Parkkiperhoset: autoilijan pelastus vai jotain muuta?

Vuonna 2001 Joensuussa aloitti toimintansa ParkkiPerhoset®, jotka ovat paikallisten yritysten sponsoroimia nuoria, jotka liikkuvat rullaluistimin keskustassa ja pelastavat autoilijoita pysäköintisakoilta. Idea on mainostaa mukana olevia yrityksiä autojen tuulilaseihin jätetyillä viesteillä. Toimintaa pyörittää Synergis ja se on levinnyt myös Lappeenrantaan, Mikkeliin, Savonlinnaan, Jyväskylään ja Poriin. Mikäs sen parempaa kuin vapaaehtoinen liikenteenkäyttäjien pelastuspartio, joka maksaa pysäköinnin. Autoilija iloitsee ja nuoret saavat töitä. Kaikki ovat iloisia vai ovatko?

Oikeastaan, kun asiaa pohtii tarkemmin, toiminnasta häviävät kaikki muut paitsi keskustaan autojaan parkkeeraavat ja toiminnan avulla työllistetyt. Syy on siinä, etteivät keskustan parkkimaksut ole vain autoilijan kiusaksi, vaan niillä on oma merkityksensä kaupunkirakenteessa. Pysäköintimaksuilla rahoitetaan pysäköintipaikkojen ylläpitoa JA pyritään kannustamaan ihmisiä välttämään turhaa autoilua keskustassa. Se on taloudellinen kannuste, jolla pyritään vähentämään keskustan autoilusta muulle yhteiskunnalle koituvia negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Ja nuo ulkoisvaikutukset ovat moninaisemmat kuin moni uskookaan: mm. keskusta-alueiden ruuhkautuminen, pakokaasut ja liikenneonnettomuudet. Yksi merkkittävimmistä on kuitenkin se, että parkkipaikkojen ylläpitäminen on pois kaikesta muusta, mitä kyseisellä tontilla voitaisiin järjestää - kaupunki voisi myydä sen liiketiloiksi tai ihmisten asunnoiksi. Parkkiperhosten tapauksessa kyseessä on perverssi kannustin: kannustetaan ihmisiä liikkumaan autolla keskustassa muiden ihmisten kustannuksella, joka samalla vähentää kannusteita esim. pyöräilyyn ja julkisien liikennevälineiden käyttöön. Samalla se ruuhkauttaa parkkipaikat, jolloin niitä ei riitä sellaisille autoilijoille, jotka tarvitsevat parkkipaikkoja välttämättömimmin.

ParkkiPerhoset® toimivat varmasti vilpittömässä uskossa toimintansa hyödyllisyydelle, mutta itse suhtaudun siihen epäillen. Autottomalle kaduntallaajalle toiminnan suurin hyöty taitaa olla nättien ja kesäisesti pukeutuneiden parkkiperhosten katselu, mutta siihempä se jääkin. Kaupunki sen sijaan joutuisi rationaalisesti toimiessaan korottamaan keskusta-alueiden pysäköintimaksuja saadakseen kannustimet kohdilleen. Kysynkin, eikö vastaavaa sponsoritoimintaa voisi järjestää jotenkin yleishyödyllisellä tavalla maksaen vaikka ihmisten bussimatkoja tai opiskelijoiden kurssikirjoja?

Asevelvollisuuden tulevaisuudesta

Keskustelu Suomen asevelvollisuusjärjestelmästä käy aina aika ajoin kuumana. Karkeasti ottaen esitykset voidaan jakaa kolmeen luokkaan: 1. nykyjärjestelmän säilyttäminen 2. kansalaispalvelusten yhdenmukaistaminen ja 3. valikoivuuden lisääminen / palkka-armeija. Nykyjärjestelmän kannattajat pitävät yleistä asevelvollisuutta edullisena ja tehokkaana tapana turvata toimintakykyinen puolustus. Sitä tukee myös argumentti, että Suomi on harvaanasuttu ja meillä on paljon maarajaa epävakaana pidetyn suurvallan kanssa, mikä voi lisätä tarvetta pitää yllä suhteellisen suurikokoista reserviä suhteessa väkilukuun. Kansalaispalveluksen yhdenmukaistajat taas yleensä yhtyvät pitkälti edellisiin argumentteihin, mutta vaativat tasa-arvon nimissä myös naisia mukaan palvelukseen ja haluavat kenties kehittää siviilipalvelusjärjestelmää dynaamisempaan suuntaan.

Itse olen kallistunut kannattamaan viimeisintä vaihtoehtoa, en välttämättä välitöntä palkka-armeijaa, mutta ehdottomasti valikoivuuden lisäämistä asevelvollisuusjärjestelmään. Miksi? Pääasiassa siksi, että miehistä valtaosan pakottaminen suorittamaan varusmies- tai siviilipalvelus on järjetöntä resurssien haaskausta. Se on pois työelämästä, pois koulutuksesta ja näin ollen pois meidän kaikkien yhteisestä kakustamme. Esimerkiksi siviilipalvelusjärjestelmä (jonka itse suoritin) on loppupeleissä aika turha instituutio, sillä tehokkaammin siviilipalvelusmiesten työn hoitaisivat alalle kouluttautuneet ammatti-ihmiset, jotka myös saisivat työstään järkevää palkkaa. Se olisi myös kansantalouden kannalta parasta. Enkä myöskään usko, että armeija oikeasti tarvitsee niin laajaa reserviä kuin mikä Suomella nykyään on. Nekin voimavarat voisi käyttää tehokkaammin kouluttamalla ja varustamalla tulevat sotilaamme paremmin. Varustelun merkitys on nykyisessä sodankäynnissä lisääntynyt merkittävästi sitten toisen maailmansodan, eikä reservin koko ole enää ratkaiseva tekijä (vaikkakin se voi Suomessa jäädä keskimääräistä suuremmaksi maantieteellisistä seikoista johtuen). Tämän on ymmärtänyt myös puolustusvoimat pyrkiessään vähentämään koulutettavien varusmiesten määrää ohjeistamalla lääkäreitä myöntämään enemmän vapautuksia palveluksesta. Ne, jotka vapautuvat armeijan tai siviilipalveluksen suorittamisesta voivat siirtyä aikaisemmin työelämään ja tuottaa sillä oman lisänsä suomalaisen yhteiskunnan eduksi.

