten kannattaisi tällä logiikalla silti tehdä töitä, myös tasavertaisina ja itsenäisinä (oletus) toimivien keinoälyrobottien kauppakumppaneina. Toinen kysymys on kuitenkin se, mikäli olisi ihmisen palkka tällaisessa järjestelmässä. Markkinatalouden valitessa yritys valitsee aina sen tuotannontekijän, jolla kustannus-tuotto-suhde on paras (niukkuus). Nyt, mikäli nämä älykoneet pystyisivät tekemään ihmisen työn mitättömällä kustannuksella (energian hinta), täytyisi työllään elävien ihmisten tehdä työtä varsin mitättömällä palkalla. Talousteoria ei ota huomioon sitä, että ihmisillä on myös kiinteitä kustannuksia – jokaisen täytyy myös syödä ja juoda. Voi olla, että vapailla markkinoilla omistamattomat ihmiset eivät pystyisi kilpailemaan älykkäitä koneita vastaan edes hengissäpitimikseensä. Tästä nousevatkin keinoälytulevaisuuden suurimmat teemat: omistus ja valta.

Olettaen, että koneen älyllinen kapasiteetti kykenee kaikkeen samaan mihin ihminenkin, niin menettää ihmistyö arvonsa keinoälytaloudessa. Tästä pääsemme kuitenkin vielä laajempiin kysymyksiin. Millainen olisi se yhteiskunta, jossa kone voisi lähes kokonaan korvata ihmistyön? Ensimmäinen kysymys on toki se, mikä olisi ihmisten ja älykkäiden koneiden valtasuhde? Olisiko koneilla rajattomat tarpeet kuten ihmisillä ajatellaan olevan?

Kuten edellä totesin, vapaassa kilpailussa ihmistyö menettää arvonsa koneita vastaan. Mikäli kuitenkin vapaan tahdon omaavilla ja vapailla koneilla olisi tarpeita, voisivat he hinnoitella työnsä korkeammaksi, jolloin myös ihmistyölle olisi sijaa. Tämä johtaisi kuitenkin selkeään hierarkkiseen valta-asemaan yhteiskunnassa, jossa koneet ohittaisivat ihmiset. Ilman yhteiskunnan puuttumista asiaan, tulisi omistamattomista ihmisistä yhteiskunnan alinta kastia, mutta heille silti riittäisi töitä ja jonkinlainen elintaso älykoneiden palkkavaatimusten kasvaessa. Olisimme kuitenkin toisarvoisia älykoneisiin nähden. Tämä on yksi mahdollinen skenaario.

Mikäli koneilla ei olisi tarpeita, lienee luonnollista ajatella niiden palvelevan ihmisiä. Tämä lienee toinen uskottava skenaario. Jos tilanne olisi tämä, niin silloin voitaisiin sanoa koko markkinatalouden periaatteiden menevän päälaelleen. Ihmistyön arvo olisi mitätön ja käytännössä ainoastaan omistuksella olisi merkitystä. Vapaassa laissez-faire-taloudessa omistus olisi ainut tie elintason kartuttamiseen. Tällöin vaihtoehtoina ovat joko tuntemamme kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen romahdus tai äärimmäinen dystopia, jossa pieni määrä suuromistajia hallitsee konearmeijoineen tuotantoa ja luultavasti koko yhteiskuntaa. Omistamattomat ihmiset eläisivät äärimmäisessä köyhyydessä. Yllättäen Marxin teoriat saisivatkin aivan uutta lisäarvoa. 

Ainakaan itse en pidä tällaista tulevaisuutta kovin toivottavana. Työn arvon romahdus johtaisi väistämättä paineeseen antaa elintasoerojen kasvaa ja vallan ja omaisuuden kasaantua yhä harvempien käsiin. Se ei ole koskaan toivottava kehitys. Mahdollinen ratkaisu olisi jonkinlainen sosialistinen järjestelmä, jossa kukaan (ihminen) ei tekisi työtä. Ihmiset käyttäisivät aikansa viihteeseen ja kansalaisaktivismiin. Tällainen tulevaisuus voisi olla valoisa, mutta pelkään sen voivan johtaa voimakkaaseen passivoitumiseen ja elämänhalun puutteeseen. Osaisivatko ihmiset jättää kaiken työn koneille? Ehkä ihmiset tekisivät vapaaehtoistyötä? Zeitgeist-liike pyrkiikin juuri tällaiseen yhteiskuntaan, tosin hiukan etuajassa. Ehkä heidänkin aikansa vielä koittaa.

