Saksan ja Sveitsin ydinvoimapäätös

Saksa ja Sveitsi tekivät hiljattain päätökset, joissa kummatkin maat ryhtyvät alasajamaan ydinvoimaloitaan. Vihreä liike ja monet ympäristöjärjestöt iloitsivat, mutta monet, allekirjoittanut mukaan lukien, olivat heti hyvin huolestuneita päätösten ympäristövaikutuksista.  Ei mennyt aikaakaan, kun Saksa ilmoitti lisääväänsä fossiilisten polttoaineiden tuotantokapasiteettiaan maakaasuun ja kivihiilen osalta. Sittemmin monet vihreät piirit kiiruhtivat vakuuttelemaan, ettei tämä ole ongelma, sillä EU:n päästökauppamekanismi estää kasvihuonepäästöjen kasvun – jostain muualta pitää siis vähentää ja lisätä uusiutuvien osuutta. Tilanne ei ole kuitenkaan laisinkaan näin yksinkertainen ja ongelmaton, ei edes vaikka unohtaisimme päästökaupan porsaanreiät.

On empiirisesti havaittu todeksi, että maat, joissa ydinvoimaan suhtaudutaan kielteisimmin, ovat myös lähes poikkeuksetta suurimpia fossiilisten polttoaineiden käyttäjiä energiantuotannossa sekä usein myös nojaavat voimakkaasti tuontienergiaan. Saksa on hyvä esimerkki tällaisesta maasta: voimakkaasta vihreästä liikkeestä huolimatta Saksa tuottaa huomattavan suuren osan energiantarpeestaan joko kotimaisilla tai tuoduilla hyvin saastuttavilla fossiilisilla energiantuotantomuodoilla, erityisesti kivihiilellä. Näiden energiantuotantomuotojen ongelmat eivät rajoitu vain kasvihuonepäästöihin, vaan niiden tuottamat pienhiukkaset aiheuttavat jokaista kilowattituntia kohti huomattavasti enemmän ihmiskuolemia ja sairastumisia kuin ydinvoima edes Tsernobylin räjähdysvuonna 1986 puhumattakaan muista ympäristötuhoista. Nyt maat, jotka kieltävät ydinvoiman kuten ympäristöliike vaatii, nojaavat vielä haitallisempaan energiantuotantoon. Herää kysymys, miksi ympäristöliike vaatii kovaan ääneen ydinvoiman kieltämistä, muttei juurikaan esim. hiilivoiman, joka on huomattavasti ympäristölle haitallisempi.

Mutta hoitaako päästökauppa nykyisen tilanteen kuntoon? Eikö Saksan päätös kieltää ydinvoima ole askel parempaan, kun päästöjen osuus ei voi kasvaa, jolloin uusiutuvan energian tai energiansäästön olisi pakko kasvaa? Käytännössä asiat eivät kuitenkaan mene näin ruusuisesti. Maat voivat ulkoistaa fossiilisen energian tuotannon EU:n ulkopuolelle – kuten Saksa venäläiseen maakaasuun. Lisäksi jokainen ydinvoimaa rajoittava päätös nostaa päästöoikeuksien hintaa rajoittaessaan fossiilisen energian vaihtoehtoja. Ilman vuotoa ulkomaille EU voisi päästökaupallaan pitää tällä tavalla kasvihuonepäästönsä nykyisellään, mutta entäs niiden vähentäminen? Jos päästöoikeuksien hinta on taivaissa, voi niiden vähentäminen olla poliittisesti hyvin vaikeaa – varsinkin mikäli potentiaalisista vaihtoehdoista ei ole mitään tietoa. Päästöoikeusmekanismi perustuu ajatukseen, että päästöoikeuksista käydään jatkuvasti kauppaa ja kilpaillaan näin päästöjen vähentämisellä, mikä on ajatuksena erinomainen. Se kuitenkin vaatii toimiakseen toimivat markkinat päästöoikeuksista. Mikäli näitä markkinoita ei synny, koko prosessi jää raakileeksi. Näiden markkinoiden toimimattomuus on ollut ongelma jo nyt. Entäs ajatus energiayrityksestä, joka omistaa päästöoikeuksia omiin tarpeisiinsa maassa, jossa ydinvoima on kielletty. Kun valtio haluaisi vähentää päästöjä, se pyrkii ostamaan päästöoikeuksia pois markkinoilta. Kysymys: haluaako tämä yritys myydä omia päästöoikeuksiaan markkinahinnalla pois, jos se tietää, että tulevaisuudessa uusia päästöoikeuksia voi olla mahdoton saada ja ainut keino paikata tilanne olisi korvata fossiilienergian tuotantolaitokset jollain korvaavalla energiamuodolla? Tässä vaiheessa moni varmaan vastaisi, että yritys voi korvata fossiiliset voimalansa uusiutuvalla energialla, mutta voiko? Suurin osa energiantarpeesta on ns. perusvoimaa, jonka tuotanto täytyy olla a. tasaista ja b. tarvittaessa säädeltävissä. Nämä kriteerit täyttävät uusiutuvista vain vesivoima, biomassa ja hyvin saastuttava turve. Vesivoiman kapasiteetin lisäys taas ei ole enää juuri mahdollista ja biomassankin vain tietyssä määrin, sillä se vaatii toimiakseen infrastruktuurin, joka kerää biomassaa (sikäli kun kasviperäiset polttoaineet on todettu ympäristölle haitallisiksi). Tämä tilanne jättää kyseiselle yritykselle vain kaksi vaihtoehtoa: olla kokonaan myymättä päästöoikeuksiaan tai myydä ne ja vähentää tuotantoaan. Tämä skenaario, mikäli ydinvoimaa lähdetään laajemmin kieltämään, vaikuttaa todennäköisimmältä seuraavan 50 vuoden aikana, jolloin tuskin vielä mullistavia energiantuotantomuotoja (esim. fuusio) saadaan toimivaksi.