Entä tasa-arvolähtökohdat? Usein valikoivaa asevelvollisuutta vastustetaan sillä perusteella, että se on epäreilu ja lisää epätasa-arvoa. Näin voi ollakin, mutta kuten eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani totesin, jos yksi ryhmä putoaa paskakuoppaan, onko se tasa-arvoa, että muutkin hyppäävät sinne perässä? Ei ainakaan positiivisessa merkityksessä. Mielestäni ei ole mitään järkeä määrätä koko ikäluokalle, miehille ja naisille, pakollista kansalaispalvelusta, sillä se ei oikeasti hyödytä yhteiskuntaa millään lailla. Me emme tarvitse koko ikäluokkaa asepalvelukseen, joten on varsin turhaa keksiä lopuille jotain pakollista puuhastelua, jotta ihmisillä olisi riittävä kannuste valita armeija. Asian voi hoitaa myös toisella tavalla. Voisimme hiljalleen ryhtyä siirtymään kohti järjestelmää, jossa esim. rahalliset kannusteet armeijan suorittamiseen riittäisivät saamaan ihmiset vapaaehtoisesti asepalvelukseen ja reserviin. Silloin järjestelmä voisi olla tasa-arvoinen miesten ja naisten välillä. Maanpuolustustahto on Suomessa kuitenkin kova, joten en usko riittävän reservin aikaansaamisen olevan mahdoton tehtävä kohtuullisella rahallisella korvauksella koulutusjakson ajalta. Järjestelmä mahdollistaisi myös aktiivisemman reserviläistoiminnan ja joukkojen paremman kouluttamisen. Uskon vakaasti, että tällaisen vapaaehtoisuuteen perustuvan reservin taistelutahto olisi paljon suurempi kuin monien nykyään armeijaan puolipakotettujen reserviläisten. Lisäksi se mahdollistaisi ihmisten keskittymisen siihen, missä he aidosti ovat hyviä: ei kaikista vain ole sotilaiksi. Minusta esimerkiksi ei ole. Siksi kirjoittelen mieluummin näitä juttuja. Pakottamalla kaikki kansalaispalvelukseen ja valitsemalla parhaat päältä upseereiksi hukataan samalla lahjakkuuksia monilta muilta aloilta.

Vapaaehtoisuuteen perustuvaan järjestelmään siirtyminen tuskin tapahtuisi kerralla. Aluksi valikoivuutta voitaisiin lisätä laadullisin kriteerein, mm. vapauttamalla perheelliset palveluksesta. Koulutettavien joukko voitaisiin aluksi koota myös niin, että kerättäisiin ensin kaikki vapaaehtoiset ja valittaisiin sitten loput soveltuvien joukosta: esim. b-miehet voisi suoraan vapauttaa palveluksesta (paitsi vapaaehtoisina), ja tarvittaessa vaikka arvalla. Jokaisella olisi tietty oikeus valita siviilipalvelus. Samalla palveluksesta voitaisiin maksaa kunnollinen korvaus. Järjestelmä voisi olla aluksi epäreilu niitä kohtaan, jotka joutuvat arvalla valituiksi, mutta hiljalleen voitaisiin selvittää, millä hinnalla saataisiin kasaan kokonaan vapaaehtoisista koostuva motivoitunut joukkio. Tällöin myöskään siviilipalvelusjärjestelmää ei enää tarvittaisi. Kyse ei olisi siltikään palkkasotilaista, toisin kuin jotkut väittävät, vaan he olisivat reservissä aivan kuten nykyisetkin asevelvolliset. Reservitoiminnasta voitaisiin tosin maksaa pieni korvaus vastineeksi nykyistä aktiivisemmasta osallistumisesta.

Uudistus voisi aluksi tuoda kuluja, kun kannusteita joudutaan lisäämään. Koulutettavien määrää pienentämällä niistä tuskin kuitenkaan muodostuisi ylitsepääsemättömiä. Samalla päästäisiin eroon nykyjärjestelmän piilokustannuksista hukatuissa työvuosissa. Absoluuttiset puolustusmenot varmasti nousisivat, mutta vastaavasti nousisivat myös valtion verotulot muusta taloudellisesta aktiviteetista. Pitkällä aikavälillä erotus voisi hyvinkin muodostua positiiviseksi. Lopputuloksena olisi myös, ennen kaikkea, nykyistä motivoituneempi, koulutetumpi ja paremmin varusteltu sotilasreservi.

Eläkepommi ja taitettu indeksi

Viimeaikoina eläkeläisten yleisin purnauksen aihe on tuntunut olevan eläkkeiden taitettuun kasvuindeksiin siirtyminen. Taitetussa indeksissä eläkkeet kasvavat 1:5 palkkatuloindeksin ja 4:5 yleisen hintaindeksin mukaisesti, eli suhdeluku on 20-80 aikaisemman 50-50 sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa eläkeläisillä aiempaa hitaampaa ansiotason kehitystä normaalisuhdanteen aikana, mikä luonnollisesti aiheuttaa kärvistelyä. Siksipä eläkeläiset ovatkin aktivoituneet ja vaatineet sankoin joukoin eläkkeiden taitetun indeksin poistamista. Jotta voisimme ymmärtää tilannetta paremmin, on meidän kuitenkin pureuduttava syvemmälle Suomen eläkejärjestelmään ja sen nykytilanteeseen.