Kolmas skenaario on se, että koneilla on tarpeita ja vapaa tahto, mutta ne ovat alisteisia heidät omistaville ihmisille: siis orjia. Lopputulos olisi poliittisesti kimurantti, sillä se voisi oikeastaan johtaa mihin tahansa edellisistä skenaarioista. Jos julkisvalta ei tee mitään, seurauksena on omistavan luokan harvainvalta ja dystopia. Jos älykoneiden tuotos sosialisoidaan, voi lopputuloksena olla parhaimmillaan punavihreä utopia tai sitten passivoituminen ja elämän merkityksen katoaminen. Kolmas vaihtoehto on se, että koneorjat vapautetaan vapaiksi kansalaisiksi, jolloin oltaisiin ensimmäisessä skenaariossa ja entisistä orjista tulisi luultavasti ennen pitkää uusia herroja.

Voi kenties olla parempi, ettei täydellisen keinoälyn kehittämistä koskaan sallittaisi. Vaikka jokupa sen kuitenkin tekisi, vaikka salaa. Ongelma on kuitenkin siinä, miten määritellä täydellinen keinoäly. On luultavaa, että hieman lyhyemmällä aikavälillä mikään edellisistä skenaarioista ei toteudu sellaisenaan, vaan kehityksessä voi olla piirteitä kaikista. Ei mikään prosessi tapahdu kerralla, vaan pienin askelin. Eräät taloustieteilijät uskovatkin, että olemme hiljalleen siirtymässä aikaan ilman työtä. Emme välttämättä absoluuttisesti, mutta voi olla, että jossain kehitysvaiheessa kaikkien työssäkäynti ei ole enää järkevää. Kysyntää olisi vain erityisen lahjakkaille työntekijöille. Tällöin on myös vakavasti mietittävä sosiaalipolitiikan uutta merkitystä ja rakennetta, sekä laajemminkin yhteiskunnan työnjakoa.

Mitä mullistuksia ikinä tapahtuukin, olen onnellinen, että ne tuskin tapahtuvat omana elinaikanani.

PS. Ihmisillä on tapana liioitella teknologian vaikutuksia lyhyellä aikavälillä, mutta vähätellä pitkällä aikavälillä. Teknologianörteille Internet on jo wanha juttu, mutta todellisuudessa pesukonekin alkaa vasta hiljalleen olla saavuttanut suurimman osan vaikutuksestaan yhteiskunnan kehitykseen. Ja se vaikutus on muuten ollut suurempi kuin Internetin tähän mennessä, sillä pesukone on mahdollistanut naisten laajamittaisen työssäkäynnin. Epäilemättä Internet tulee vaikuttamaan vielä merkittävästi elämäämme, sillä sille keksitään jatkuvasti uusia käyttötarkoituksia. Täten epäilen, että keinoälyrobottien laajamittainen mobilisointi yhteiskuntaan kestää vähintäänkin yhtä kauan, eli yli puoli vuosikymmentä. Siksi uskon, että yllä maalailemani skenaariot voivat olla arkipäivää aikaisintaan vuonna 2100, luultavasti vasta 2150 tai 2200.

Markkinalibertaarien retoriikka vastaa nykyajan kommunismia

Mediassa on viime aikoina pyörinyt yllättävän voimakkaita ja näkyviä kannanottoja, joissa yhdistyy sama ajatusmaailma: äärimmäinen markkinaliberalismi ja absoluuttinen yksilönvapaus. Näitä ajatuksia ovat esittäneet näkyvimpinä mm. pankkiiri Björn ”Nalle” Wahlroos, EK:n pääjohtaja Matti Apunen, sekä Kokoomusnuorten entinen puheenjohtaja Wille Rydman. Lähes kaikilla liturgia on hyvin samanlaista: valtio ei saisi rajoittaa millään tavalla yksilönvapauksia ja ilman rajoitteita kaikki toimii luonnostaan paremmin. Teoreettiset perusteet nostetaan Nozickin tulonjakofilosofian ja negatiivisen vapauskäsityksen lisäksi useimmiten Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteestä.

Aiemmin tässä blogissa olen viitannut samaan ajatusmaailman termillä ”uusliberalismi”. Uusliberalismi on kuitenkin paljon miedompi ja laajempi käsite, joka pitää sisällään monenlaisia markkinaorientaatioita. Siksi puhunkin nyt ”libertarismista”, jolla tarkoitan äärimmäistä markkinaideologiaa, jossa julkisvallalla ei ole juuri muuta sijaa kuin väkivaltamonopoli (poliisi ja armeija) ja oikeuslaitos. Kaikki muu halutaan yksityisten ihmisten vastuulle. Wahlrooseille ja Apusille sosiaalidemokraattinen hyvinvointipolitiikka on se suurin saatana ja valtion puuttuminen ihmisten toimintaan kaikkien ongelmien lähde. Ajattelutapa kulkee kutakuinkin näin: ”Ihmiset tietävät itse, mikä on heille parasta, eikä valtio tai viranomainen. Täten ihmisten toimiin ei tulisi millään lailla puuttua.”