Edellisestä esimerkistä huomaamme, että päätös kieltää ydinvoiman tuottaminen itse asiassa heikentää merkittävästi mahdollisuuksia vähentää kasvihuonepäästöjä. Se pakottaa nojaamaan enemmän energian kulutuksen vähentämiseen, mikä on se kalliimpi tapa. Uusiutuvan energian tukemin on yksi ratkaisu, mutta se ei teknisistä syistä johtuen (selitetty yllä) pysty korvaamaan merkittävintä osaa energiantarpeesta. Saksan ydinvoimapäätös oli ensisijaisesti sisäpoliittinen ja toteutettavissa siksi, että Saksa pystyy vielä siirtämään energiantuotantoaan saastuttavampaan suuntaan. Jos näin ei olisi ollut, epäilenpä että kyseinen päätös olisi jäänyt tekemättä. Voihan toki olla, että Saksa vielä pyörtää päätöksensä, kuten Ruotsi jo aiemmin. Entä miksi ympäristöliike keskittyy nimenomaan ydinvoiman eikä fossiilisen energian vastustamiseen? Luulen, että syy on historiallinen. Ympäristöliike syntyi pitkälti vastustamaan ydinvoimaa aikana, jolloin ilmastonmuutoksesta ei oltu vielä kuultu. Sittemmin tilanne on muuttunut, mutta ympäristöliikkeen on ollut vaikea sopeuttaa tavoitteitaan uuteen tilanteeseen, joka on voimakkaasti ristiriidassa sen perimmäisen agendan kanssa. Toisaalta yhtä vaikeaa olisi varmasti vaikka sosiaalidemokraattisella liikkeellä luopua ay-kytkennästä tai Keskustalla maataloustuista.

Positiivisesta diskriminaatiosta

Positiivinen diskriminaatio (eng. affirmative action) on ollut viime aikoina mediassa hyvin paljon tapetille persujen rasisminvastaisen kannaonton jälkeen. Kannanotossaan Perussuomalaiset julistivat myös vähemmistöjä suosivan postiivisen diskriminaation rasismiksi. Positiivinen diskriminaatio lyhykäisyydessään tarkoittaa siis sitä, että tiettyjen ryhmien asemaa helpotetaan jollain yhteiskunnan osa-alueella harkinnanvaraisesti, jotta lopputulos olisi lähempänä tasa-arvoista. Näistä esimerkkejä ovat mm. mies- ja naiskiintiöt komiteoissa ja johtokunnissa, nuorien ja maahanmuuttajien erityistuki työmarkkinoilla, sekä joissain maissa käytössä oleva koulujen sisäänpääsyn helpottaminen tietyille vähemmistöryhmille. Pian persujen kannanoton jälkeen Rydmanin luotsaamat Kokoomusnuoret lähtivät samalle linjalle tuomiten kokonaan positiivisen diskriminaation, mihin kylläkin emopuolue Kokoomus otti selkeän irtioton. Kuitenkin ympäri mediaa ihmiset ovat keskustelleet pitkin viikkoa tästä vähemmistöjen tukemisen oikeutuksesta ja siitä, onko se valtaväestöä syrjivää. On totta, ettei tällainen ihmisryhmiä erotteleva politiikka aina ole järkevää, mutta aion silti tässä kirjoituksessa esittää perusteluita sille, miksi positiivisen diskriminaation yksiselitteinen kieltäminen olisi mielestäni typerää ja epäoikeudenmukaista - etenkin periaatteellisella tasolla.

Positiivisen diskriminaation perusteet juontuvat positiivisten vapauksien ajattelusta. Klassisesti vapaudet jaetaan positiivisiin ja negatiivisiin: negatiivinen vapaus on vapautta ulkoisista rajoitteista ja positiivinen vapaus aitoa mahdollisuuksien vapautta. Positiiviseen vapauskäsitteeseen kuuluu ajatus, että ulkoisten vapauksien lisäksi yksilöllä on myös resursseja ja kykyjä toteuttaa vapauden kohteena oleva toiminta. Oikeastaan koko Pohjoismainen hyvinvointivaltioinstituutio on rakennettu positiivisen vapausajattelun varaan: pyritään takaamaan kaikille yhtäläiset resurssit toimia (sosiaaliturva, ilmainen koulutus, universaali terveydenhuolto) eikä tyydytä vain negatiivisten vapauksien nimissä luomaan ulkoisia puitteita, joissa kaikki voisivat toimia "tasa-arvoisesti" kenenkään estämättä, mutta alttiina epäonnistumiselle ja omille rajoitteilleen. Kaikki eivät arvosta positiivista vapausajattelua sillä se väkisinkin asettaa ylhäältä päin sääntelyä, mikä rajoittaa negatiivisia vapauksia, mutta mielestäni oikeudenmukaisuuteen kuuluu se, että kaikki pystyvät tavoittelemaan onnea samalta viivalta. Mikäli jonkun lähtöasetelma on heikompi kuin jonkun toisen, on oikeudenmukaista, että lähtötilannetta tasataan. Tätähän siis käytännössä on mm. progressiivinen verotus ja valtiollinen tulonjako, jossa resursseja (lähtötilannetta) tasataan yksilöiden välillä.

Tiedostan, että on eri asia jaotella ihmisia etnisiin ryhmiin tai sukupuolen mukaan ja tehdä sen perusteella kategorisia päätöksiä, kuin jaotella ihmisiä eri elämäntilanteiden mukaan esim. tulotason tai työllisyysstatuksen perusteella. Siltikin ajatus, ettei esim. etniten ryhmien tai sukupuolten toimintamahdollisuuksien tasaaminen olisi hyväksyttävää positiivisen diskriminaation keinoin, sotii vastoin samaa positiivisen vapauden ja posiitivisen tasa-arvon periaatetta, jonka varaan myös elämäntilanteeseen perustuva jaottelu rakentuu. Mikäli me nyt sanoisimme että positiivinen diskriminaatio on eettisesti väärin, on vaikea löytää pohjaa myöskään minkään muunlaisenkaan elämäntilanteiden erojen tasoittamisen moraalisille perusteluille. Se, että esim. maahanmuuttajaa tuetaan kaupungin työhönotossa, ei tarkoita sitä, että kantasuomalainen olisi työnhaussa heikommassa asemassa: se tarkoittaa vain sitä, että parhaillaankin nämä kaksi ihmisryhmää ovat tässä tilanteessa samalla viivalla, sillä kantasuomalaisilla on työnhaussa jo lähtökohtainen etu. Lisäksi on monia käytönnöllisiä perusteita, miksi positiivinen diskriminaatio on joissain asioissa järkevää: kuten maahanmuuttajien kohdalla sopeutumisen tehostaminen, mistä on etua koko yhteiskunnalle.