Suomalaiset eläköityvät yhtenä nopeimmista maista Euroopassa. Tämä johtuu Suomen poikkeuksellisen suurista sodanjälkeisistä Baby Boom –ikäluokista. Pitkällä aikavälillä Suomen väestö ei ole välttämättä vähenemässä, mutta se on kylläkin vanhenemassa nopeasti. Tulevaisuudessa Suomessa tulee olemaan entistä vähemmän työssäkäyviä yhtä eläkeläistä kohti. Mitäs väliä sillä on taitetun indeksin kannalta, sillä eläkeläisethän ovat jo maksaneet maksuina oman eläkkeensä vastaavat Pertti ja Pirkko Peruseläkeläiset. Kunpa olisivatkin, mutta Suomen eläkejärjestelmä on rakennettu niin, että jokainen työssäkäyvä maksaa eläkevakuutusmaksuina, ei omia tulevia eläkkeitään, vaan senhetkisten eläkeläisten eläkkeitä. Silloin kun Pertti ja Pirkko olivat työelämässä, olivat eläköityvät ikäluokat huomattavasti heidän ikäluokkaansa pienempi. Nykyään ne ovat suuremmat. Järjestelmää luotaessa tilannetta pyrittiin kuitenkin viisaasti tasapainottamaan luomalla eläkerahastoja, joihin kerättiin ylijäämävarallisuutta tasoittamaan eläkesuhdanteita. Harmillista vain, että nämä rahastot ovat niiden esimerkillisestä hoidosta huolimatta riittämättömät. Kuvaavaa on se, että Pertti ja Pirkko maksoivat omana työssäoloaikanaan eläkemaksuja yhdessä työnantajiensa kanssa yhteensä noin 5-15 % palkastaan. Nykyään luku on nousemassa lähemmäksi 30%.

Onko ajatus kohtuullisesta eläkkeestä nykyisessä hyvinvointivaltiossa sitten sula mahdottomuus? Ei ole, sillä tarinan ydin on siinä, että Pertin ja Pirkon olisi pitänyt omana työssäoloaikanaan vaatia eläkemaksuosuuksien nostamista lähemmäksi laskettua 27 % pitkän aikavälin tasapainoarvoa, josta on ollut olemassa arvioita jo monta vuosikymmentä. Sitä eivät suuret ikäluokat kuitenkaan tehneet. Kaikki oleellinen tieto oli olemassa jo 70-80-luvuilla, sillä silloin jo nähtiin ikäluokkien pienentyminen. Jos suuret ikäluokat olisivat halunneet turvata eläkkeidensä tason, olisivat he voineet ajoissa nostaa eläkemaksujen osuutta ja kasvattaa eläkerahastoja riittävälle tasolle. Kyseessä on siis ennen kaikkia sukupolvien välinen eturistiriita: tuntuu ehkä röyhkeältä asettua vanhusten (varmasti ansaittuja) eläkkeitä vastaan, mutta mielestäni ei ole myöskään oikeudenmukaista maksattaa vanhempien sukupolvien virheitä nuoremmilla sukupolvilla. Joku voisi tähän todeta, että ovat nuoret ikäluokat talouskasvun myötä keskimäärin varakkaampia kuin vanhat, joten kyllähän nuorilta vähän tukea liikenee. Kyseessä on kuitenkin pidemmän päälle paradoksi: tuloja voidaan tasata ikäluokkien sisällä tai ihmisen elinvaiheiden välillä (vanhuus, keski-ikä, nuoruus), mutta ei sukupolvien välillä. Syy on siinä, että sukupolvien välinen hyvinvointiero on kasvava virtasuure – talouskasvun seurauksena nuoremmat sukupolvet tulevat aina aikanaan vanhempiaan varakkaammiksi. Tätä eroa ei voida kuitenkaan tasoittaa, sillä ihmisen elinaika ei ole lineaarinen jatkumo, vaan lyhyt pätkä sukupolvien janalta. Tulojen siirtäminen nuoremmilta sukupolvilta vanhemmille sukupolville tarkoittaisi jatkuvaa eksponentiaalista velkaantumista, mikä päättyisi väistämättä romahdukseen.

Tulontasaus eri ikäluokkien välillä on lopulta mahdotonta pitkällä aikavälillä.

Jotta Suomen nykyinen eläkejärjestelmä kestäisi kasvavan rasituksen, ei eläkkeiden kokonaistasoa ole mahdollista nostaa ottamatta pois nuoremmilta ikäluokilta (=velkaantuminen). Paljon on tehty viime vuosina eläkejärjestelmän kestokyvyn parantamiseksi, mm. otettu käyttöön eläkkeiden tasoa odotetun eliniän mukaan säätävä elinaikaindeksi ja keskimääräisen eläköitymisiän nostoon pyrkivä 63-68 ikävuoden superkarttuma. Näistäkin toimenpiteistä huolimatta työntekijän ja työnantajan maksamat eläkemaksut ovat nousemassa n. 30%:iin, mikä on yli tuplasti enemmän kuin 40 vuotta sitten. Se asettaa entisestään paineita veronalennuksiin kasvavan kansainvälisen kilpailun myötä, mikä rapisuttaa hyvinvointivaltion perusteita. Lisäksi paineet virallisen eläkeiän nostoon kasvavat. Poliitikkojen voi olla vaikea sanoa turhautuneelle ja aktiivisesti äänestävälle eläkeläisjoukkiolle vastaan, mutta tässä suhteessa nuorten tulisi pitää puolensa, sillä maito on jo maassa.

Saksan ja Sveitsin ydinvoimapäätös

Saksa ja Sveitsi tekivät hiljattain päätökset, joissa kummatkin maat ryhtyvät alasajamaan ydinvoimaloitaan. Vihreä liike ja monet ympäristöjärjestöt iloitsivat, mutta monet, allekirjoittanut mukaan lukien, olivat heti hyvin huolestuneita päätösten ympäristövaikutuksista.  Ei mennyt aikaakaan, kun Saksa ilmoitti lisääväänsä fossiilisten polttoaineiden tuotantokapasiteettiaan maakaasuun ja kivihiilen osalta. Sittemmin monet vihreät piirit kiiruhtivat vakuuttelemaan, ettei tämä ole ongelma, sillä EU:n päästökauppamekanismi estää kasvihuonepäästöjen kasvun – jostain muualta pitää siis vähentää ja lisätä uusiutuvien osuutta. Tilanne ei ole kuitenkaan laisinkaan näin yksinkertainen ja ongelmaton, ei edes vaikka unohtaisimme päästökaupan porsaanreiät.

