Kokoomusnuoret pelaavat itsensä paitsioon

Kokoomuksen nuorten liitosta aka Kokoomusnuorista on tullut Suomeen uusi äärioikeisto. Onhan se toki siinä mielessä ymmärrettävää, ettei Suomessa muuta varsinaisesti raadikaalin oikeistolaisena pidettävää merkittävää liikettä ole kun populistienkin suosio kanavoituu keskusta-vasemmistolaisiin Perussuomalaisiin. Muutos tapahtui nähdäkseni Kokoomusnuorten valittua konservatiivisen uusliberalistin Wille Rydmanin puheenjohtajakseen vuonna 2010.

Nykyisellään Kokoomuksen nuorten liiton tavoitteet eroavat radikaalisti kaikista muista poliittisista nuoriso- ja opiskelijajärjestöistä - sekä poliittisista puolueista. Kokoomusnuoret kannattavat mm. 20-40% leikkausta julkisen sektorin menoihin, siirtymistä alhaiseen tasaveroon, palkkaneuvottelujen hajottamista työpaikkatasolle, työntekijän irtisanomisturvan heikentämistä, turvapaikanhakijoiden toimeentulotuesta luopumista, useamman kuin yhden korkeakoulututkinnon tekemistä maksulliseksi, kuntien valtiontukien leikkausta, kehitysavun lakkauttamista (myös kansalaisjärjestöjen tuki), EU:n kehittämistä kohti liittovaltiota lakkauttamalla ministerineuvoston (jäsenmaiden ensisijainen vaikutuskanava EU:ssa), Suomen liittymistä NATO:on ensi vaalikaudella, YLE:n ja VR:n yksityistämistä ja jopa tieverkon ylläpidon lakkauttamista haja-asutusalueilta! Jokainen osaa varmasti tehdä näistä vaatimuksista omat johtopäätöksensä, joten en käy niitä tässä suuremmin erittelemään. VR:n yksityistäminen saattaa kuulostaa houkuttelevalta, mutta se tuskin ratkaisisi Suomen junaverkon ongelmia, sillä kilpailua ei siltikään pääsisi syntymään.

Kaikessa karmivuudessaan Kokoomusnuorten tavoiteohjelma ja retoriikka ovat omiaan ajamaan Kokoomusnuoret poliittiseen paitsioon, jossa kukaan ei halua tehdä heidän kanssaan yhteistyötä. Tässä ollaan aika kaukana perinteisestä kokoomuslaisesta maltillisesta sosiaaliliberalismista, jota pääpuolekin pääasiassa edustaa. Onko tämä merkki siitä, että Suomen oikeistossa ollaan siirtymässä merkittävästi enemmän oikealle kohti markkinavetoista yksisilmäistä uusliberalismia? Ovatko tämän ohjelman takana olevat ihmiset tulevaisuuden voimahahmoja yhdessä Suomen suurista puolueista? Onneksi ei välttämättä, mutta selvää oikeiston radikalisoitumista on kuitenkin ilmassa.

Ajatuksia kansalaispalkasta

Viime aikoina Suomessa on puhuttu paljon ajatuksesta uudistaa sosiaaliturvajärjestelmiä kohti kansalaispalkkaa, eli perustulomallia. Perusajatus uudistuksessa olisi se, että eriytettyjä tukia, mm. opintotuki ja työttömyyskorvays, poistettaisiin ja tililla tulisi kaikkien ansaitsema kansalaispalkka. Juju piilee siinä, että verrattain pieni tuki palaisi suurimmaksi osaksi progressiivisen verotuksen myötä takaisin valtiolle, mikäli tulot ovat hyvin suuret. Tarkoituksena olisi vähentää byrokratiaa ja poistaa epäkannustavuuksia sosiaaliturvasta. Kansalaispalkan puolesta ovat puhuneet erityisesti Vihreät ja heidän joukossaan erityisesti Osmo Soininvaara. Muistakin puolueista on kuultu mielipiteitä kansalaispalkan puolesta, mm. Kokoomuksesta ja Vasemmistoliitosta. Ero Vasemmistommistoliiton ja Kokoomuksen (epävirallisella) kansalaispalkoilla on kuitenkin kuin yöllä ja päivällä: jälkimmäisen suuruus olisi n. 800 € ja edellisen n. 400 €. Itse suhtaudun kansalaispalkkaan uteliaasti, mutta myös kriittisesti, sillä siinäkin on epäilemättä puutteensa ja ongelmansa, joita käsittelen tässä kirjoituksessa.