Jottei jäisi väärää käsitystä, niin en väitä, että positiivinen diskriminaatio esim. etnisen taustan tai sukupuolen perusteella olisi todellista tasa-arvoa. Se on kuitenkin keino päästä lähemmäs todellista tasa-arvoa tilanteessa, jossa erot näiden ihmisryhmien toimintamahdollisuuksissa ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa ja ihmisten toimintatavoissa niin, ettei niihin voi suoraan vaikuttaa. On toki parempi, että ihmisiä tuetaan sellaisin objektiivisin mittarein, jotka heijastelevat vain yksilön ominaisuuksia, eivätkä laajempaa ihmisryhmää, joka ei tietenkään ole koskaan homogeeninen. Aina sellainen yksilöiden ominaisuuksiin pohjautuva jaottelu ei ole kuitenkaan käytännössä mahdollista ja silloin joudutaan turvautumaan tiettyyn ihmisryhmään kuulumisen tuomaa kategoriainformaatiota (esim. etninen ryhmä), eikä se ole mitenkään moraalisesti väärin tai rasismia. Rasismia sensijaan on se, että ennakkoluuloihin pohjaten halutaan heikentää tietyn nimenomaisen ihmisryhmän asemaa ilman, että sille löytyy mitään kyseisen ihmisryhmän jo olemassa olevaan etulyöntiasemaan liittyvää perustetta.

Työmarkkinajärjestöjen rooli nykyisessä markkinataloudessa

Vaikkei aiheesta juurikaan käydä Suomessa julkista keskustelua, keskustelu työmarkkinajärjestöjen roolista kytee tällä hetkellä pinnan alla. Aihe on paitsi poliittisesti, myös taloustieteellisesti mielenkiintoinen. En lähde tässä edes kysymään, mitä mieltä uusliberalistiset ryhmittymät ovat ammattiliitoista, sillä se tarina on selitetty jo moneen kertaan. Sen sijaan pyrin luomaan realistisemman ja objektiivisemman katsauksen siihen, mikä on työmarkkinajärjestöjen todellinen rooli ja merkitys nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä ja taloudessa. Asiasta keskustelua leimaa hyvin vahva ideologinen lataus, jolloin rationaalisten argumenttien löytäminen on vaikeaa. siksi pyrinkin tuomaan esille oman näkemykseni siitä, miten työmarkkinajärjestöt vaikuttavat markkinatalouden toimintaan nykyisenlaisessa suomalaisessa yhteiskunnassa.


Työmarkkinajärjestöistä isoveli, eli ammattiyhdistysliike, syntyi sääntelemättömyyttä korostaneet teollistumisen ajan laizzes-faire -talouden lieveilmiöiden työttömyyden, toimeentulon epävarmuuden ja epätasaisen tulonjaon seurauksena. Se oli ensimmäinen työväestön sosiaalista turvaa luova instituutio ja omassa yhteiskunnassaan ehdottoman välttämätön. Ammattillisen järjestäytymisen seurauksena myös työnantajapuoli järjestäytyi, mikä on johtanut nykyiseen työmarkkinarakenteeseen. Sosiaaliturva on kuitenkin kehittynyt monin muodoin ammattiyhdistysliikeen alkuajoista, joten lienee ajankohtaista kysyä, mikä ammattiyhdistysliikkeen rooli on nykyisessä järjestelmässä. Oman mausteensa palettiin tuo myös työnantajapuolen sitoutuminen irti tulopoliittisista kokonaisratkaisuista, mikä on rikkonut perinteisen harmonian Suomen työehtosopimusneuvotteluissa (vrt. aiempi kirjoitus TUPO:jen merkityksestä).


Ammatillisen järjestäytymisen periaate on, että neuvottelemalla työehdoista kollektiivisesti voidaan pakottaa työnantaja tai työnantajat hyväksymään paremmat edut kuin normaalissa markkinatilanteessa. Tällä on yhteiskunnalle sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Negatiiviset vaikutukset ovat markkinatilanteen vääristyminen ja työntekijöiden alikysyntä (mikä voi johtaa työttömyyteen). Helposti havaittavia positiivisia puolia ovat puolestaan työntekijöiden aseman paraneminen, mikä todennäköisesti johtaa yhteiskunnan tuloerojen pienemiseen. Yksinkertaisesti ajatellen järjestäytyminen hyödyttää jo alalla toimivia työntekijöitä, mutta vastaavasti haittaa työnantajia sekä niitä, jotka järjestäytymisen takia eivät pääse alalle ollenkaan. Puhtaan tehokkaassa markkinataloudessä tämä haittaisi talouskasvua, sillä se vääristäisi työvoiman kohdentumista. Reaalimaailmassa tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen sillä työmarkkinoiden luonnollinen tehokkuus on kaikkea muuta kuin fakta. Mikäli työnantajalla on monopolivoimaa työntekijään nähden, työntekijöiden järjestäytyminen itse asiassa mahdollistaa lähempänä markkinahintaa olevan ratkaisun, mikä on myös kansantalouden kannalta tehokasta. Myöskin riittävän informaation puute antaa taloudelliset perustelut järjestäytymisen tuomalle työsuojelulle: työntekijöillä vallitsee epävarmuus, jolloin järjestäytymisen tuoma turva mahdollistaa pitkäjänteisempien suunnitelmien tekemisen. Mikäli järjestäytyneen työntekijäpuolen vaatimukset aiheuttavat merkittävää työttömyyttä, voidaan järjestäytymistä pitää haitallisena. Aiemmassa kirjoituksessani toin kuitenkin esille, että näin ei yleensä tapahdu keskitetyissä ratkaisuissa (Pohjoismaat), vaan lähinnä silloin, kuin yksittäiset järjestöt tekevät ratkaisuja paikallisesti ajattelmatta laajempaa viitekehystä. Kyse ei ole myöskään pelkästä tehokkuudesta vaan myös oikeudenmukaisuudesta. Jossain määrin jokaisen valtion on valittava työllisyyden maksimoinnin ja matalapalkka-alojen syntymisen estämisen väliltä. Käsittelen tässä kuitenkin enemmin siitä, missä määrin markkinoiden luomiin ongelmiin tulisi vastata keskitetyn valtiollisen sosiaalipolitiikan kautta ja missä määrin työmarkkinajärjestöjen kautta, ts. ottaen oikeudenmukaisuusasteen annettuna.