On empiirisesti havaittu todeksi, että maat, joissa ydinvoimaan suhtaudutaan kielteisimmin, ovat myös lähes poikkeuksetta suurimpia fossiilisten polttoaineiden käyttäjiä energiantuotannossa sekä usein myös nojaavat voimakkaasti tuontienergiaan. Saksa on hyvä esimerkki tällaisesta maasta: voimakkaasta vihreästä liikkeestä huolimatta Saksa tuottaa huomattavan suuren osan energiantarpeestaan joko kotimaisilla tai tuoduilla hyvin saastuttavilla fossiilisilla energiantuotantomuodoilla, erityisesti kivihiilellä. Näiden energiantuotantomuotojen ongelmat eivät rajoitu vain kasvihuonepäästöihin, vaan niiden tuottamat pienhiukkaset aiheuttavat jokaista kilowattituntia kohti huomattavasti enemmän ihmiskuolemia ja sairastumisia kuin ydinvoima edes Tsernobylin räjähdysvuonna 1986 puhumattakaan muista ympäristötuhoista. Nyt maat, jotka kieltävät ydinvoiman kuten ympäristöliike vaatii, nojaavat vielä haitallisempaan energiantuotantoon. Herää kysymys, miksi ympäristöliike vaatii kovaan ääneen ydinvoiman kieltämistä, muttei juurikaan esim. hiilivoiman, joka on huomattavasti ympäristölle haitallisempi.

Mutta hoitaako päästökauppa nykyisen tilanteen kuntoon? Eikö Saksan päätös kieltää ydinvoima ole askel parempaan, kun päästöjen osuus ei voi kasvaa, jolloin uusiutuvan energian tai energiansäästön olisi pakko kasvaa? Käytännössä asiat eivät kuitenkaan mene näin ruusuisesti. Maat voivat ulkoistaa fossiilisen energian tuotannon EU:n ulkopuolelle – kuten Saksa venäläiseen maakaasuun. Lisäksi jokainen ydinvoimaa rajoittava päätös nostaa päästöoikeuksien hintaa rajoittaessaan fossiilisen energian vaihtoehtoja. Ilman vuotoa ulkomaille EU voisi päästökaupallaan pitää tällä tavalla kasvihuonepäästönsä nykyisellään, mutta entäs niiden vähentäminen? Jos päästöoikeuksien hinta on taivaissa, voi niiden vähentäminen olla poliittisesti hyvin vaikeaa – varsinkin mikäli potentiaalisista vaihtoehdoista ei ole mitään tietoa. Päästöoikeusmekanismi perustuu ajatukseen, että päästöoikeuksista käydään jatkuvasti kauppaa ja kilpaillaan näin päästöjen vähentämisellä, mikä on ajatuksena erinomainen. Se kuitenkin vaatii toimiakseen toimivat markkinat päästöoikeuksista. Mikäli näitä markkinoita ei synny, koko prosessi jää raakileeksi. Näiden markkinoiden toimimattomuus on ollut ongelma jo nyt. Entäs ajatus energiayrityksestä, joka omistaa päästöoikeuksia omiin tarpeisiinsa maassa, jossa ydinvoima on kielletty. Kun valtio haluaisi vähentää päästöjä, se pyrkii ostamaan päästöoikeuksia pois markkinoilta. Kysymys: haluaako tämä yritys myydä omia päästöoikeuksiaan markkinahinnalla pois, jos se tietää, että tulevaisuudessa uusia päästöoikeuksia voi olla mahdoton saada ja ainut keino paikata tilanne olisi korvata fossiilienergian tuotantolaitokset jollain korvaavalla energiamuodolla? Tässä vaiheessa moni varmaan vastaisi, että yritys voi korvata fossiiliset voimalansa uusiutuvalla energialla, mutta voiko? Suurin osa energiantarpeesta on ns. perusvoimaa, jonka tuotanto täytyy olla a. tasaista ja b. tarvittaessa säädeltävissä. Nämä kriteerit täyttävät uusiutuvista vain vesivoima, biomassa ja hyvin saastuttava turve. Vesivoiman kapasiteetin lisäys taas ei ole enää juuri mahdollista ja biomassankin vain tietyssä määrin, sillä se vaatii toimiakseen infrastruktuurin, joka kerää biomassaa (sikäli kun kasviperäiset polttoaineet on todettu ympäristölle haitallisiksi). Tämä tilanne jättää kyseiselle yritykselle vain kaksi vaihtoehtoa: olla kokonaan myymättä päästöoikeuksiaan tai myydä ne ja vähentää tuotantoaan. Tämä skenaario, mikäli ydinvoimaa lähdetään laajemmin kieltämään, vaikuttaa todennäköisimmältä seuraavan 50 vuoden aikana, jolloin tuskin vielä mullistavia energiantuotantomuotoja (esim. fuusio) saadaan toimivaksi.

Edellisestä esimerkistä huomaamme, että päätös kieltää ydinvoiman tuottaminen itse asiassa heikentää merkittävästi mahdollisuuksia vähentää kasvihuonepäästöjä. Se pakottaa nojaamaan enemmän energian kulutuksen vähentämiseen, mikä on se kalliimpi tapa. Uusiutuvan energian tukemin on yksi ratkaisu, mutta se ei teknisistä syistä johtuen (selitetty yllä) pysty korvaamaan merkittävintä osaa energiantarpeesta. Saksan ydinvoimapäätös oli ensisijaisesti sisäpoliittinen ja toteutettavissa siksi, että Saksa pystyy vielä siirtämään energiantuotantoaan saastuttavampaan suuntaan. Jos näin ei olisi ollut, epäilenpä että kyseinen päätös olisi jäänyt tekemättä. Voihan toki olla, että Saksa vielä pyörtää päätöksensä, kuten Ruotsi jo aiemmin. Entä miksi ympäristöliike keskittyy nimenomaan ydinvoiman eikä fossiilisen energian vastustamiseen? Luulen, että syy on historiallinen. Ympäristöliike syntyi pitkälti vastustamaan ydinvoimaa aikana, jolloin ilmastonmuutoksesta ei oltu vielä kuultu. Sittemmin tilanne on muuttunut, mutta ympäristöliikkeen on ollut vaikea sopeuttaa tavoitteitaan uuteen tilanteeseen, joka on voimakkaasti ristiriidassa sen perimmäisen agendan kanssa. Toisaalta yhtä vaikeaa olisi varmasti vaikka sosiaalidemokraattisella liikkeellä luopua ay-kytkennästä tai Keskustalla maataloustuista.