Voisin jossain määrin hyväksyäkin ajatuksen, että ihminen on täysin vastuussa omista tietoisista teoistaan. Se, mikä tässä libertaarien retoriikassa unohtuu, on kaksi asiaa: yksilön teot vaikuttavat myös muihin ihmisiin, ja tieto eri mahdollisuuksista ja seurauksista on usein epäsymmetristä. Jälkimmäinen tarkoittaa, että henkilökohtaisen edun perusteella tehdyt päätökset aiheuttavat yhteiskunnalle systemaattista haittaa. Lisäksi libertaarit ovat tehneet tietoisen valinnan kannattaa negatiivista vapauskäsitystä positiivisen sijaan (= yksilönvapauden ulkoisten esteiden puute on tärkeämpää kuin tasavertaiset edellytykset tavoitella onnea). Kuitenkin näiden mediassa esiintyneiden henkilöiden retoriikka on hyvin vaihtoehdotonta: kaikki paha on valtion vika ja kaikki olisi paremmin vapaassa kapitalismissa. Muuta vaihtoehtoa ei osata nähdä tai sitä ei ainakaan haluta kertoa.

Tämän takia olen tullut lopputulokseen, että libertaristinen retoriikka vastaa äärimmäisyydessään ja vaihtoehdottomuudessaan 70-luvun kommunistista retoriikkaa. Eipä ihme, olihan Nallekin aikanaan 70-luvulla kommarinuori. Kummallekin on yhteistä yhden ulottuvuuden tarjoaminen kaikkien ongelmien ratkaisuksi. Siinä missä kommunismi halusi maksimoida valtion ja syytti kaikista ongelmista kapitalismia, haluaa libertarismi maksimoida kapitalismin ja syyttää kaikista ongelmista valtiota. Viisaimmat näkevät tässä kehän.

Libertarismia perustellaan usein Itävaltalaisella taloustieteen koulukunnalla. Vaikka arvostankin Itävaltalaisen taloustieteen kontribuutiota tieteen kehitykselle, en voi olla huomioimatta yhtäläisyyttä Itävaltalaisen taloustieteen argumentaatiossa ja marxilaisessa yhteiskuntatieteessä. Kummatkin ovat näennäisesti erillään aatteellisesta vastineestaan ja kummatkin tarjoavat hyvin samankaltaisia selityksiä maailmasta. Kummassakin on havaittavissa argumentaatiomalli: ”Kaikki kukat ovat oikeasti valkoisia, ne vain heijastavat valheellisia värimaailmoja”. Väitettä ei voi vahvistaa eikä kumota minkäänlaisissa olosuhteissa. Itävaltalainen taloustiede kieltäytyy käyttämästä empiirisiä menetelmiä perustellen, että yhteiskunta on liian monimutkainen havainnoivien menetelmien luotettavuudelle. Valitettavasti ilman empiriaa Itävaltalaisella taloustieteellä ei ole minkäänlaista reaalista yhteyttä todellisuuteen paitsi tutkijoiden omat a priori oletukset. Mikään ei kuitenkaan kerro siitä, pitävätkö nämä oletukset paikkaansa. Tämähän sopii ehdottomuutta korostaville libertaareille, sillä näin heidän ei koskaan tarvitse vahvistaa väitteidensä todenperäisyyttä.

Libertarismi on ehdottomuuden aate ja tältä osin historia näyttää toistavan itseään. Yksi kerrallaan erilaiset ehdottomuutta korostavat aatteet nousevat pinnalle, epäonnistuvat ja hajoavat. Yksikään kehittynyt sivilisaatio ihmiskunnan historiassa ei ole pärjännyt pelkän ”spontaanin järjestyksen” varassa. Ihmiset ja markkinat ovat siihen liian epätäydellisiä.

Puhevuoro tekijänoikeuksista

Aion nyt näinä aikoina, joina tekijänoikeuksien valvontaa laajentavat lakiesityksen ACTA ja SOPA ovat saaneet runsaasti vastustusta, ottaa kenties hieman epäsuositun kannan: tekijänoikeuslainsäädännön ja korvausmaksujen puolesta. En nyt muista, millä nimellä noita korvausmaksuja virallisesti kutsutaan, mutta tarkoitan siis piratismista aiheutuvien tappioiden osittaista korvaamista sisällöntuottajille korvausmaksujen puitteissa.

Eräät kansalaistahot, kuten äänekkäimpinä Piraattipuolue ja Effi (Electronic Frontier Finland ry), ovat rummuttaneet voimakkaasti tekijänoikeuslainsäädännön laajempaa implementointia vastaan ja ovat itse asiassa esittäneet kannanottoja tekijänoikeuslainsäädännön supistamisen puolesta. Lisäksi Effi vastustaa ohjelmistopatentteja ja Piraattipuolue lääkepatentteja. Perusteluina ovat yleensä toimineet mm. yksityisyyden suoja, sananvapaus, ettei kopiointi ole "keneltäkään pois", epäkaupallinen käyttö sekä innovaatioiden nopeampi leviäminen ilman rajoitteita (kuten patentit ja käyttömaksut). Näistä perusteluista puhtaasti epäkaupalliseen käyttöön menevien innovaatioiden poistaminen tekijänoikeuslainsäädännön piiristä on aidosti järkevä ehdotus, mutta siihenkin liittyy käytännön määrittelyongelmia. Muut perustelut, sen sijaan, ovat enemmän tai vähemmän ontuvia.