Palataan tehokkuusvaikutuksiin. On havaittu, että tuottavuuskasvu (ja siten myös talouskasvu) syntyy suurimmaksi osaksi siten, että tehottomat työpaikat kuolevat pois ja jäljelle jäävät sekä uudet työpaikat ovat keskimäärin tehokkaampia. Talouskasvu ei siis synny stabiileiden yksiköiden sisällä, vaan muutosten kautta. Liikkuvat työntekijät levittävät osaamista eri sektoreille, mikä lisää kasvupotentiaalia. Työsuojelu voi vaikuttaa tähän prosessiin joko kiihdyttävästi tai heikentävästi. Työpaikkojen uusiutumista, eli ns. "luovaa tuhoa" edistävät sellaiset toimet kuten työttömyysturva ja minimipalkka, sillä ensimmäinen mahdollistaa yksityisen riskinoton ja jälkimmäinen edistää heikon tuottavuuden alojen poistumista markkinoilta. Tätä luovaa tuhoa taas hidastaa irtisanomissuoja ja muut työvoiman liikkuvuutta heikentävät toimet. Vaikutus on merkittävä ja se onkin merkittävä tekijä siinä, miksi Pohjois-Eurooppa on pärjännyt eteläisempää Eurooppaa paremmin vaikkei sosiaaliturvan laajuudessa olekaan suuria eroja. On siis parempi turvata toimeentulo työttömyyden aikana, kuin yrittää estää työttömyyskausien syntyminen. Ei kannata taistella tuulimyllyjä vastaan - lyhyet työttömyyskaudet ovat välttämättömiä työvoimaresurssien tehokkaan kohdentumisen kannalta. Tällöin työntekijän toimeentulon tulee olla turvattu, jotta hän voi käyttää aikaa kyvyilleen parhaiten sopivan, ja mahdollisesti hieman kunnianhimoisen, työpaikan etsimiseen. Onkin asiassa havaittu, että työttömyysturvalla on tuottavuuskasvulle absoluuttisesti positiivisia vaikutuksia. Työmarkkinajärjestöjen toiminta on siis talouskasvulle eduksi silloin, kun se johtaa työntekijöiden pienempään riippuvuuteen välittömästä työllisyydestä ja edesauttaa yritysten ja muiden yksiköiden vaihtuvuutta. Maltilliset palkankorotusvaateet voivat toimia tällaisena. Mikäli se taas jarruttaa tuottamattomien yksiköiden poistumista markkinoilta ja työntekijöiden liikkuvuutta, se on tässä suhteessa haitallista (muttei välttämättä kokonaisuudessaan). Ongelmallisimpia ovat vaatimukset työntekijän irtisanomisen vaikeuttamiseksi ja vaatimukset tehottomien yksiköiden säilyttämiseksi lyhyen aikavälin työllisyyden nimissä. Liian usein mediassa keskitytään pohtimaan, säilyykö joku tehdas tai työpaikka ja miten palkkaneuvottelut siihen vaikuttavat. Paljon relevantimpaa olisi keskustella siitä, syntyykö riittävästi uusia työpaikkoja heikosti toimivien vanhojen tilalle. Mikäli keskitetyt palkkaneuvottelut edistävät tätä tavoitetta, hyvä niin vaikka muutama tehdas lopetettaisiinkin. Tällöin työntekijöiden työttömyysturvan tulee olla kunnossa yhteiskunnassa edellytykset siirtyä uusiin työtehtäviin tehokkaampiin yksiköihin. Tätä lähestymistapaa kutsutaan "flexicurityksi", jonka lanseerasi Tanskan Sosiaalidemokraattinen puolue 90-luvulla vapauttaessaan työmarkkinoita. Periaate oli siis se, että työvoiman vaihtuvuudesta tehdään helppoa, mutta huolehditaan samalla kunnollisesta sosiaaliturvasta työttömille ja matalapalkkaisille, sekä työvoimapolitiikasta tehdään mahdollisimman aktivoivaa. Lähestymistapa oli Tanskassa menestys ja se myös vähensi merkittävästi työttömyyttä, sekä edisti talouskasvua, eli kykeni yhdistämään oikeudenmukaisuus- ja tehokkuusvaatimukset.


Työttömyysturva on siis ensiarvoisen tärkeää. Entä työmarkkinajärjestöjen rooli? Kuten jo edellä totesin, yksi merkittävä syy järjestäytymiselle on työnantajan monopolivoiman kumoaminen ja tulonjako. Valtio pystyy tarvittaessa järjestämään jälkkimmäisen, mutta itse pidän palkkaa jollain tavalla legiitimpänä tuen muotona kuin valtion avustusta, vaikkei palkka muodostuisikaan täysin vapailla markkinoilla. Aiemman korvaaminen valtiolla taas on yksinkertaisesti vaikeaa, sillä silloin valtion tulisi aktiivisesti puuttua palkkaneuvotteluihin. Siinä suhteessa lienee luontevaa, että tehtävän hoitaa järjestö eikä valtio, koska kyseessä on vastakkainasettelu työnantajapuolen kanssa. On pidettävä mielessä, että ammattiyhdistysliike on ennen kaikkea etujärjestö. Se on luotu vastaamaan markkinoiden toimimattomuuden luomiin ongelmiin ja olemaan yksittäisen työntekijän tukena työnantajan monopolivoimaa vastaan. Loppu on keskustelua siitä, ovatko sivuvaikutukset taloudelle edullisia vai haitallisia. Osoitin edellä, että ne voivat olla edullisia, mikäli poliittiset ratkaisut ovat oikeita. Yhteiskunnan, tässä tapauksessa valtion, onkin pidettävä huoli, ettei työmarkkinajärjestöjen kädenväännöstä synny yhteiskunnalle merkittäviä haittoja. Sääntöjen on oltava selvät. Siksi olenkin vahvasti sitä mieltä, että tulopoliittiset kokonaisratkaisut tulisi palauttaa vaikka väkisin. Myös siirtymistä lähemmäs Tanskan työmarkkinamallia tulisi vakavasti harkita, sillä sillä on havaitu olleen hyvin positiivisia vaikutuksia. Siten valtio voisi parhaiten pitää huolen, ettei työmarkkinajärjestöjen neuvotteluvoimaa väärinkäytetä sellaisten vaatimusten ajamiseen, mitkä hyödyttävät vain tiettyä intressiryhmää, mutta haittaavat muun yhteiskunnan toimintaa.