Kansalaispalkan ehdoton etu olisi se, ettei missään vaiheessa voisi tulla tuloloukkua, jossa työn tekeminen tai muu yrittäminen vähentää tuloja. Tässä tullaan kuitenkin lopulta ratkaisemattomaan yhtälöön: emme mitenkään voi yhdistää täysin oikeudenmukaista ja tehokkaasti kohdistettua sosiaaliturvaa ja täydellistä kannustavuutta. Kun pyrimme parantamaan toista, heikennämme väistämättä myös toista. Tietyssä määrin voidaan saavuttaa win-win -ratkaisuja, mutta ne ovat varsin harvassa, eikä kansalaispalkka ole missään nimessä sellainen. Puhtaimmillaan se ei ota huomioon ihmisten erilaisia elämäntilanteita, eikä erilaisia tarpeita. Jotta nämä voitaisiin ottaa huomioon, tulisi malli joka tapausessa rikkoa ja tuoda mukaan myös erillisiä etuuksia, jolloin olemme jälleen alkuperäisten ongelmien parissa. Se tosin lienee joka tapauksessä väistämätöntä, mikäli haluamme huolehtia kaikkien kansalaisten toimeentulosta. Tällöin keskustelu menee siihen, millainen kompromissi tai yhdistelmä erilaisia sosiaalietuuksia on paras mahdollinen.

Kansalaispalkka ei myöskään kaikissa tapauksissa edistä kannustavuutta. Se kylläkin poistaa tilanteet, joissa lisätyön tekeminen ei ole kannattavaa, mutta se samalla myös tehokkaasti mahdollistaa ns. "downshift"-vaikutuksen, jossa ihminen vähentää työn tekoaan saadakseen lisää vapaa aikaa. Valitettavasti puhdas, vailla mitään tarveharkintaa tai kontrollia oleva, kansalaispalkka kannustaa suhteettomasti tekemään töitä vain niin vähän, ettei kansalaispalkan summa alene liikaa verotuksessa. Jos kansalaispalkka olisi vaikka 600 €, mikä on mielestäni ehdoton minimi ihmisen toimeentulolle ilman muuta tukea, tienaamalla vain n. 1000 € kansalaispalkka ei ainakaan nykyverotuksessa merkittävästi vähenisi, jolloin ihminen tienaisi bruttona noin 1400 € ja tekisi varsin vähän töitä. Sillä kykenee elämään, mutta yhteiskunnan kannalta sellainen on kestämätöntä. Samoin järjestelmä kannustaa myös esim. muuten kannattamattoman yhden hengen liikeyrityksen pyörittämiseen kansalaispalkan turvin, mikä ei jälleenkään ole yhteiskunnan etu pitkällä aikavälillä.

Toinen ongelma kansalaispalkassa on sen erittäin heikko kohdentuvuus. Tietty osa, vähintään 1/3 nykyverotuksella, maksetaan kuitenkin myös kaikkein rikkaimmille. Tämä siis käytännössä johtaa siihen, että verotusta pitäisi kansalaispalkan myötä korottaa, mikä taas osaltaan heikentäisi kansalaispalkan kannustavuus- ja työllisyysvaikutusta. Muutenkin, jotta pidettäisiin yhteiskunnan tulonjako entisellään, kansalaispalkka vaatisi verotuksen progression lisäämistä. Kuitenkaan kaikki valtion tulot eivät tule ansioveroista, joten yhtälö ei toimi 1:1. Myöskään pääomatuloja ei veroteta samalla lailla kuin ansiotuloja. Tämä johtaisi käytännössä hyvätuloisten suosimiseen kansalaispalkkajärjestelmässä, jollei pääomatuloveroja veroteta tai muuten huomioida eri lailla kuin nykyään.

Kohdentuvuusongelma ei ole vain korkeissa tuloluokissa. Myöskin alhaisissa tuloluokissa kansalaispalkkaan nojautumisen riskinä on, ettei eri elämäntilanteiden tarpeita huomioda riittävästi, eikä järjestelmä mm. velvoita työtöntä millään lailla työnhakuun tai kouluttautumiseen. Tämä eivät välttämättä ole ongelmia mikäli työnhaku ja koulutus koetaan kannattavaksi, mutta joillekkin kannustimet voivat olla ratkaisevia työnhaun kannalta. Yleisluontoisesti kohdentuvuusongelman voi kuitenkin ymmärtää niin, että jotkut saavat liikaa ja jotkut liian vähän. Tarvitseeko miljonääriperheen 18-vuotias vanhempiensa luona asuva vesa todellakin kuussa 600€ juomarahaa?