Sähköisten tuotteiden markkinat eroavat kiinteiden tavaroiden markkinoista siinä, että sähköisen tuotteen monistaminen on täysin ilmaista. Taloustieteen näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että yhden lisätuotteen tuottamisen rajakustannus on pyöreä nolla. Kivaa ja tehokasta! Onhan se, mutta samalla myös tuotteen hinta asettuu tällöin vapailla markkinoilla nollaksi, koska kuka tahansa "jälleenmyyjä" voi monistaa tuotetta mielin määrin. Lopputulos on se, että ilman säätelyä ei tällaisia tuotteita kannata valmistaa ollenkaan, sillä vaikka tuotantomäärään sidotut kustannukset ovat nolla, sisältyy toimintaan erittäin merkittäviä kiinteitä kustannuksia: monien sähköisten tuotteiden, kuten elokuvien ja pelien, kohdalla suorastaan valtavan suuria. Sama pätee muuten lääketuotantoon: itse pilleri on halpa, mutta tuotekehitys kallis (siksi lääkepatentit ovat välttämättömiä uusien lääkkeiden kehittelyn kannalta). En nyt väitä, että piratismi johtaisi sähköisen sisällöntuotannon absoluuttiseen loppumiseen, mutta väitän, että piratismi heikentää sitä merkittävästi.

On selvää, etteivät tällaiset markkinat voisi toimia, jollei tuotteen monistamista oltaisi rajoitettu mitenkään tai jollei sisällöntuottajien kustannuksia korvata jollain muulla tavalla. Jälkimmäinen ilmeisesti on myös tekijänoikeuksien vastustajien tavoite. Valitettavasti tällaisilla ratkaisuilla on tapana toimia sangen huonosti. Nämä ratkaisut voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan: pakolliset ja vapaaehtoiset. Alan "aktivistit" rummuttavat vapaaehtoisten korvausten puolesta. Idealisoidaan kauniisti, että sitten kun lataat koneelle jotain mistä pidät niin maksat vapaaehtoisia fanimaksuja. Tällaisiahan on, mutta itse en tunne ketään, joka näitä maksuja olisi maksanut. Sitä paitsi näillä katetaan lähinnä harrastustasolla toimivien henkilöiden työpanosta, joka niinikään perustuu suurimmaksi osaksi omaan kiinnostukseen. Valitettava tosiasia on se, ettei mitään suurempaa investointia ja työpanosta vaativaa projektia voida viedä läpi pelkästään vapaaehtoisilla fanimaksuilla - riski kasvaisi aivan liian suureksi suhteessa vaatimattomaan tuottoon. Etukäteen vapaaehtoisissa perittävissä maksuissa taas on myös ongelmia: nämä pakottavat "ostamaan sikaa säkissä" sekä kannustavat suunnattomasti vapaamatkustamaan, kun tuote tulee maksoit tai et.

Sitten jäljelle jäävät pakolliset maksut, mitkä teoriassa mahdollistaisivat vapaan tiedonlevityksen ilman patenttaja ja maksuja. Paitsi ainiin: eihän tämäkään piraattiaktivisteille kelpaa. Kaikki kun pitää saada ilmaiseksi. Lisäksi kokonaan kollektiivisesti kerättyihin maksuihin liittyvät olennaisesti suunnitelmatalouden ongelmat: tehottomuus hintainformaation puutteessa, tuotannon allokoitumien vääriin tuotteisiin, laadun heikkeneminen, jne. Tällaisten maksujen kerääminen on myös ongelma: keiden taskusta nämä lisäverot maksettaisiin? Kaikki eivät sähköisiä tuotteita käytä, joten olisi epäoikeudenmukaista, jos kaikki joutuisivat niistä maksamaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään yleishyödyllinen julkispalvelu, vaan puhdas kulutustuote. Jos ja kun tällaisen veron kohderyhmää rajattaisiin, niin miten se tehtäisiin? Kaikki, joilla on Internet? Kaikki joilla on tietokone? Tiedonsiirron mukaan?