Mietteitä vaalituloksesta ja hallitusneuvotteluista

Ei liene tarvetta erikseen kertoa, mitä mieltä olen Persujen "jytkystä". Kun ensijärkytys on ohi, pitää kuitenkin katsoa asiaa objektiiviselta kantilta. Ottamatta kantaa persujen ohjelmaan ja arvoihin, on toki hyvä asia, että uudetkin äänestäjät ovat saaneet äänensä kuuluviin. Demokratian tila Suomessa on nyt selvästi vahvempi kuin vuosikausiin. Seuraava hallitus ja vaalikausi kuitenkin näyttävät, jatkuuko äänestysvilkkaus korkeana vai painuvatko perussuomalaisten äänestäjät takaisin talviunille pettyneinä politiikan realiteetteihin.

Nyt on kuitenkin käynnissä hallitusneuvottelut, joissa pyritään ensisijaisesti muodostamaan enemmistöhallitus kolmen suurimman puolueen: Kokoomuksen, SDP:n ja ja Perussuomalaisten välille. Olen toki tyytyväinen SDP:n menestyksestä, sekä osallistumisesta hallitusneuvotteluihin, mutta tässä piilee kuitenkin suurin vaara demokratian kannalta - kansa antoi protestiäänensä nimenomaan Suomessa harjoitettua konsensuspolitiikkaa vastaan. Koettiin, että mikään ei muutu perinteisten suurten puolueiden ollessa vallassa. Siinä oli myös totuuden siemen, sillä suomalainen poliittinen kulttuuri on ollut selkeästi konsensushakuisempaa kuin esim. rakkaassa länsinaapurissamme. Tämä johtuu pitkälti poliittisesta tasapainottelusta kolmen suuren puolueen välillä, mikä on estänyt blokkien syntymisen, mutta se on myös osittain kylmän sodan perintöä. Konsensuskulttuurista kertoo esim. se, että Keskusta välittömästi vaalitappion jälkeen ilmoittaa jäävänsä oppositioon. Kuitenkin nykyinen poliittinen tilanne on sellainen, että Suomessa ei yksinkertaisesti ole mahdollista muodostaa aatteellisesti ja ohjelmallisesti edes suurin piirtein yhtenäistä hallitusta ilman Keskustaa. Se on sula poliittinen mahdollisuus.

Nyt näiden konsensuspolitiikan protestien jälkeen Suomeen ollaan rakentamassa hallitusta, jonka kolme napaa eivät voisi olla juuri kauempana toisistaan. Hallitus ei olisi yhtenäinen vasemmisto-oikeisto, eikä konservatiivi-liberaaliakselilla. Tällaisella hallituksella ei ole edellytyksiä viedä Suomea oikein mihinkään suuntaan, mikä voi toisaalta olla nykyisessä poliittisessa tilanteessa ihan positiivista. Se ei kuitenkaan edistä sitä demokratian henkeä, mikä on alkanut vaalien jälkeen orastaa. Erityisesti kritisoin Keskustan ratkaisua jättäytyä automaattisesti oppositioon, vaikka puolueella on edelleen merkittävä määrä kansanedustajapaikkoja. Jos lähdetään miettimään potentiaalisia poliittisesti järkeviä enemmistöhallituksia, niihin sisältyy kaikkiin Keskusta: oikeistokonservatiivihallitus Kok-Kesk-Pers-KD, vasemmistoliberaalihallitus SDP-Kesk-Vihr-Vas-RKP, vasemmistokonservatiivi: SDP-Pers-Kesk-KD ja sateenkaariliberaalihallitus Kok-Kesk-SDP-Vihr. Mistä lähtien kannatuksen pieneneminen on merkinnyt demokratiassa oppositiokautta? Eikös demokratiassa päätösten tulisi mennä enemmistön tahdon mukaan, eikä sen mukaan, minkä näkökannan kannatus on kasvanut tai vähentynyt? Tämä on juuri se perimmäinen ongelma suomalaisessa konsensuspolitiikassa: ei uskalleta ryhmittäytyä selkeästi poliittisten arvojen mukaan, vaan ajatellaan politiikkaa jonkinlaisena eturyhmien kädenvääntönä. Kokoomuksen, SDP:n ja Perussuomalaisten sekasikiöhallituksella enemmistön tahto ei pääse toteutumaan millään akselilla.

On toki huomioitava, ettei nykyisessä tilanteessa mikään hallituskokoonpano olisi erityisen yhtenäinen. Kysymys Kreikan ja Portugalin tukipaketeistä repii melkein minkä tahansa hallituskokoonpanon yhtenäisyyttä. Olisi kuitenkin pitkän aikavälin politiikan uskottavuuden kannalta tervettä, että puolueet edes pyrkisivät muodostamaan hallituksia poliittisten jakolinjojen mukaan, eikä kannatuslukujen pienten muutosten mukaan. Käytännössä Keskustan (ja nyttemmin persujen) suuri kannatus tekee Suomessa Ruotsin ja Saksan kaltaisen kahteen blokkiin perustuvan politiikan mahdottomaksi. Siitäkin huolimatta tulisi pyrkiä sellaisiin hallituskokoonpanoihin, joissa on edes jotain poliittista järkeä.

***

Itse toivon, että seuraavissa vaaleissa Perussuomalaiset äänestettäisiin takaisin talviunille. Toivottavasti tällä kertaa myös vapaamieliset nukkuvat äänestäjät viitsisivät vaivautua antamaan äänestä nurkkapatriotismiä ja ahdasmielisyyttä vastaan. Perussuomalaisten ajamassa maailmassa ulkomaalaistaustaisilla ei olisi kansalaisoikeuksia, päätöksiä tehdään tunnepohjalta, Suomi eristäytyy muusta maailmasta ja perusoikeuksia määritellään seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Tämä kaikki sotii omaksumiani oikeusvaltioperiaatteita vastaan, eikä siten ole hyväksyttävää. Joten eiköhän, toverit, äänestetä Perussuomalaiset ensi vaaleissa oppositioon!