Positiivisesta diskriminaatiosta

Positiivinen diskriminaatio (eng. affirmative action) on ollut viime aikoina mediassa hyvin paljon tapetille persujen rasisminvastaisen kannaonton jälkeen. Kannanotossaan Perussuomalaiset julistivat myös vähemmistöjä suosivan postiivisen diskriminaation rasismiksi. Positiivinen diskriminaatio lyhykäisyydessään tarkoittaa siis sitä, että tiettyjen ryhmien asemaa helpotetaan jollain yhteiskunnan osa-alueella harkinnanvaraisesti, jotta lopputulos olisi lähempänä tasa-arvoista. Näistä esimerkkejä ovat mm. mies- ja naiskiintiöt komiteoissa ja johtokunnissa, nuorien ja maahanmuuttajien erityistuki työmarkkinoilla, sekä joissain maissa käytössä oleva koulujen sisäänpääsyn helpottaminen tietyille vähemmistöryhmille. Pian persujen kannanoton jälkeen Rydmanin luotsaamat Kokoomusnuoret lähtivät samalle linjalle tuomiten kokonaan positiivisen diskriminaation, mihin kylläkin emopuolue Kokoomus otti selkeän irtioton. Kuitenkin ympäri mediaa ihmiset ovat keskustelleet pitkin viikkoa tästä vähemmistöjen tukemisen oikeutuksesta ja siitä, onko se valtaväestöä syrjivää. On totta, ettei tällainen ihmisryhmiä erotteleva politiikka aina ole järkevää, mutta aion silti tässä kirjoituksessa esittää perusteluita sille, miksi positiivisen diskriminaation yksiselitteinen kieltäminen olisi mielestäni typerää ja epäoikeudenmukaista - etenkin periaatteellisella tasolla.

Positiivisen diskriminaation perusteet juontuvat positiivisten vapauksien ajattelusta. Klassisesti vapaudet jaetaan positiivisiin ja negatiivisiin: negatiivinen vapaus on vapautta ulkoisista rajoitteista ja positiivinen vapaus aitoa mahdollisuuksien vapautta. Positiiviseen vapauskäsitteeseen kuuluu ajatus, että ulkoisten vapauksien lisäksi yksilöllä on myös resursseja ja kykyjä toteuttaa vapauden kohteena oleva toiminta. Oikeastaan koko Pohjoismainen hyvinvointivaltioinstituutio on rakennettu positiivisen vapausajattelun varaan: pyritään takaamaan kaikille yhtäläiset resurssit toimia (sosiaaliturva, ilmainen koulutus, universaali terveydenhuolto) eikä tyydytä vain negatiivisten vapauksien nimissä luomaan ulkoisia puitteita, joissa kaikki voisivat toimia "tasa-arvoisesti" kenenkään estämättä, mutta alttiina epäonnistumiselle ja omille rajoitteilleen. Kaikki eivät arvosta positiivista vapausajattelua sillä se väkisinkin asettaa ylhäältä päin sääntelyä, mikä rajoittaa negatiivisia vapauksia, mutta mielestäni oikeudenmukaisuuteen kuuluu se, että kaikki pystyvät tavoittelemaan onnea samalta viivalta. Mikäli jonkun lähtöasetelma on heikompi kuin jonkun toisen, on oikeudenmukaista, että lähtötilannetta tasataan. Tätähän siis käytännössä on mm. progressiivinen verotus ja valtiollinen tulonjako, jossa resursseja (lähtötilannetta) tasataan yksilöiden välillä.

Tiedostan, että on eri asia jaotella ihmisia etnisiin ryhmiin tai sukupuolen mukaan ja tehdä sen perusteella kategorisia päätöksiä, kuin jaotella ihmisiä eri elämäntilanteiden mukaan esim. tulotason tai työllisyysstatuksen perusteella. Siltikin ajatus, ettei esim. etniten ryhmien tai sukupuolten toimintamahdollisuuksien tasaaminen olisi hyväksyttävää positiivisen diskriminaation keinoin, sotii vastoin samaa positiivisen vapauden ja posiitivisen tasa-arvon periaatetta, jonka varaan myös elämäntilanteeseen perustuva jaottelu rakentuu. Mikäli me nyt sanoisimme että positiivinen diskriminaatio on eettisesti väärin, on vaikea löytää pohjaa myöskään minkään muunlaisenkaan elämäntilanteiden erojen tasoittamisen moraalisille perusteluille. Se, että esim. maahanmuuttajaa tuetaan kaupungin työhönotossa, ei tarkoita sitä, että kantasuomalainen olisi työnhaussa heikommassa asemassa: se tarkoittaa vain sitä, että parhaillaankin nämä kaksi ihmisryhmää ovat tässä tilanteessa samalla viivalla, sillä kantasuomalaisilla on työnhaussa jo lähtökohtainen etu. Lisäksi on monia käytönnöllisiä perusteita, miksi positiivinen diskriminaatio on joissain asioissa järkevää: kuten maahanmuuttajien kohdalla sopeutumisen tehostaminen, mistä on etua koko yhteiskunnalle.