Eräs ehdotus ratkaista dilemma on lisäksi se, että sisällöntuottajat saavat voittonsa oheismaksuilla kuten artisti konserteilla ja vihainen lintu pehmoleluilla. Voihan näinkin joissain tapauksissa olla, mutta silloin kyllä maksetaan jostain ihan muusta, mistä ehkä haluttaisiin. Silloin se tulisi valitettavan varmasti näkymään myös laadussa. Ei kukaan tee 100 miljoonan euron laadukasta elokuvaprojektia vain lelukauppaa ja julisteenmyyntiä varten. Silloin painopiste luonnostaan siirtyisi elektronisesta sisällöntuotannosta kohti sitä oheiskrääsää, josta tulisikin se pääasia, ei sisällöstä. Sitten me, jotka emme niin oheiskrääsästä välitä, mutta olemme valmiita maksamaan itse sisällöstä, saisimme nuolla vain murusia. Vaikkain ilmaiseksi, mutta emme saisi silti sitä, mitä haluamme: laadukkaita elokuvia, pelejä, ohjelmistoja, musiikkia, etc. Sellaisenkin väitteen olen kuullut, että piratismi olisi hyväksi joillekin sisällöntuottajille ilmaisen mainoksen takia. Joskus näin voi ollakin, mutta eikö saman asian voisi tehdä myös laillisten kanavien kautta? Sitten vielä yksi klassikkoargumentti: ei se taiteilija/muusikko/sisälöntuottaja kuitenkaan hyödy tekijänoikeuksien vahvistamisesta mitään, kun kaikki menee levy-yhtiöille. Periaatteessa oikeastaan totta, mutta eivätpä levy-yhtiötkään pitkällä aikavälillä siitä hyödy, kun uusia kilpailijoita astuu apajille. Se, joka viime kädessä tekijänoikeuksistä hyötyy, on kuluttaja.

Näistä syistä olen vahvasti sitä mieltä, että tekijänoikeus- ja patenttilainsäädäntö tulee säilyttää. Sen valvonta on toki vaikeaa, mutta ei ennenkään rikosta toimintaa ole perusteltu sillä, ettei sitä saisi valvoa. Kansainväliset sopimukset tekijänoikeuksien suojelemisesta mahdollistavat laittomaan toimintaan syyllistyneiden Internet-sivujen poistamiset tehokkaammin, kun sivustot eivät enää voikkaan selviytyä vain vaihtamalla kotimaata. Joku mainitsi joskus, ettei Internet-sivustoilla saisi olla vastuuta käyttäjiensä tekemisistä. Mielestäni saa hyvin olla, mikäli Internet-sivustoa käytetään tieten tahtoen yleisesti laittomaan tarkoitukseen. Yksittäinen korvausjahti lienee varsin turhaa, mutta suurien toimijoiden kitkemisellä voi olla merkittäviä vaikutuksia piratismin ehkäisemiseksi. Lisäksi suosittelisin päättäjiä harkitsemaan pakollisten korvaus/hyvitysmaksujen osittaista käyttöönottoa. Sillä voitaisiin korvata sähköisen materiaalin aloille niihin kohdistuvat menetykset, mikä näkyisi erityisesti lisääntyvässä sisältötarjonnassa. Hyvitykset voitaisiin rahoittaa esim. elektronisen sisällön seuraamisen mahdollistavien tuotteiden ALV-maksujen yhteydessä, mikäli ne pidettäisiin kohtuullisen kokoisina. Lisäksi heitän palloa kaikille vihertävästi ajatteleville: ette kai halua, että hiilijalanjäljeltään pieni sähköinen sisältö korvataan ympäristöä kuluttavilla fyysisellä tuotteilla vain tekijänoikeuksien puutteen takia?

Avioliittolain uudistus

Suomen eduskunnassa puuhataan parhaillaan uutta avioliittolakia. Takana on kansanedustajia kaikista hallituspuolueista, paitsi Kristillisdemokraateista. Uuden lain tarkoituksena olisi tasa-arvoistaa avioliittoinstituutio seksuaalisen suuntautumisen suhteen: toisin sanoa mahdollistaa samaa sukupuolta olevien keskinäinen avioliitto ja sen seurauksena adoptio-oikeus ja oikeus yhteiseen sukunimeen (mitkä puuttuvat rekisteröidystä parisuhteesta). Kuitenkin tällä hetkellä näyttää siltä, että laki ei olisikaan saamassa taakseen tarvittavaa 100 kansanedustajaa, osan ilmeisesti jänistäessä lupauksestaan ennen vaaleja. Uudistus jakaa muutenkin rankasti mielipiteitä: osa vierastaa avioliitto-instituutioon kajoamista (nimi) perinteen tai uskonnon takia, osa homopariskuntien adoptio-oikeutta ja osa ilmeisesti vastustaa ylipäänsä kaikkea uutta, mikä on ristiriidassa totutun kanssa. Jotkut ovat jpa sitä mieltä, ettei nykylainsäädännössä ole mitään epätasa-arvoista: saavathan homotkin vapaasti mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa! Samalla logiikalla vero vasemmalla kädellä kirjoittaville olisi täysin oikeudenmukainen: saavathan hekin valita, kirjoittavatko vasemmalla vai oikealla kädellä. Itse ajattelin kuitenkin nyt eritellä argumentteja aiheen puolesta ja vastaan ja yrittää löytää niistä jonkinlaista rationaalista synteesiä. Katsotaan, onnistuuko.