"Talousdemokratian" ääliömäisyydesta

Pienpuolueiden ehdokkaiden vaalikonevastauksien innoittamana päätin kirjoittaa mielipiteeni nk. "talousdemokratiasta". Tämä on siis nykyiseen rahajärjestelmään kriittisesti suhtautuvien, todennäköisesti Youtuben amerikkalaisista huuhaa-propagandavideoista innoituksensa saanut liike, jonka tunnetuin kannattaja Suomessa lienee kansanedustaja ja ex-kurlaaja Markku Uuspaavalniemi. Uuspaavalniemen (ja myös pitkälti muiden talousdemokraattien) taloudellista kompetenssia kuvaa hyvin Uusiksen kehoitus vuosi-pari sitten: ihmisten tulisi vetää rahansa pois pankeista! Perusteluina mikäpä muukaan kuin rahajärjestelmän vääjäämätön romahdus. Noh, Uusiksen neuvoilla kyseinen romahdus olisi ainakin tapahtunut 100% varmasti. Myös Zeitgaist-liike sijoittuu ajattelultaan hyvin lähelle talousdemokraatteja, mutta sitä käsittelen myöhemmin.Youtuben huuhaavideo-argumenttia tukee muuten mm. se, että talousdemokraattien nettisivulla "vaihtoehtoisista uutisista" ylimpänä on Alex Jones, joka on ehkä hörhöin salaliittoteoreetikko, jonka juttuihin olen joutunut elämäni aikana törmäämään.

Talousdemokraattien ajattelun, ja sen virheiden, ydin on rahajärjestelmän uuden rahan luomisprosessi. Tiivistettynä todettakoot, että rahan määrän kasvu yhteiskunnassa on prosessi, joka lähtee liikkeelle keskuspankin rahoituksesta. Keskuspankki tekee päätökset uuden rahan työntämisestä markkinoille, jonka jälkeen ne lähtevät kiertoon kansantaloudessa. Alkuperäinen lisärahoitus kertautuu luottojärjestelmässä, kun liikepankit myöntävät ihmisille luottoa rahalla, jonka muut ovat pankkiin tallettaneet. Prosessi kertautuu, kunnes tallettajat hakevat talletuksensa pankista takaisin. Siihen, miten paljon alkuperäinen keskuspankin rahoitus kertautuu markkinoilla, vaikkuttaa mm. valtion asettama vakavaraisuusvaatimus ja pankkien yleinen riskinotto - sillä onhan selvää, että jos kaikki esim. pankkikriisin seurauksena lähtevät hakemaan talletuksiaan pankista, ei siellä ole oikeasti tallella muuta kuin se, minkä pankit ovat pitäneet riskivarantona (eivätkä lainaneet/sijoittaneet eteenpäin), joka on minimissään vakavaraisuusvaade. Tämä siis selittää pankkien kaatumisen taloudellisissa kriiseissä. Miksi rahaa sitten ylipäänsä lisätään? Eikös se olisi reiluinta, että rahan määrä olisi aina stabliili ja rahan arvo sidottu esim, kultaan? Ensiajattelemalta ehkä näin, mutta mitä käy, kun ihmisten määrä ja tuotannon ja vaihdon arvo kasvaa? Rahan arvo lähteekin nousuun ja syntyy deflaatiokierre. Rahan määrän on siis kasvettava, mikäli talouskin kasvaa. As simple as that.

Kysymyksessä ei kuitenkaan ole mitenkään hämärä, epärehellinen tai välttämättä mitenkään erityisen kestämätön menettely, toisin kuin talousdemokraatit tahtovat väittää. Onhan menetelmää (ekspansiivista luotonantoa) käytetty jo Medicien ajoista lähtien pankkimaailmassa. Kyseessä ei siis ole mikään "virtuaalisen rahan luominen tyhjästä", kuten eräät kansanedustajaehdokkaatkin ovat vaalikoneisiin vastanneet. Olennainen kysymys on vain siitä, miten suuret pankkien riskivarannot ovat. Renessanssin ajoista ne ovat epäilemättä pienentyneet. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ekspansiivisen luotonannon kieltäminen (eli 100% vakavaraisuusvaateet) olisi myöskään järkevää, sillä silloinhan iso osa varallisuudesta seisoisi turhaan pankeissa, eivätkä ne olisi ihmisten aktiivisessa käytössä. Luotonannon perimmäinen merkityshän on se, että ylijäämärahoitusta välitetään niille, joilla on pulaa rahoituksesta, ja vastineeksi maksetaan luotosta korko. Jollei järjestelmää olisi, olisi mm. omakotitaloasunnon hankkijan huomattavasti vaikeampi hankkia asuntolainaa kuin nykyään. Onko siinä jotain pahaa, että ihminen haluaa hankkia omistusasunnon lainarahalla eikä odottaa 50 vuotiaaksi? 100% vakavaraisuusvaade tekisi myös käytännössä pankkitoiminan mahdolliseksi vain niille, joilla on jo ennestään omaa pääomaa lainaksi annettavaksi. Lisäksi se tekisi yksityisten pankkien talletustoiminnan käytännössä kannattamattomaksi, sillä pankki ei saisi talletuksista mitään voittoa. Se nostaisi huomattavasti yleistä korkotasoa ja heikentäisi rahoituksen välitystä yhteiskunnassa, mikä heikentäisi yleistä talouskasvua. Minä en ainakaan hyväksy sitä, että vaikka vanhustenhuoltoa jouduttaisiin leikkaamaan joidenkin talousdemokraattien epämääräisten uskomusten takia. Talousdemokratian ydin, pankkien 100% vakavaraisuusvaade ei siis poista työttömyyttä ja puolita työaikaa, kuten talousdemokraattien nettisivuilla väitetään.

Sosiaalidemokratiaa tämä maa tarvitsee, eikä mitään talousdemokratiaa.


Ps. Talousdemokraatit vaativat myös mm. siirtymistä kahdenväliseen ulkomaankauppaan, jossa ei käytetä rahaa vaihdon välineenä (kuten kylmän sodan idänkauppa). Harmi vaan, että se on multilateraalista rahassa mittavaa kauppaa tehottomampaa, koska vienti tulee aina korvata tuonnilla samasta maasta, eikä siinä ole mitään etujakaan nykyiseen järjestelmään verrattuna. Myöskin ajatus siitä, että heikentämällä yksityistä luotonantoa ratkaistaisiin julkisen vallan velkaantumisongelmat on täysin absurdi: sehän tarkoittaisi vain sitä, että valtion olisi aina pakko tehdä leikkauksia, mikäli velkaa ei ole saatavilla!

Speech: Populism in Europe

Following text is a speech I wrote about populist parties in Europe. 

Anti-immigration statements, denying global warming, opposing rights of homosexuals and Muslims, opposing global co-operation, opposing multiculturalism, fierce nationalism and even racist views – does this sound familiar? These are values supported by several parties around Europe today that we call “populist”. Major populist parties can be found, for example, in Finland, Sweden, Denmark, France, Austria, Switzerland and Netherlands. American Tea Party movement has also earned a lot of fame in media. Some of these parties are radical right-wing parties while others being mainly just nationalist. Common for them is that their support has been increasing steadily in recent decade in Europe which makes it a hot topic now.