Mutta ei kuitenkaan pidä heittäytyä täysin kriittiseksi kansalaispalkkaa kohtaan. Siinä on potentiaali, jos se toteutetaan järkevästi muut tuet huomioiden: esim. 200 € kansalaispalkkaa ja muut tarveharkintaiset ja ansiosidonnaiset sosiaalituet päälle. Osmo Soininvaarakin on sanonut, ettei kansalaispalkka tule toteutumaan sellaisenaan, vaan nykyistä järjestelmää sopeutetaan perustulomalliin. Se, mihin ei missään nimessä kuitenkaan pidä mennä, on alhainen kansalaispalkka alhaisella verotuksella ja muiden tukien puute, sillä se olisi vain kaikkein rikkaimpien etu ja johtaisi käytännössä pätkätyötä tekevän köyhällistön syntyyn. Nykyistä järjestelmää voidaan myös kehittää lähemmäs kansalaispalkkaa esim. säilyttämällä tietyt etuudet myös pienipalkkaisille työntekijöille, mm. tekemällä lapsilisistä etuoikeutettua tuloa ja vähentämällä tukien riippuvuutta puolison ja perheen tuloista. Myöskin pääomaverotuksen toteuttaminen tulisi miettiä uudelleen progressiiviseen suuntaan. Byrokratiasta sillä ei kuitenkaan valitettavasti päästä eroon. Mitään ongelmatonta patenttiratkaisua kansalaispalkastakaan on toisaalta turha odottaa.

Ylioppilaslehden juttu aiheesta: http://www.ylioppilaslehti.fi/1997/09/19/sadetanssi-perustulon-puolesta/

Esimerkki kansalaispalkasta

Kovemmat vankeusrangaistukset?

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että äänestäjät toivovat kansanedustajaehdokkaiden ajavan kovempia vankeusrangaistuksia. Tämä asenne tuntuu olevan hyvin monella: rikollisille pidemmät rangaistukset ja vankilat ankeiksi luoliksi ja vielä mielellään kuolemanrangaistukset pahimmille rötöstelijöille. Kysytään, miksi vangit saavat opiskella vankeusaikanaan ja miksi heillä on virikkeitä, kuten kirjoja ja televisioita. Vaaditaan suljettuja vankiloita avovankiloiden sijaan ja vankiloista mahdollisimman epämiellyttäviä paikkoja. On kuitenkin hyvin kyseenalaista, hyödyttäisikö se yhteiskuntaa millään tasolla.

Samaan ääneen nämä äänestäjät vaativat Helsingin Sanomien mukaan julkisen sektorin menojen leikkausta. Vankeusrangaistusten pidentäminen ei tätä asiaa ainakaan auta. Lisäksi on hyvä palauttaa tässä vaiheessa mieleen, mikä onkaan oikeuslaitoksen tehtävä yhteiskunnassa: rikosten ehkäisy ja rikollisten integroiminen takaisin yhteiskuntaan. Empiirisellä tutkimuksella ei ole havaittu korrelaatiota rangaistusten kovuuden ja rikollisuusasteen välillä. Kyllähän sen arkijärjelläkin ymmärtää - ei ihminen ajattele kiinnijäämistä silloin kun tekee rikoksen. Jos ajattelisi, tuskin hän sitä tekisi. Vankeusrangaistusten pituudella ei ole siis oleellista merkitystä rikollisuuden ehkäisyn kannalta., vaan lähinnä eri rangaistusten suhteella toisiinsa. Raiskauksista esim. on Suomessa liian lyhyet tuomiot suhteessa mm. pahoinpitelyyn. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rangaistukset keskimäärin olisivat liian lyhyitä. Toinen juttu on sitten ne muutamat harvat psykopaatit, jotka jatkavat rikosten tekemistä joka tapauksessa aina vapauduttuaan. Nämä tapaukset kuuluvat kuitenkin ennemmin mielisairaalan suljetulle osastolle, eivätkä kuulu tähän keskusteluun. Huomionarvoista on myös se, että elinkautisten keskimääräinen suoritusaika on parin viimeisen presidentin aikana kasvanut keskimäärin n. 4 vuodella.

Entä sitten vankiloiden olot? Eikös se ole epäoikeudenmukaista, että rikolliset saavat kaiken aiheuttamansa kärsimyksen jälkeen elellä mukavasti avovankiloissa ja käydä vielä välillä lomilla? Oikeuslaitos ei kuitenkaan ole kostolaitos. Oikeuslaitoksen toinen tehtävä on sopeuttaa rikolliset takaisin yhteiskuntaan, mitä eivät ainakaan auta epäinhimilliset vankilaolosuhteet, joissa vangeilla ei ole muuta tekemistä kuin tapella keskenään ja mennä entistä syvemmälle omiin ongelmiinsa. Sellainen ympäristö ei auta palaamaan takaisin normaaliin elämään, vaan enemminkin edesauttaa tulevaa häiriökäyttäytymistä. Siksi on hyvä, että vankiloissa on myös virikkeitä ja että ne eivät ole ihmisen psyykkeelle haitallisia paikkoja. Avovankilat myös tulevat huomattavasti suljettuja vankiloita halvemmiksi. Muistutan edelleen, että sieltä kyllä lentää pian suljettuun vankilaan, jos ei kykene elämään ihmisiksi tai yrittää paeta.