Ensiksi faktat kehiin: uudistus ei muuttaisi millään tavalla kirkon asemaa, eikä pakottaisi mitään uskonnollista yhteisöä vihkimään samaa sukupuolta olevia. Laki koskisi vain siviilivihkimistä, mikä tapahtuu maistraatissa. Tämä on minunkin mielestä oikeudenmukaista, sillä uskonnollisilla yhteisöillä on oltava oikeus halutessaan noudattaa omaa oppiaan, kunhan se ei riko ympäröivää yhteiskuntaa vastaan. Mikäli asiasta tulee epäselvyyttä, on ongelma ratkaistavissa helposti niin, että juridinen vihkioikeus siirretään kokonaan maistraateille; seremoniallinen vihkinen ja siunaaminen voidaan sitten suorittaa aivan vapaasti missä tahansa uskonnollisessa tai ei-uskonnollisessa yhteisössä, kunkin yhteisön parhaaksi katsomallaan tavalla. Tällaisen järjestelyn ei luulisi loukkaavan ketään, tai sotivan kenenkään uskonnollisia arvoja vastaan, minkä luulisi poistavan keskustelussa myös uskonnolliseen oppiin nojaavat perustelut.

Sitten vaikeampaan, eli adoptiokysymykseen. Osa ihmisistä vastustaa lainmuutosta juuri siksi, että he haluaisivat taata adoptoitaville lapsille sekä isän että äidin. Tämä vaatimus on tosin ristiriidassa nykyisen lainsäädännön mukaan, jossa myös yksinhuoltajilla on oikeus adoptoida. Onko yksi äiti sitten parempi muka kuin kaksi äitiä? Mielestäni on loogista, että jos kannattaa nykyistä lakia, kannattaisi tältä osin myös adoptio-oikeuden laajentamista. Ymmärrän periaatteessa niiden kantaa, jotka haluavat adoption vain isä+äiti -ydinperheille (ja muutoksen nykylakiin), mutta toistaiseksi ainakaan ei ole olemassa mitään tieteellistä näyttöä, että tällainen perhemalli olisi yhtään parempi kuin kahden isän tai kahden äidin perhe. Enemmistö käsittääkseni hyväksyy yksinhuoltajan adoption, joten olettaisin näin enemmistön myös hyväksyvän homopariskuntien adoption, sillä lapsen oikeuksien kannalta ei ole olemassa näyttöä, että järjestely näin olisi ainakaan huonompi. Lisäksi todettakoon, että maailmalla on paljon orpolapsia, jotka jäävät ilman adoptiovanhempia. Nykyään valitettavasti näiden lapsien adoptointiohjelmat eivät ole kovin kehittyneitä, joten potentiaalisia vanhempia on vielä toistaiseksi enemmän kuin lapsia. Tulevaisuudessa tilanne voi kuitenkin olla toinen, joten tämänkin takia olisi tärkeää, ettei adobtointi Suomeen tyssää ainakaan siihen, ettei halukkaita hyväksyttyjä adoptioperheitä ole riittävästi.

Entäs avioliitto-instituutio itsessään? Osa on valmis hyväksymään yllä mainitut ehdot, mutta vain laajentamalla rekisteröityä parisuhdetta avioliittoa vastaavaksi, säilyttäen näin avioliitto-termin vain mies-nainen-pariskunnille. Tässä on kuitenkin yksi isompi ongelma: syrjintä työmarkkinoilla. Kuvitellaan, että henkilö menee työhaastatteluun ja haastattelijan kysyessä elämäntilanteesta henkilö vastaa olevansa rekisteröidyssä parisuhteessa. Sama olisi huutaa kadulla: "HEI OLEN HOMO!". Samasta syystä virallisissa yhteyksissä puhutaan asevelvollisuudesta, ei varusmiespalveluksesta, sillä jälkimmäinen termi ei pidä sisällään siviilipalvelusmiehiä. Olisiko se niin kauheaa, mikäli avioliitto-sanan merkitystä muutettaisiin? Avioliitto juridisena instituutiona on kuitenkin ennen kaikkea sopimus kahden ihmisen ja valtion välillä: se tuo tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Se standardoitu sopimus, joka on helpompi (ja halvempi) solmia kuin itse lakimiehen kanssa räätälöity. Nykyään mm. nimenmuutos on rekisteröidyssä parisuhteessa maksullinen, avioliitossa ilmainen. Vaikka joku olisi kuinka traditionalisti, niin itse en kykene ymmärtämään yleisesti hyvän ja perustellun muutoksen vastustamista vain siksi, että siinä muuttuu nimi. Eihän äänioikeuskaan ennen koskenut naisia. Olisiko meidän sen takia pitänyt antaa naisille eriniminen instituutio, vaikka rekisteröity äänestämislupa?

Maailman väärin siteeratuimmat talouslausahdukset

Maailmassa on kaksi talouskeskustelun yhteydessä usein käytettävää lausahdusta, joita siteerataan lähes aina väärässä kontekstissa tai merkityksessä. Oikeastaan en ole tainnut koskaan törmätä esim. nettikeskustelussa kummankaan tapauksen siteeraukseen niiden alkuperäisessä kontekstissa: siis siinä merkityksessä, jossa niiden lausuja on ne alun perin tarkoittanut. Sen sijaan niillä on yritetty todistella yhtä sun toista ja antaa siteerajasta oppinut ja sivistynyt kuva. Pieleen kuitenkin menee. Tapaukset ovat alla:


#1. "Bad money drives out good money", Sir Thomas Gresham

Myös Greshamin lakina tunnettu keskiajalta peräisin oleva lausahdus, siis "Huono raha ajaa pois hyvän rahan". Siteerataan erittäin usein väärin, kun halutaan kritisoida valtion harjoittamia tuki-investointeja yksityisille markkinoille. Alkuperäisessä merkityksessään tarkoittaa kuitenkin tilannetta, jossa valtiossa on kahta eri rahaa ja valtio toimillaan yliarvostaa toista ja aliarvostaa toista (suhteessa niiden reaaliarvoon, alunperin metallikoostumukseen). Tuolloin yliarvostettu (usein halvempi) raha ajaa alirvostetun (usein laadukkaamman) rahan pois markkinoilta. Ihmiset tahtovat pitää reaaliarvoltaan arvokkaamman rahan itsellään ja kaupankäynnissä nimellisarvoltaan suhteessa reaaliarvoon yliarvostettua rahaa (esim. nykyajan setelit). Lausahdukselle ei ole mitään tekemistä valtion investointien tai tukemisten kanssa.

#2. "In the long run we are all dead", John Maynard Keynes

"Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita". Lausahdusta siteerataan yleensä, kun halutaan dissata joko Keynesia itseään tai keynesilaista/uuskeynesiläistä taloustieteen koulukuntaa. Keynesin ajatukset yritetään saada näyttämään tarkoituksellisen lyhytnäköisiltä ja leimata hänet jonkinlaiseksi taloudellista turmiota edistäväksi sosialisti-hipiksi. Kuitenkin se, mitä Keynes kuuluisalla lauseellaan oikeasti tarkoitti, ei varsinaisesti liity arkikielen pitkäjänteisyyteen millään tavalla. Taloustieteessä "pitkä aikaväli" tarkoittaa periodia, jolla kaikki tuotannontekijät ovat joustavia ja "lyhyt aikaväli" taas periodia, jolla vähintään yksi tuotannontekijöistä on kiinteä (esim. koneet ja laitteet). Keynesin lausahduksen sanoma oman aikansa kontekstissa on kritisoida vallalla ollutta ajatusta, että inflaatio hillitsisi itse itseään ilman valtion puuttumista asiaan. Muutenkin erityisesti keynesiläisyyden ja monetarismin menneitä kädenvääntöjä usein arkikeskustelussa ylipolitisoidaan ja niille yritetään asettaa sellaisia merkityksiä, joita niillä ei todellisuudessa ole koskaan ollutkaan.

Suomen julkinen velka

Taloudelliset näkymät synkkenevät. Pellervon taloustutkimus (PTT) julkisti vastikään arvionsa, jonka mukaan Eurooppaa kohtaa ensi vuonna uusi taantuma. Samalla Suomen julkinen velkakello tikittää. Netin keskustelupalstoilla ihmiset paasaavat ylivelkaantumisesta ja ennustavat uutta romahdusta. Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen pääjohtajaa (entistä Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtajaa) Jaakko Kianderia syytellään maanpetturiksi ja rötösherraksi, kun hän kerran sanoi haastattelussa, ettei valtionvelkaa tarvitse maksaa takaisin. On aika luoda katsaus siihen, mikä on Suomen julkisen talouden velkaantumisen todellinen tila.

Kun tarkastellaan velkaantumista, pitää erottaa absoluuttinen velka ja velan suhde BKT:hen. Absoluuttinen velka ei sinänsä kerro paljoakaan: tuskin Suomen nykyinen velka tuntuisi missään esim. USA:n mittakaavassa. Sen sijaan oleellinen on velan suhde BKT:hen, eli valtiossa vuoden aikana tuotettujen tavaroiden ja palvelujen arvoon. Se kertoo todellisen velkaantumisasteen ja samalla velanmaksukyvyn. Tämän takia yllä esitetty velkakello on huono mittari: BKT:lla on talouskasvun myötä taipumus kasvaa trendinomaisesti, jolloin absoluuttisen velan merkitys vähenee hiljalleen. Vaikutusta tehostaa lisäksi inflaatio, eli hintojen jatkuva nousu, joka ostovoiman lisäksi nakertaa myös velan arvoa. Nämä tekijät yhdessä tarkoittavat sitä, että absoluuttisen velan reaalinen merkitys vähenee jatkuvasti. Valtionvelkaa ei myöskään tule sekoittaa yksityisen kansalaisen velkaan. Yksittäinen ihminen ennen pitkään kuolee pois, jonka takia useimmat velkajärjestelyt vaativat velan poismaksua suhteellisen nopeasti. Valtioilla tällaisia velvoitteita ei ole, sillä valtion on mahdollista korvata vanha velka uudella. Juuri tätä Jaakko Kiander tarkoitti sanoessaan, ettei valtion velkaa tarvitse maksaa pois – riittää, että maksetaan korot ja annetaan ajan hoitaa loput. Esimerkkinä hän käytti Napoleonin aikaista Iso-Britannian valtionvelkaa, jonka arvo nykyrahassa on varsin mitätön.

Miksi valtiot ylipäänsä ottavat velkaa? Siihen on toki monia syitä, mutta taloudellisesti huonoina aikoina maltillinen velanotto on järkevän talouspolitiikan kannalta lähes välttämätöntä, sillä valtion tulot pienevät ja kulut kasvavat väliaikaisesti. Tällöin valtion on pakko joko ottaa velkaa tai sitten tehdä leikkauksia tai korottaa verotusta – kumpaakin jälkimmäistä pidetään ”myötäsyklisinä” lamaa ennestään pahentavana toimena. Siksi lähes kaikki valtiot yleensä päättävät velkaantua taloudellisesti huonoina aikoina. Jokainen tosin varmasti ymmärtää, ettei velan BKT-osuus voi kasvaa jatkuvasti – sekä heikkoina että vahvoina aikoina. Muuten käy niin kuin Kreikassa ja sijoittajat menettävät luottamuksensa valtion joukkovelkakirjoihin. Velasta maksettavat korot nousevat ja ylivelkaantunut valtio ajautuu rahoituskriisiin. No mikä sitten on Suomen tilanne? Tilastokeskuksesta löytyy näppärä taulukko Suomen velkaantumisesta vuodesta 1990 eteenpäin. Aiempi informaatio ei oikeastaan ole edes relevanttia, sillä sitä ennen Suomen velka-aste on ollut hyvin stabiili ja alhainen. Tästä kuvaaja alla:

 

Kuten näemme, sekä Suomen valtion että muiden julkisyhteisöjen velka räjähti 90-luvun laman aikana. Suomi oli tätä ennen lähes velaton maa, mutta lama kasvatti Suomen valtionvelan BKT-osuuden yli 66% BKT:stä. Muutos oli valtava, mutta sen jälkeen trendi on ollut alaspäin. Muutoksien dramaattisuutta tosin ylikorostaa hieman velan BKT-osuuden mittaus, sillä lama aikana BKT väliaikaisesti notkahtaa (kuten käyrän loppupäästä huomaa). Tämä saa velan BKT-osuuden näyttämään suuremmalta kuin mitä se pitkällä aikavälillä onkaan. Siitäkin huolimatta Tilastokeskuksen taulukko antaa meille varsin hyvän kuvan velkakehityksestä ja siitä, mihin ollaan menossa. Aivan viimeisimpien vuosien taantuma on kasvattanut julkisen velan BKT-osuutta, mutta kuitenkin verrattain maltillisesti verrattuna 90-lukuun tai esimerkiksi Irlannin nykytilanteeseen, jossa velan määrä on moninkertaistunut.

Kun verrataan muihin länsimaihin, kuuluu Suomi vähiten velkaantuneiden maiden joukkoon. Siksi Suomen valtio maksaakin veloistaan yhtä EU:n alhaisimmista koroista, vain hieman enemmän kuin erityisen luotettavana pidetty Saksa. Suomen valtionvelka on pysynyt viime vuosikymmenellä n. 40% tuntumassa BKT:stä. Vertailun vuoksi se on Japanissa 198%, Italiassa 119%, Saksassa 83%, Iso-Britanniassa 76%, Ranskassa 62% ja USA:ssa 62%. Tätä ei kuitenkaan pidä ryhtyä pitämään itsestäänselvyytenä, sillä valtiot ovat ennenkin ylivelkaantuneet hyvin lyhyessä ajassa. Suomen tulee edelleen kasvukausien aikana aktiivisesti pyrkiä vähentämään valtionvelkaansa sekä muiden julkisyhteisöjen velkaa, mutta puheet ylivelkaantumisesta ovat kyllä kaikilla mittareilla täysin liioiteltuja.