The definition of populism is basically that populist rhetoric divides population to “people” and “elite”, and tries to create tension between them. Populist arguments usually don’t need any factual basis – they just need to be sentimental and appeal to feeling such as fear or hatred. A Finnish philosopher Tuomas Nevanlinna wrote that “Populism is chanting in a sports arena for a team that one has bet on losing”. So a populist politician is one who uses certain rhetoric to gain votes even if he/she knows that the rhetoric is not valid in practice. In this sense populism is used sometimes by many parties and politicians, not only “populist ones” (and not all politics of so called “populist parties” is actually populist). What then distinguishes populist parties from others is that their main political agenda is several protests that are often quite unconnected with each other. Very often those are goals that are easy to agree without having a deeper thought on the matter. A case in point from Finnish politics is a recent demand of the main populist party in Finland, the “True Finns”: the government should only support culture and art that is classical or neoclassical – no modern or post-modern art should be supported any way by the society. Surely easy to agree for many conservative people but what are the actual benefits? It’s the modern art that draws visitors to Helsinki, not the classical one. Besides we are talking about sums that equal about 0,002% of welfare expenditures (and of which most are got back to society indirectly). Second good example is the plan of same party to improve Finnish government’s financial situation: we should pay less EU-membership fees. The only problem is that that is a matter Finnish parliament cannot decide.

Anyways, those previous examples were still quite harmless. Same cannot be said about Swiss People's Party, Schweizerische Volkspartei, which got 20% of votes in the last elections. They organized a referendum about banning minarets in Switzerland! Minarets are towers of Muslim mosques and banning them was limiting freedom of religion, according to United Nations’ human rights agreements. I’d have understood the decision if the reason were noises from prayer callings but no: those were forbidden earlier. The only reason to ban building those minarets was to show that Muslims are not wanted in Switzerland! The Schweizerische Volkspartei even admitted that the decision was mainly “symbolic”. Dividing people to “we” and “them” is indeed characterized by many populist parties in Europe nowadays. There are “good guys” and “bad guys”. But who are those? The “good guys” are usually white Christian heterosexual natives while the “bad guys” often are foreigners, immigrants, different ethnic groups, different religion (especially Islam) and homosexuals. Populists also very often claim that the liberal “elite” somehow protects these “bad guys”. Their rhetoric is strongly based on this very same pattern from country to country.

And what is then the reason of increasing political support of the populist parties in Europe (and also in other parts of the world)? I think that it’s nothing but inability of the traditional parties to show true choices. Too often the change of government has affected nothing while all parties are trying to appeal to same voters in the middle. In many countries all the parties have appeared just the same – but the democracy is all about the ability to CHOOSE. If people feel that their choices do not make a difference or that they don’t have any alternative to fit their ideals, it’s promising grounds for populist movements. I also think that quite a lot of credit goes to new threats of globalization which traditional parties have been unable to solve. Populist parties offer fast and easy solutions of national protectionism and demonizing the “others”. Their argument is that we should not give any help to others as long as we have problems in our own society. The main flaw of this argument is that a society is probably never ready.

Despite all, I’d like to add that presence of populism is not so big problem itself. It is a sign that our political system is democratic and people truly have channels to influence on common matters. True problems arise if these parties are able to get enough support to make lasting harm for the society or for some groups of people. I still believe that people are intelligent enough to realise the consequences of these populist policies before it’s too late. History has shown several times that these kinds of movements can get sometimes quite significant amounts of support but when they had to actually redeem their promises, the bubble blows. Sometimes these populist movements bring into debate some issues which have not been conventional to question previously. Such are in many countries, for example, optimal levels of immigration, benefits of EU-membership and parliamentary decisions instead of referendums. In this sense as well, populism can serve democracy even if their claims were not very reasonable. Important is that people point out the flaws of populist arguments and demonstrate why these demands are not beneficial or justified.

Tulojen ja hyötyjen oikeudenmukainen jakaminen yhteiskunnassa

John Rawlsin innoittamana päätin suunnitella teoreettisen mallin, joissa yhteiskunnan varallisuutta pyritään allokoimaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti eri henkilöille. John Rawlsin yhteiskuntafilosofia lähtee ajatuksesta, että pyritään maksimoimaan aina heikommassa asemassa olevan henkilön hyöty valintatilanteissa. Rawlsin mukaan tuloerot ovat hyväksyttäviä vain, jos ne auttavat parantamaan myös heikommassa vaihtopositiossa olevan kansalaisen asemaa. Itse lievennän tätä vaatimusta omassa mallissani niin, että tuloerot (ja hyötyerot) ovat hyväksyttäviä myös, jos ne eivät pitkälläkään aikavälillä heikennä heikommassa asemassa olevan kansalaisen hyötyä, kun tuloerojen aiheuttamat negatiiviset vaikutuksen on huomioitu, eikä sellainen parannus ole mahdollinen, mikä parantaisi myös heikommassa asemassa olevan kansalaisen asemaa. Yksinkertaistuksen vuoksi oletan mallissani, että kansalaisen saama hyöty on suoraan verrannollinen tuloihin (mikä tuskin pitää oikeasti paikkaansa), mutta muut yhteiskunnan hyödyt voivat määräytyä epäsuorasti. Mallissa pyrin huomioimaan markkinatalouden toiminnan suhteellisen realistisesti ja suhteuttamaan valtiollista tulonjakoa markkinatalouden realiteetteihin. Malli on hyvin teoreettinen, mutta sen tulisi antaa perustelu sille, miten julkista tulontasauspolitiikka tulisi oikeudenmukaisesti harjoittaa.

Mallissa käytän neljää esimerkkihenkilöä A, B C ja D, sekä yhteiskunnan resursseja, jotka olen jakanut tehokkaasti toimivien markkinoiden osuuteen ja epäonnistuneiden markkinoiden osuuteen. Oletustilanteessa 60% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti (erona uusliberalistiseen oletukseen, jossa 100% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti). 40% markkinoista taas on epäonnistunut, eli ei toimi tehokkaasti. Aluksi mitään resursseja ei ole vielä allokoitu ihmisten välillä:

  

Seuraavaksi lähdemme liikkeelle jakamalla kaikki tehokkaiden markkinoiden resurssit tasan ihmisten kesken. Käytännössä tämä tarkoittaisi komentotaloutta ja kommunistista politiikkaa.