Mutta eivätkö kuolemanrangaistukset ratkaisisi kaikki ongelmat? Nirri pois, niin eipähän ainakaan uusita rikosta. Helppoa ja halpaa, kunhan ei liian kalliita teloitusmenetelmiä käytetä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä eettinen ratkaisu, eikä välttämättä järkevinkään. Ensiksikin koskaan ei voida olla täysin varmoja siitä, onko joku ihminen oikeasti tehnyt rikoksen vai onko hänet esim. lavastettu. Lisäksi kuolemanrangaistus aiheuttaa lukuisia epäsuoria ongelmia: se voi olla tuhoisa tuomitun läheisille ja se on erittäin tehokas keino varmistaa, että syytetty tekee kaikkensa, jottei jäisi kiinni: tarvittaessa tappaa muutaman ihmisen yrittäessään paeta - sillä mitä menetettävää hänellä on? Käytäntö on myös osoittanut, ettei eettisesti (?) toteutettu kuolemantuomio olekaan niin halpa kuin kuvitellaan. Yhdysvalloissa kuolemantuomion hinta kaikkine oikeudenkäynteineen nousee elinikäisen vankeusrangaistuksen hintaa korkeammaksi. Onhan se ehkä halpaa, jos ilman kunnollisia selvityksiä pistetään kirveellä saunan takana nirri pois, mutta siitä onkin sitten oikeusvaltio aika kaukana.

TUPO:n merkitys työllisyydelle

Suomessa siirryttiin vuonna 2008 pois keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista (TUPO) työmarkkinoilla, Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) vetäydyttyä neuvotteluista. Sen jälkeen epävakaus työmarkkinoilla on lisääntynyt, eikä lopputulos ole ollut tyydyttävä juuri millekään osapuolelle. Suomessa on perinteisesti ollut TUPO:n ansiosta hyvin yhteistyökykyiset ja keskitetysti koordinoidut työmarkkinat, mikä on edesauttanut kokonaisvaltaisten, useimpia osapuolia hyödyttävien ratkaisujen löytymistä. TUPO:t ovat myös vähentäneet yhteiskunnalle haitallisten työtaisteluiden tarvetta, sekä mahdollistaneet suhteellisen tasa-arvoisen palkkakehityksen, ja pitkäjänteisen yhteiskuntapoliittisen suunnittelun, jossa voidaan käsitellä työmarkkinapolitiikan lisäksi myös mm. talous- ja sosiaalipolitiikkaa pidemmällä aikavälillä.

TUPO:n puuttumisen riskinä on, että ammattiliittojen keskinäinen koordinaatio ja yhteistyö heikkenevät, mikä saattaa johtaa eräissä Keski- ja Etelä-Euroopan maissa vallitsevaan työmarkkinoiden ”insider-outsider” -ongelmaan, joissa merkittävistä eduista hyötyvät pitkään alalla olleet ”sisäpiirin” työtekijät, mutta uusien ”ulkopiirin” työntekijöiden tulo alalle muuttuu vaikeaksi yksittäisten järjestöjen ajaessa omien jäsentensä etuja muusta välittämättä. Tällä on taipumuksena lisätä työmarkkinoiden jähmeyttä ja siten työttömyyttä: erityisesti pitkäaikaistyöttömyyttä ja nuorisotyöttömyyttä. Ongelman johtuu siis pääasiassa koordinoimattoman sopimustoiminnan ulkoisvaikutuksista, jolloin kukin osapuoli pyrkii maksimoimaan oman ydinjäsenistönsä edut ajattelematta koko työväestön, tai kansantalouden etua. Lisäksi ilman keskitettyä ratkaisua palkkamaltista on vaikeampi päästä yhteisymmärrykseen ja näin ollen on riskinä, että inflaation kiihtyminen syö palkankorotuksilla saavutetun ostovoiman.  

Kansainvälisissä vertailuissa on osoittautunut, että hyvin vahvat, mutta yhteistyökykyiset ja keskitetysti koordinoidut ammattiyhdistykset eivät juuri aiheuta ylimääräistä työttömyyttä ja luovat työmarkkinoille huomattavasti vähemmän joustamattomuutta kuin vahvat, mutta yhteistyökyvyttömät ja heikosti koordinoidut ammattiliitot. Lisäksi ne ovat tasa-arvoisempia työntekijöille, kuin jälkimmäiset. Ammattiliittojen olemassaolo on tärkeää palkansaajien kannalta, sillä muuten suuret työnantajat pystyisivät helposti polkemaan yksittäisiä palkansaajia ja ansaitsemaan ylisuurta voittoa. On kuitenkin myös tärkeää, ettei Suomessa pääse syntymään erottelua työvoiman sisäpiiriläisten ja ulkopiiriläisten välille. Näiden tavoitteiden ajamisessa tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat merkittävässä osassa luoden myös valtiolle ohjauskanavan työmarkkinoihin. EK:n ajama uusliberaali, vapailla markkinoilla määräytyvä, tulopolitiikka ei teoriassakaan toimi Pohjoismaisissa yhteiskunnissa, joissa ammatillinen järjestäytymisaste on joka tapauksessa korkea. Näin ollen EK:n ajama työmarkkinoiden joustavuus vain heikkenee, kun siirrytään pois keskitetyistä ratkaisuista. Käytännössä tämä tarkoittaa potentiaalisesti suurempaa työttömyyttä, suurempia eroja eri palkansaajaryhmien välillä, alhaisempaa kansantalouden kilpailukykyä ja inflaatiota.

Olisiko EK:nkin aika tajuta, että irtautumalla TUPO:sta se sahaa vain omaa jalkaansa?

Julkista sektoria ei pidä johtaa kuin yksityistä yritystä

 

Insinööriajot kallistuivat vuodenvaihteessa 40%, koska ajokokeen järjestäminen kilpailutettiin ja tarjouskilpaan osallistui vain yksi yritys - tarjouksella joka on 40% nykyhintaa korkeampi. Lain mukaan julkisen sektorin järjestäessä tarjouskilvan, on sen pakko hyväksyä paras tarjous. Tässä tapauksessa se paras oli vain huomattavasti julkista vaihtoehtoa kalliimpi. Idiootit.

Ylipäänsä kaikessa julkisen sektorin hallinnossa ja siihen liittyvässä lainsäädännössä tulisi ymmärtää, ettei julkinen sektori toimi samalla lailla kuin yksityinen yritys: sillä on eri tavoitteet ja se toimii erilaisilla lainalaisuuksilla. Tieteessäkin ne on erotettu liiketaloustieteeseen ja kansantaloustieteeseen. Viime aikoina Suomessa on entistä enemmän yritetty johtaa julkista sektria yksityisen sektorin keinoilla. On puhuttu tulosjohtamisesta ja yksityistämisestä. Ei kuitenkaan ole aina ymmärretty, etteivät yritysmaailmasta kopioidut käytännöt aina sovi julkisiin palveluihin. Julkinen sektori nimittäin saa "voittonsa", ei palveluiden käyttämisestä, vaan laadukkaista tasapuolista palveluista ja niiden yhteiskunnalle aiheuttamista positiivisista ulkoisvaikutuksista, mikä taas lisää pitkällä aikavälillä myös verotuloja.

Ongelma on siis ennen kaikkea rakenteellinen: se juontuu julkisen hallinon johtamisen periaatteista, jotka eivät julkiseen hallintoon sovellu. Seurauksena ovat lukuisat ongelmat julkisella sektorilla: mm. terveydenhuollossa, VR:llä ja nyttemmin insinööriajojen yksityistämisessä. Syyt, joiden takia liike-elämän johtomallit eivät julkiselle puolelle sellaisenaan sovellu voidaan helposti listata:

1. Voiton määräytyminen eri tavalla (verotuksesta, ei palveluiden käytöstä)
2. Yksityinen monopolin on taloudellisesti yhteiskunnalle ongelmallisempi kuin julkinen monopoli (vrt. edellinen kirjoitus)
3. Julkisen järjestelmän hinnoittelussa voidaan ottaa huomioon ulkoisvaikutukset paremmin kuin yksityisessä ratkaisussa
4. Kilpailutettaessa kaikki julkinen toiminta joudutaan samalla luopumaan keskitetyn yhteistyön tuomista synergiaeduista. Erikoistuminen on yksityisessä taloudessa lähes aina kannattavaa kohdan 1 takia, mutta julkisella puolella tämä yhtälö ei enää päde. Julkisten organisaatioiden keskinäinen kilpailu johtaa helposti siihen, ettei yhteisestä edustä enää välitetä, mikä aiheuttaa järjestelmälle ylimääräisiä kuluja. Se johtaa absurdeihin tilanteisiin, joissa julkishallinnon toimijoiden säästöt siirtyvät kuluina muille yksiköille - tai pahimmassa tapauksessa oikeusturvaongelmiin, kuten varsin yleisiin tilanteisiin, joissa yksiköillä ei todellisuudessa ole varaa maksaa lainmukaisia velvotteitaan esim. siviilipalvelusmiehille.

Sen sijaan, että julkisen sektorin tehokkuutta haetaan liike-elämän malleista, tulisi julkiselle sektorille luoda kokonaan oma hallintomalli, jossa otettaisiin huomioon julkisen sektorin erityislaatuisuus ja painotettaisiin pitkän aikavälin etuja. Kannustinjärjestelmien tulisi kannustaa ongelmien ennaltaehkäisyyn ja laatuun suorituskertojen määrän tai halpuuden sijaan. Esim. terveydenhuollossa paras julkinen palvelu ei ole mahdollisimman monta mahdollisimman halpaa hoitotoimenpidettä, vaan terve ihminen. Lisäksi kannattaisi myös huomioida, ettei yksityistämisvimmassa luoda yksityisiä monopoleja, jotka nostavat palvelun hintaa julkisen sektorin tasapainohintaa korkeammaksi, kuten inssiajojen tapauksessa. Joskus julkinen onkin halvempi kuin yksityinen.

Pakina Päivi Räsäsestä

Viitaten Päivi Räsäsen kommentteihin kristittyjen suosimisesta pakolaisia valittaessa, olen kirjoittanut aiheesta vastauksen tukeutuen pelkästään Räsäsen käyttämään argumentaatioon:

"Suomi ei voi ottaa kaikkia maailman pakolaisia. Sopeutumisen kannalta olisi järkevää valita sellaisia ryhmiä, jotka kulttuurisesti ja seksuaalisesti sopeutuvat tänne, eli asetetaan etusijalle esimerkiksi vainotut homot. Vaikka heidät siirrettäisiin eri puolille Suomea, kuten Etelä-Pohjanmaalle tai Etelä-Karjalaan, he integroituvat nopeasti, kun he löytävät homoyhteisön. Siellä heidät otetaan hyvin vastaan vainottuina homoina. Heteromiesten kohdalla on suurempi riski eristäytymiseen. Se yhdessä syrjimisen kanssa voi johtaa radikalisoitumiseen. Suomi ei ole mikään muusta maailmasta eristetty saareke.”

Uusliberalismin teoreettiset sudenkuopat

Pyrin tässä kirjoituksessa tuomaan esille teoreettisia (ja myös käytännöllisiä) näkökulmia siihen, miksei uusliberaali talousoppi ole suinkaan sellainen onnen avain, kuten joillakin markkinauskovaisilla on tapana väittää. Uusliberalismi tarkoittaa siis hyvin oikeistolaista, 1800-luvun taloudellisesta liberalimista (ns. laissez-faire -ajattelu) periytyvää, oppia/ideologiaa, jonka mukaan lähes kaikki julkinen toiminta ja sääntely on pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle haitallista. Klassisen määritelmän mukaan uusliberalistit hyväksyvät vain ns. "yövartijavaltion", jonka ainut tehtävä on pitää huolta siitä, etteivät ihmiset vahingoita toisiaan tai estä toistensa vapaata edun tavoittelua. Yövartijavaltiossa on toteutettuna ainoastaan "väkivaltakoneisto" eli poliisi, oikeuslaitos, vankilat ja armeija. Kaikki muu, eli julkinen koulutus, terveydenhuolto, sosiaalipolitiikka, kulttuuri- ja liikuntatoimi, ym, ovat vain haitallisia verotuksen ollessa alhaisin mahdollinen ilman mitään tulonjaollista progressiota. Kuitenkin itse katson, että uusliberalismi on vain utopistinen äärimalli, jolla ei ole todellisia edellytyksiä toimia. Se kaatuu virheellisiin premisseihin, samalla lailla kuin kommunismikin kaatui epärealistisiin oletuksiinsa ihmisten kyvystä yhteisvastuuseen.

Uusliberalismin teoreettinen perusta on klassisessa talousteoriassa, jonka mukaan "näkymätön käsi" allokoi kaikki yhteiskunnan resurssit optimaalisesti silloin kun kaikkien annetaan tavoitella omaa etuaan ilman rajoituksia. Teorian kehitti Adam Smith 1800-luvulla ja se oli vallankumouksellinen ajatus sen ajan merkantilistisessa taloudessa. Epäilemättä Smithin teoriat vapaasta yrittäjyydestä ja kilpailusta loivat huomattavaa kehitystä, muttei voida missään nimessä väittää, että teoria olisi aukoton. Pian talouden liberalisoiduttua ilmion kääntöpuolet tulivat ilmi: työssäkäyvän köyhällistön syntyminen, taloudellinen turvattomuus ja ympäristöongelmat. Samoin uusliberalismikin nojaa epärealistiseen oletukseen markkinoiden täydellisesta tehokkuudesta. Adam Smith, hienosta ja kunnioitettavasta työstään huolimatta, ei nimittäin osannut ottaa huomioon markkinoiden epätäydellisyyksiä, jotka voidaan luokitella kolmeen ryhmään:

1. Ulkoisvaikutukset
2. Epätäydellinen kilpailu
3. Epätäydellinen informaatio

Ensimmäinen markkinahäiriöiden aiheuttaja sääntelemättömässä taloudessa on talouden ulkoisvaikutukset. Käytännössä tämä tarkoittaa tilannetta, jossa ihmisen toiminnalla on positiivinen tai negatiivinen vaikutus muille ihmisille. Tällöin uudempien talousteorioiden mukaan, optimaalisessa yhteiskunnassa kaikki ulkoisvaikutuksia sisältävä toiminta on joko tuettua tai rajoitettua/verotettua. Teoriassa siis kaikkea "saastuttavaa", siis yhteiskunnalle haitallista, toimintaa olisi verotettava sen verran, mikä on tämän haitan taloudellinen arvo. Verotuksen myötä toiminnan määrä samalla vähenee ja saadut verotulot voidaan käyttää haitan korjaamiseen/korvaamiseen. Sama periaate toimii myös hyödyllisen toiminnan tukemisena verovaroin tuen määrän ollessa yhtäsuuri vastaavan arvoisen saastuttamisen haittaveron kanssa. Käytännössä tämä ei tietenkään ole aina mahdollista, mutta uusliberaali talousoppi ei ota ulkoisvaikutuksia millään tavalla huomioon. Käytännön esimerkkejä ulkoisvaikutusten huomioon ottamisesta ovat mm. päästökauppa, alkoholi- ja tupakkaverot ja uusiutuvan energian tukeminen. Ulkoisvaikutukset ovat myös yksi julkisten peruspalvelujen (kuten koulutus ja terveydenhuolto) oikeutus, mistä lisää myöhemmin. Ulkoisvaikutuksia löytyy lähes kaikkialta yhteiskunnasta. Ulkoisvaikutusten seurauksena monet julkiset sosiaalipoliittiset toimetkin ovat yhteiskunnan edun kannalta perusteltuja, sillä niillä on havaittu olevan positiivisia ulkoisvaikutuksia: rikollisuuden väheneminen, syrjäytymisen ehkäisy ja kansanterveyden koheneminen. Vaikka uusliberaalit usein puhuvat tuloerojen tasaamisen aiheuttamista epäkannustimista, on myös havaittu, että taloudellisella turvalla on ihmiselle myös aktivointivaikutus. Kumpi näistä vastakkaisista vaikuttimista on milloinkin merkittävämpi, riippuu täysin tilanteesta.

Ulkoisvaikutuksiin liitän myös hieman erilliset keskitetyn päätöksenteon skaalaedut sekä vapaamatkustajailmiön. Keskitetty päätöksenteko tuo tietyissä tilanteissa skaalaetuja, koska sen avulla tietyt sopimukset voidaan tehdä keskitetysti koskemaan kaikkia, niin ettei jokaisen tarvitse neuvotella erikseen mm. teiden käytöstä, maanpuolustuksesta ja terveysvakuutuksesta. Kun nämä asiat hoidetaan keskitetysti demokraattisissa instituutioissa, ei jokaisen tarvitse käyttää aikaansa samojen ongelmian ratkaisuun. Tähän käytännössä liittyy myös epätäydellisen informaation ongelma, jonka seurauksena jokaisen ei tarvitse erikseen selvittää edullisinta mahdollista vaihtoehtoa näihin palveluihin. Vapaamatkustajailmiö liittyy tähän olennaisesti, sillä täydellisen vapailla markkinoilla yksilö voisi kieltäytyä osallistumasta yleishyödyllisten hankkeiden rahoitukseen, josta hän itsekin väistämättä hyötyy (esim. tieverkosto ja maanpuolustus). Tällöin huomataan, että uusliberaalissa teoriassa nojataan tältä osin ihmisten yhteisvastuullisuuteen: samainen virheoletus, joka oli myös yksi kommunismin romahtamisen taustalla olleista tekijöistä.

Markkinahäiröitä aiheuttaa myös toinen tekijä, eli epätäydellinen kilpailu. Epätäydellinen kilpailu on siis tilanne, jossa tietyllä markkinalla ei ole riittävästi toimijoita, jotta kilpailu toimisi "luonnollisesti" ja tehokkaasti. Tämä on monilla aloilla, kuten junaliikenteessä, valitettava tosiasia, joka tulee huomioida julkisessa taloudenpidossa. Ilman julkista palveluntuotantoa monilla yleishyödyllillä (positiivisen ulkoisvaikutuksen omaavilla) aloilla, kuten monilla joukkoliikenteen sektoreilla, vallitsisi yksityinen monopoli. En mene nyt monopolin rakenteeseen tarkemmin, mutta totean sen tuottavan yhteiskunnan kannalta liian pienen määrän palveluitaan ylisuureen hintaan (kalliimmalla kuin luonnollinen markkinahinta). Tällöin on parempi, että yleishyödyllisellä tai yhteiskunnan kestävyyden kannalta tärkeällä sektorilla vallitsee julkinen monopoli: julkinen monopoli voi valita tuotettavan määrän korkeammaksi kuin yksityinen monopoli ja myydä alemmalla hinnalta pysyen silti kannattavana (saaden markkinavoittoa) tai vielä halvemmalla tappiollisesti, mikäli ulkoisvaikutus on merkittävä ja korvaa julkisen yrityksen tappion. Epätäydellinen kilpailu antaa perustelun myös työmarkkinoiden sääntelyllä: työntekijä ei ole tuote, joka voidaan tarvittaessa varastoida tai tuhota, mikäli sitä ei saada myydyksi. Koska työmarkkinat eivät luonnostaankaan voi olla tehokkaat, ja koska ihmiset ovat riippuvaisia säännöllisistä tuloista, ei rajoittamaton työmarkkina olekkaan niin optimaalinen ratkaisu, kuin uusliberalistit väittävät.

Kolmas markkinahäiriöiden aiheuttaja on epätäydellinen informaatio. Täydellinen informaatio on yksi klassisen taloustieteen (johon uusliberalismi suuresti nojaa) premisseistä, mikä ei läheskään aina päde edes tyydyttävällä tasolla. Jotta ihmiset voisivat vapailla markkinoilla valita itselleen parhaat vaihtoehdot, tulisi heillä olla täydellinen informaatio kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Pienessä mittakaavassa ongelma ei ole suuri: kukaan ei (todennäköisesti) kuole siihen, jos ostaa vahingossa pilaantuneen omenan. Kuitenkin kun kyse on suurista asioista, koulutuksesta, terveydenhuollosta, työttömyysturvasta, on virheen hinta liian korkea. Informaation puutteen problematiikka tulee esille mm. yksityisen koulutusjärjestelmän tapauksessa. Jotta ihmimillinen pääoma allokoituisi tehokkaasti, tulisi kaikkien hakeutua koulutukseen oman parhaan lahjakkuutensa ja motivaationsa suhteen kuitenkin niin, ettei turhaan liikakouluteta ihmisiä millekään alalle. Tiedon puutteen vuoksi tämä tilanne ei voi mitenkään toimia ilman julkista koulutuksen sääntelyä: jos koet olevasi maailman paras arkeologi, tulisiko sinun jättää menemättä arkeologiselle linjalle vain siksi, että alalla vallitsee työttömyyttä? Lisäksi yksityisessä koulutusjärjestelmässä ratkaisevana tekijänä on myös varallisuus, ei vain lahjakkuus ja ahkeruus. Siksi yksityinen koulutusjärjestelmä aiheuttaa inhimillisen pääoman haaskausta.

Pääasiassa näiden kolmen virhepremissin takia uusliberaali talousteoria ei ole muuta kuin idealistinen utopia. Uusliberalistit mainostavat usein omaa ideologiaansa ja sen mukaisia toimia taloudellisina välttämättömyyksinä ja tieteellisinä faktoina. Sitä ne eivät kuitenkaan ole. Kaikessa taloudellisessa keskustelussa tulisi muistaa nämä kolme tekijää ja suhteuttaa sääntelyn purkamisesta aiheutuva hyöty näiden kolmen tekijän aiheuttamiin haittoihin. Vaikka unohtaisimme täysin kaikki lyhyen aikavälin inhimilliset lähtökohdat (mitä ei myöskään mielestäni tule tehdä), ei uusliberalismi siltikään ole pitkän aikavälin yhteiskunnan absoluuttinen etu. Varmaa on kuitenkin sen lyhyellä aikavälillä aiheuttama inhimillinen kärsimys. Kommunismi kaatui siihen, ettei se ottanut huomioon ollenkaan henkilökohtaisia kannustimia ja markkinoiden tehokasta kulutustuotteiden allokointia. Aivan samalla lailla myös uusliberalismi jättää huomiotta tekijöitä, jotka merkittävästi vaikuttavat talouteen - siis siihen, miten resurssit yhteiskunnassa saadaan jaettua tehokkaasti ja kestävästi.