Jottei jäisi väärää käsitystä, niin en väitä, että positiivinen diskriminaatio esim. etnisen taustan tai sukupuolen perusteella olisi todellista tasa-arvoa. Se on kuitenkin keino päästä lähemmäs todellista tasa-arvoa tilanteessa, jossa erot näiden ihmisryhmien toimintamahdollisuuksissa ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa ja ihmisten toimintatavoissa niin, ettei niihin voi suoraan vaikuttaa. On toki parempi, että ihmisiä tuetaan sellaisin objektiivisin mittarein, jotka heijastelevat vain yksilön ominaisuuksia, eivätkä laajempaa ihmisryhmää, joka ei tietenkään ole koskaan homogeeninen. Aina sellainen yksilöiden ominaisuuksiin pohjautuva jaottelu ei ole kuitenkaan käytännössä mahdollista ja silloin joudutaan turvautumaan tiettyyn ihmisryhmään kuulumisen tuomaa kategoriainformaatiota (esim. etninen ryhmä), eikä se ole mitenkään moraalisesti väärin tai rasismia. Rasismia sensijaan on se, että ennakkoluuloihin pohjaten halutaan heikentää tietyn nimenomaisen ihmisryhmän asemaa ilman, että sille löytyy mitään kyseisen ihmisryhmän jo olemassa olevaan etulyöntiasemaan liittyvää perustetta.

Työmarkkinajärjestöjen rooli nykyisessä markkinataloudessa

Vaikkei aiheesta juurikaan käydä Suomessa julkista keskustelua, keskustelu työmarkkinajärjestöjen roolista kytee tällä hetkellä pinnan alla. Aihe on paitsi poliittisesti, myös taloustieteellisesti mielenkiintoinen. En lähde tässä edes kysymään, mitä mieltä uusliberalistiset ryhmittymät ovat ammattiliitoista, sillä se tarina on selitetty jo moneen kertaan. Sen sijaan pyrin luomaan realistisemman ja objektiivisemman katsauksen siihen, mikä on työmarkkinajärjestöjen todellinen rooli ja merkitys nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä ja taloudessa. Asiasta keskustelua leimaa hyvin vahva ideologinen lataus, jolloin rationaalisten argumenttien löytäminen on vaikeaa. siksi pyrinkin tuomaan esille oman näkemykseni siitä, miten työmarkkinajärjestöt vaikuttavat markkinatalouden toimintaan nykyisenlaisessa suomalaisessa yhteiskunnassa.


Työmarkkinajärjestöistä isoveli, eli ammattiyhdistysliike, syntyi sääntelemättömyyttä korostaneet teollistumisen ajan laizzes-faire -talouden lieveilmiöiden työttömyyden, toimeentulon epävarmuuden ja epätasaisen tulonjaon seurauksena. Se oli ensimmäinen työväestön sosiaalista turvaa luova instituutio ja omassa yhteiskunnassaan ehdottoman välttämätön. Ammattillisen järjestäytymisen seurauksena myös työnantajapuoli järjestäytyi, mikä on johtanut nykyiseen työmarkkinarakenteeseen. Sosiaaliturva on kuitenkin kehittynyt monin muodoin ammattiyhdistysliikeen alkuajoista, joten lienee ajankohtaista kysyä, mikä ammattiyhdistysliikkeen rooli on nykyisessä järjestelmässä. Oman mausteensa palettiin tuo myös työnantajapuolen sitoutuminen irti tulopoliittisista kokonaisratkaisuista, mikä on rikkonut perinteisen harmonian Suomen työehtosopimusneuvotteluissa (vrt. aiempi kirjoitus TUPO:jen merkityksestä).


Ammatillisen järjestäytymisen periaate on, että neuvottelemalla työehdoista kollektiivisesti voidaan pakottaa työnantaja tai työnantajat hyväksymään paremmat edut kuin normaalissa markkinatilanteessa. Tällä on yhteiskunnalle sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Negatiiviset vaikutukset ovat markkinatilanteen vääristyminen ja työntekijöiden alikysyntä (mikä voi johtaa työttömyyteen). Helposti havaittavia positiivisia puolia ovat puolestaan työntekijöiden aseman paraneminen, mikä todennäköisesti johtaa yhteiskunnan tuloerojen pienemiseen. Yksinkertaisesti ajatellen järjestäytyminen hyödyttää jo alalla toimivia työntekijöitä, mutta vastaavasti haittaa työnantajia sekä niitä, jotka järjestäytymisen takia eivät pääse alalle ollenkaan. Puhtaan tehokkaassa markkinataloudessä tämä haittaisi talouskasvua, sillä se vääristäisi työvoiman kohdentumista. Reaalimaailmassa tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen sillä työmarkkinoiden luonnollinen tehokkuus on kaikkea muuta kuin fakta. Mikäli työnantajalla on monopolivoimaa työntekijään nähden, työntekijöiden järjestäytyminen itse asiassa mahdollistaa lähempänä markkinahintaa olevan ratkaisun, mikä on myös kansantalouden kannalta tehokasta. Myöskin riittävän informaation puute antaa taloudelliset perustelut järjestäytymisen tuomalle työsuojelulle: työntekijöillä vallitsee epävarmuus, jolloin järjestäytymisen tuoma turva mahdollistaa pitkäjänteisempien suunnitelmien tekemisen. Mikäli järjestäytyneen työntekijäpuolen vaatimukset aiheuttavat merkittävää työttömyyttä, voidaan järjestäytymistä pitää haitallisena. Aiemmassa kirjoituksessani toin kuitenkin esille, että näin ei yleensä tapahdu keskitetyissä ratkaisuissa (Pohjoismaat), vaan lähinnä silloin, kuin yksittäiset järjestöt tekevät ratkaisuja paikallisesti ajattelmatta laajempaa viitekehystä. Kyse ei ole myöskään pelkästä tehokkuudesta vaan myös oikeudenmukaisuudesta. Jossain määrin jokaisen valtion on valittava työllisyyden maksimoinnin ja matalapalkka-alojen syntymisen estämisen väliltä. Käsittelen tässä kuitenkin enemmin siitä, missä määrin markkinoiden luomiin ongelmiin tulisi vastata keskitetyn valtiollisen sosiaalipolitiikan kautta ja missä määrin työmarkkinajärjestöjen kautta, ts. ottaen oikeudenmukaisuusasteen annettuna.


Palataan tehokkuusvaikutuksiin. On havaittu, että tuottavuuskasvu (ja siten myös talouskasvu) syntyy suurimmaksi osaksi siten, että tehottomat työpaikat kuolevat pois ja jäljelle jäävät sekä uudet työpaikat ovat keskimäärin tehokkaampia. Talouskasvu ei siis synny stabiileiden yksiköiden sisällä, vaan muutosten kautta. Liikkuvat työntekijät levittävät osaamista eri sektoreille, mikä lisää kasvupotentiaalia. Työsuojelu voi vaikuttaa tähän prosessiin joko kiihdyttävästi tai heikentävästi. Työpaikkojen uusiutumista, eli ns. "luovaa tuhoa" edistävät sellaiset toimet kuten työttömyysturva ja minimipalkka, sillä ensimmäinen mahdollistaa yksityisen riskinoton ja jälkimmäinen edistää heikon tuottavuuden alojen poistumista markkinoilta. Tätä luovaa tuhoa taas hidastaa irtisanomissuoja ja muut työvoiman liikkuvuutta heikentävät toimet. Vaikutus on merkittävä ja se onkin merkittävä tekijä siinä, miksi Pohjois-Eurooppa on pärjännyt eteläisempää Eurooppaa paremmin vaikkei sosiaaliturvan laajuudessa olekaan suuria eroja. On siis parempi turvata toimeentulo työttömyyden aikana, kuin yrittää estää työttömyyskausien syntyminen. Ei kannata taistella tuulimyllyjä vastaan - lyhyet työttömyyskaudet ovat välttämättömiä työvoimaresurssien tehokkaan kohdentumisen kannalta. Tällöin työntekijän toimeentulon tulee olla turvattu, jotta hän voi käyttää aikaa kyvyilleen parhaiten sopivan, ja mahdollisesti hieman kunnianhimoisen, työpaikan etsimiseen. Onkin asiassa havaittu, että työttömyysturvalla on tuottavuuskasvulle absoluuttisesti positiivisia vaikutuksia. Työmarkkinajärjestöjen toiminta on siis talouskasvulle eduksi silloin, kun se johtaa työntekijöiden pienempään riippuvuuteen välittömästä työllisyydestä ja edesauttaa yritysten ja muiden yksiköiden vaihtuvuutta. Maltilliset palkankorotusvaateet voivat toimia tällaisena. Mikäli se taas jarruttaa tuottamattomien yksiköiden poistumista markkinoilta ja työntekijöiden liikkuvuutta, se on tässä suhteessa haitallista (muttei välttämättä kokonaisuudessaan). Ongelmallisimpia ovat vaatimukset työntekijän irtisanomisen vaikeuttamiseksi ja vaatimukset tehottomien yksiköiden säilyttämiseksi lyhyen aikavälin työllisyyden nimissä. Liian usein mediassa keskitytään pohtimaan, säilyykö joku tehdas tai työpaikka ja miten palkkaneuvottelut siihen vaikuttavat. Paljon relevantimpaa olisi keskustella siitä, syntyykö riittävästi uusia työpaikkoja heikosti toimivien vanhojen tilalle. Mikäli keskitetyt palkkaneuvottelut edistävät tätä tavoitetta, hyvä niin vaikka muutama tehdas lopetettaisiinkin. Tällöin työntekijöiden työttömyysturvan tulee olla kunnossa yhteiskunnassa edellytykset siirtyä uusiin työtehtäviin tehokkaampiin yksiköihin. Tätä lähestymistapaa kutsutaan "flexicurityksi", jonka lanseerasi Tanskan Sosiaalidemokraattinen puolue 90-luvulla vapauttaessaan työmarkkinoita. Periaate oli siis se, että työvoiman vaihtuvuudesta tehdään helppoa, mutta huolehditaan samalla kunnollisesta sosiaaliturvasta työttömille ja matalapalkkaisille, sekä työvoimapolitiikasta tehdään mahdollisimman aktivoivaa. Lähestymistapa oli Tanskassa menestys ja se myös vähensi merkittävästi työttömyyttä, sekä edisti talouskasvua, eli kykeni yhdistämään oikeudenmukaisuus- ja tehokkuusvaatimukset.


Työttömyysturva on siis ensiarvoisen tärkeää. Entä työmarkkinajärjestöjen rooli? Kuten jo edellä totesin, yksi merkittävä syy järjestäytymiselle on työnantajan monopolivoiman kumoaminen ja tulonjako. Valtio pystyy tarvittaessa järjestämään jälkkimmäisen, mutta itse pidän palkkaa jollain tavalla legiitimpänä tuen muotona kuin valtion avustusta, vaikkei palkka muodostuisikaan täysin vapailla markkinoilla. Aiemman korvaaminen valtiolla taas on yksinkertaisesti vaikeaa, sillä silloin valtion tulisi aktiivisesti puuttua palkkaneuvotteluihin. Siinä suhteessa lienee luontevaa, että tehtävän hoitaa järjestö eikä valtio, koska kyseessä on vastakkainasettelu työnantajapuolen kanssa. On pidettävä mielessä, että ammattiyhdistysliike on ennen kaikkea etujärjestö. Se on luotu vastaamaan markkinoiden toimimattomuuden luomiin ongelmiin ja olemaan yksittäisen työntekijän tukena työnantajan monopolivoimaa vastaan. Loppu on keskustelua siitä, ovatko sivuvaikutukset taloudelle edullisia vai haitallisia. Osoitin edellä, että ne voivat olla edullisia, mikäli poliittiset ratkaisut ovat oikeita. Yhteiskunnan, tässä tapauksessa valtion, onkin pidettävä huoli, ettei työmarkkinajärjestöjen kädenväännöstä synny yhteiskunnalle merkittäviä haittoja. Sääntöjen on oltava selvät. Siksi olenkin vahvasti sitä mieltä, että tulopoliittiset kokonaisratkaisut tulisi palauttaa vaikka väkisin. Myös siirtymistä lähemmäs Tanskan työmarkkinamallia tulisi vakavasti harkita, sillä sillä on havaitu olleen hyvin positiivisia vaikutuksia. Siten valtio voisi parhaiten pitää huolen, ettei työmarkkinajärjestöjen neuvotteluvoimaa väärinkäytetä sellaisten vaatimusten ajamiseen, mitkä hyödyttävät vain tiettyä intressiryhmää, mutta haittaavat muun yhteiskunnan toimintaa.

Mietteitä vaalituloksesta ja hallitusneuvotteluista

Ei liene tarvetta erikseen kertoa, mitä mieltä olen Persujen "jytkystä". Kun ensijärkytys on ohi, pitää kuitenkin katsoa asiaa objektiiviselta kantilta. Ottamatta kantaa persujen ohjelmaan ja arvoihin, on toki hyvä asia, että uudetkin äänestäjät ovat saaneet äänensä kuuluviin. Demokratian tila Suomessa on nyt selvästi vahvempi kuin vuosikausiin. Seuraava hallitus ja vaalikausi kuitenkin näyttävät, jatkuuko äänestysvilkkaus korkeana vai painuvatko perussuomalaisten äänestäjät takaisin talviunille pettyneinä politiikan realiteetteihin.

Nyt on kuitenkin käynnissä hallitusneuvottelut, joissa pyritään ensisijaisesti muodostamaan enemmistöhallitus kolmen suurimman puolueen: Kokoomuksen, SDP:n ja ja Perussuomalaisten välille. Olen toki tyytyväinen SDP:n menestyksestä, sekä osallistumisesta hallitusneuvotteluihin, mutta tässä piilee kuitenkin suurin vaara demokratian kannalta - kansa antoi protestiäänensä nimenomaan Suomessa harjoitettua konsensuspolitiikkaa vastaan. Koettiin, että mikään ei muutu perinteisten suurten puolueiden ollessa vallassa. Siinä oli myös totuuden siemen, sillä suomalainen poliittinen kulttuuri on ollut selkeästi konsensushakuisempaa kuin esim. rakkaassa länsinaapurissamme. Tämä johtuu pitkälti poliittisesta tasapainottelusta kolmen suuren puolueen välillä, mikä on estänyt blokkien syntymisen, mutta se on myös osittain kylmän sodan perintöä. Konsensuskulttuurista kertoo esim. se, että Keskusta välittömästi vaalitappion jälkeen ilmoittaa jäävänsä oppositioon. Kuitenkin nykyinen poliittinen tilanne on sellainen, että Suomessa ei yksinkertaisesti ole mahdollista muodostaa aatteellisesti ja ohjelmallisesti edes suurin piirtein yhtenäistä hallitusta ilman Keskustaa. Se on sula poliittinen mahdollisuus.

Nyt näiden konsensuspolitiikan protestien jälkeen Suomeen ollaan rakentamassa hallitusta, jonka kolme napaa eivät voisi olla juuri kauempana toisistaan. Hallitus ei olisi yhtenäinen vasemmisto-oikeisto, eikä konservatiivi-liberaaliakselilla. Tällaisella hallituksella ei ole edellytyksiä viedä Suomea oikein mihinkään suuntaan, mikä voi toisaalta olla nykyisessä poliittisessa tilanteessa ihan positiivista. Se ei kuitenkaan edistä sitä demokratian henkeä, mikä on alkanut vaalien jälkeen orastaa. Erityisesti kritisoin Keskustan ratkaisua jättäytyä automaattisesti oppositioon, vaikka puolueella on edelleen merkittävä määrä kansanedustajapaikkoja. Jos lähdetään miettimään potentiaalisia poliittisesti järkeviä enemmistöhallituksia, niihin sisältyy kaikkiin Keskusta: oikeistokonservatiivihallitus Kok-Kesk-Pers-KD, vasemmistoliberaalihallitus SDP-Kesk-Vihr-Vas-RKP, vasemmistokonservatiivi: SDP-Pers-Kesk-KD ja sateenkaariliberaalihallitus Kok-Kesk-SDP-Vihr. Mistä lähtien kannatuksen pieneneminen on merkinnyt demokratiassa oppositiokautta? Eikös demokratiassa päätösten tulisi mennä enemmistön tahdon mukaan, eikä sen mukaan, minkä näkökannan kannatus on kasvanut tai vähentynyt? Tämä on juuri se perimmäinen ongelma suomalaisessa konsensuspolitiikassa: ei uskalleta ryhmittäytyä selkeästi poliittisten arvojen mukaan, vaan ajatellaan politiikkaa jonkinlaisena eturyhmien kädenvääntönä. Kokoomuksen, SDP:n ja Perussuomalaisten sekasikiöhallituksella enemmistön tahto ei pääse toteutumaan millään akselilla.

On toki huomioitava, ettei nykyisessä tilanteessa mikään hallituskokoonpano olisi erityisen yhtenäinen. Kysymys Kreikan ja Portugalin tukipaketeistä repii melkein minkä tahansa hallituskokoonpanon yhtenäisyyttä. Olisi kuitenkin pitkän aikavälin politiikan uskottavuuden kannalta tervettä, että puolueet edes pyrkisivät muodostamaan hallituksia poliittisten jakolinjojen mukaan, eikä kannatuslukujen pienten muutosten mukaan. Käytännössä Keskustan (ja nyttemmin persujen) suuri kannatus tekee Suomessa Ruotsin ja Saksan kaltaisen kahteen blokkiin perustuvan politiikan mahdottomaksi. Siitäkin huolimatta tulisi pyrkiä sellaisiin hallituskokoonpanoihin, joissa on edes jotain poliittista järkeä.

***

Itse toivon, että seuraavissa vaaleissa Perussuomalaiset äänestettäisiin takaisin talviunille. Toivottavasti tällä kertaa myös vapaamieliset nukkuvat äänestäjät viitsisivät vaivautua antamaan äänestä nurkkapatriotismiä ja ahdasmielisyyttä vastaan. Perussuomalaisten ajamassa maailmassa ulkomaalaistaustaisilla ei olisi kansalaisoikeuksia, päätöksiä tehdään tunnepohjalta, Suomi eristäytyy muusta maailmasta ja perusoikeuksia määritellään seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Tämä kaikki sotii omaksumiani oikeusvaltioperiaatteita vastaan, eikä siten ole hyväksyttävää. Joten eiköhän, toverit, äänestetä Perussuomalaiset ensi vaaleissa oppositioon!