Nyt kaikki tehokkaasti markkinoilla määräytyvät resurssit on jaettu tasan kansalaisten kesken. Seuraavaksi lähdemme tekemään pareto-parannuksia, eli talouden uudelleenjärjestelyä niin, ettei kukaan häviä tehdyillä uudelleenjärjestelyillä. Ehtona käytämme yllä määriteltyjä oikeudenmukaisuusehtoja. Käytännössä tämä tarkoittaisi markkinoiden osittaista vapautusta ja markkinamekanismin vaikutusta. Jatkamme uudelleenjärjestelyjä niin kauan, kunnes olemme tilanteessa, jossa koko yhteiskunnan hyöty on maksimaalinen (yllä mainituilla ehdoilla), eikä sellaista tulontasauspolitiikkaa voida harjoittaa ollenkaan, missä jonkun asema paranisi. Ts. tulonsiirrot rikkailta köyhille valuisivat hukkaan niiden vääristäessä taloutta. Tämä on siis tilanne niiden markkinoiden osalta, jotka toimivat täysin tehokkaasti. Täysin tehokkailla markkinoilla valtio ei voi tuoda kenellekään lisähyötyä puuttumalla talouden toimintaan. Tältä osin kaikki, mukaanlukien informaation jakautuminen, toimii täydellisesti.

Nyt emme kuitenkaan ole vielä allokoineet epäonnistuneiden markkinoiden osuutta yhteiskunnassa. Tässä vaiheessa julkinen politiikka astuu kehiin. Nyt puolestaan oletamme, että jäljelle jääneet epäonnistuneet markkinat ovat 100% epäonnistuneita, eivätkä ne näin ollen yksityisillä markkinoilla toisi maksimaalista hyötyään. Pyrimme jakamaan tulot nyt niin, että lopullinen tulontaso olisi mahdollisimman tasainen. Koska markkinat tältä osin toimivat 100% tehottomasti, voimme olettaa, että resurssit voidaan julkisesti jakaa miten tahansa, eikä kokonaishyöty laske. Tässä oletuksessa epäonnistuneiden markkinoiden allokoinnissa ei voida tehdä mitään pareto-parannuksia.

Nyt olemme saavuttaneet lyhyen aikavälin maksimaalisen hyötytason yhteiskunnassa yllä kuvatuilla oikeudenmukaisuusehdoilla. Tämän enempää tulontasausta ei voida harjoittaa ilman, ettei se vahingoittaisi talouden tehokkuutta yhtä paljon, kuin on sen tuloja tasaava vaikutus. Käytännössä siis tämä on tilanne, jossa tuloja on jo tasattu esim. progressiivisella verotuksella ja julkisilla palveluilla. Kuitenkin on vielä huomioitava, että tuloerot aiheuttavat yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä tiettyjä haittoja (negatiivisia ulkoisvaikutuksia), jotka koskevat kaikkia. Täten lopullinen allokaatio on:

Vertailun vuoksi näytän vielä kaksi vaihtoehtoissa äärimallia, ensin täysin vapaan markkinatalouden allokaation, ja sitten täysin tasaisen tulonjaon mallin, eli kommunistisen mallin lopullisessa muodossaan. Täysin vapaan markkinatalouden tapauksessa epäonnistuneet markkinat jaetaan henkilöiden kesken taloudellisten panosten suhteen. Tuloerojen aiheuttamat haitat ovat kasvaneet, tehokkaiden markkinoiden kokonaishyöty on kasvanyt ja epäonnistuneiden markkinoiden kokonaishyöty on vähentynyt. Oletuksena koko yhteiskunnan kokonaishyöty on sama kuin oikeudenmukaisen tulontasauksen mallissa (perustelut aikaisemmissa kirjoituksissa). Kuten huomaamme, lopullinen tulonjako on epätasaisempi.

Lopuksi vielä täysin tasaisen tulonjaon malli. Ilman markkinamekanismin resursseja tehokkaammin allokoivaa vaikutusta yhteiskunnan kokonaishyöty jää pienemmäksi. Kuitenkin tulontasauksen aiheuttama haitta poistuu ja myös epäonnistuneiden markkinoiden osuus resursseista jaetaan tasaisesti, joten yhteiskunnan heikoimman jäsenen asema jää paremmaksi kuin täysin vapaiden markkioiden mallissa, mutta huonommaksi kuin oikeudenmukaisen tulonjaon mallissa (Mikäli näin ei olisi, ei oikeudenmukaisen tulonjaon malli täyttäisi sille asetettuja ehtoja).

 

  

Malli on kuitenkin erittäinen teoreettinen ja se jättää monia aukkoja. Keskustelun varaan jää mm. se, missä määrin voidaan hyväksyä sellainen talouden uudelleenjärjestely, missä huonommassa asemassa olevan kansalaisen asema heikkenee, mutta paremmassa asemassa olevan hyöty kasvaa suhteessa enemmän, jolloin kokonaishyöty kasvaa. Tällöin siis lopullinen tulonjako heikkenee, jollei vaikutusta palauteta tulonsiirroilla (mikä palauttaisi tilanteen alkuperäiseen). Määrittelemättä jää myöskin se, missä määrin pienituloisen saamat tulot tuottavat suurempaa lisää yhteiskunnan kokonaishyötyyn kuin suurituloisen saamat tulot (mikä ei toisaalta muuta alkuperäistä mallia, jossa pienituloisten asemaa ei ole mahdollista enää parantaa). Malli yksinkertaistaa ihmisen saaman hyödyn yhdeksi suureeksi, jonka mitaaminen lienee käytännössä mahdotonta. Täytyykin pitää mielessä, ettei tulotaso ole aina sama kuin hyötytaso. Se on toisaalta mallin vahvuus, sillä täten se mahdollistaa laajemman tulkinnan hyödyn ja tulotason suhteen. Lisäksi malli tekee paljon oletuksia talouden tehokkuudesta ja vapaiden markkinoiden toimivuudesta. Nämä puutteet eivät kuitenkaan välttämättä haittaa, sillä mallin perimmäinen tarkoitus on moraalisesti oikeuttaa julkinen tulontasauspolitiikka, eli tosimaailmassa markkinatalouden, progressiivisen verotuksen ja sosiaalipolitiikan yhdistelmä, jote me kutsumme pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioiksi.