Puhevuoro tekijänoikeuksista

Aion nyt näinä aikoina, joina tekijänoikeuksien valvontaa laajentavat lakiesityksen ACTA ja SOPA ovat saaneet runsaasti vastustusta, ottaa kenties hieman epäsuositun kannan: tekijänoikeuslainsäädännön ja korvausmaksujen puolesta. En nyt muista, millä nimellä noita korvausmaksuja virallisesti kutsutaan, mutta tarkoitan siis piratismista aiheutuvien tappioiden osittaista korvaamista sisällöntuottajille korvausmaksujen puitteissa.

Eräät kansalaistahot, kuten äänekkäimpinä Piraattipuolue ja Effi (Electronic Frontier Finland ry), ovat rummuttaneet voimakkaasti tekijänoikeuslainsäädännön laajempaa implementointia vastaan ja ovat itse asiassa esittäneet kannanottoja tekijänoikeuslainsäädännön supistamisen puolesta. Lisäksi Effi vastustaa ohjelmistopatentteja ja Piraattipuolue lääkepatentteja. Perusteluina ovat yleensä toimineet mm. yksityisyyden suoja, sananvapaus, ettei kopiointi ole "keneltäkään pois", epäkaupallinen käyttö sekä innovaatioiden nopeampi leviäminen ilman rajoitteita (kuten patentit ja käyttömaksut). Näistä perusteluista puhtaasti epäkaupalliseen käyttöön menevien innovaatioiden poistaminen tekijänoikeuslainsäädännön piiristä on aidosti järkevä ehdotus, mutta siihenkin liittyy käytännön määrittelyongelmia. Muut perustelut, sen sijaan, ovat enemmän tai vähemmän ontuvia.

Sähköisten tuotteiden markkinat eroavat kiinteiden tavaroiden markkinoista siinä, että sähköisen tuotteen monistaminen on täysin ilmaista. Taloustieteen näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että yhden lisätuotteen tuottamisen rajakustannus on pyöreä nolla. Kivaa ja tehokasta! Onhan se, mutta samalla myös tuotteen hinta asettuu tällöin vapailla markkinoilla nollaksi, koska kuka tahansa "jälleenmyyjä" voi monistaa tuotetta mielin määrin. Lopputulos on se, että ilman säätelyä ei tällaisia tuotteita kannata valmistaa ollenkaan, sillä vaikka tuotantomäärään sidotut kustannukset ovat nolla, sisältyy toimintaan erittäin merkittäviä kiinteitä kustannuksia: monien sähköisten tuotteiden, kuten elokuvien ja pelien, kohdalla suorastaan valtavan suuria. Sama pätee muuten lääketuotantoon: itse pilleri on halpa, mutta tuotekehitys kallis (siksi lääkepatentit ovat välttämättömiä uusien lääkkeiden kehittelyn kannalta). En nyt väitä, että piratismi johtaisi sähköisen sisällöntuotannon absoluuttiseen loppumiseen, mutta väitän, että piratismi heikentää sitä merkittävästi.

On selvää, etteivät tällaiset markkinat voisi toimia, jollei tuotteen monistamista oltaisi rajoitettu mitenkään tai jollei sisällöntuottajien kustannuksia korvata jollain muulla tavalla. Jälkimmäinen ilmeisesti on myös tekijänoikeuksien vastustajien tavoite. Valitettavasti tällaisilla ratkaisuilla on tapana toimia sangen huonosti. Nämä ratkaisut voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan: pakolliset ja vapaaehtoiset. Alan "aktivistit" rummuttavat vapaaehtoisten korvausten puolesta. Idealisoidaan kauniisti, että sitten kun lataat koneelle jotain mistä pidät niin maksat vapaaehtoisia fanimaksuja. Tällaisiahan on, mutta itse en tunne ketään, joka näitä maksuja olisi maksanut. Sitä paitsi näillä katetaan lähinnä harrastustasolla toimivien henkilöiden työpanosta, joka niinikään perustuu suurimmaksi osaksi omaan kiinnostukseen. Valitettava tosiasia on se, ettei mitään suurempaa investointia ja työpanosta vaativaa projektia voida viedä läpi pelkästään vapaaehtoisilla fanimaksuilla - riski kasvaisi aivan liian suureksi suhteessa vaatimattomaan tuottoon. Etukäteen vapaaehtoisissa perittävissä maksuissa taas on myös ongelmia: nämä pakottavat "ostamaan sikaa säkissä" sekä kannustavat suunnattomasti vapaamatkustamaan, kun tuote tulee maksoit tai et.

Sitten jäljelle jäävät pakolliset maksut, mitkä teoriassa mahdollistaisivat vapaan tiedonlevityksen ilman patenttaja ja maksuja. Paitsi ainiin: eihän tämäkään piraattiaktivisteille kelpaa. Kaikki kun pitää saada ilmaiseksi. Lisäksi kokonaan kollektiivisesti kerättyihin maksuihin liittyvät olennaisesti suunnitelmatalouden ongelmat: tehottomuus hintainformaation puutteessa, tuotannon allokoitumien vääriin tuotteisiin, laadun heikkeneminen, jne. Tällaisten maksujen kerääminen on myös ongelma: keiden taskusta nämä lisäverot maksettaisiin? Kaikki eivät sähköisiä tuotteita käytä, joten olisi epäoikeudenmukaista, jos kaikki joutuisivat niistä maksamaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään yleishyödyllinen julkispalvelu, vaan puhdas kulutustuote. Jos ja kun tällaisen veron kohderyhmää rajattaisiin, niin miten se tehtäisiin? Kaikki, joilla on Internet? Kaikki joilla on tietokone? Tiedonsiirron mukaan?

Eräs ehdotus ratkaista dilemma on lisäksi se, että sisällöntuottajat saavat voittonsa oheismaksuilla kuten artisti konserteilla ja vihainen lintu pehmoleluilla. Voihan näinkin joissain tapauksissa olla, mutta silloin kyllä maksetaan jostain ihan muusta, mistä ehkä haluttaisiin. Silloin se tulisi valitettavan varmasti näkymään myös laadussa. Ei kukaan tee 100 miljoonan euron laadukasta elokuvaprojektia vain lelukauppaa ja julisteenmyyntiä varten. Silloin painopiste luonnostaan siirtyisi elektronisesta sisällöntuotannosta kohti sitä oheiskrääsää, josta tulisikin se pääasia, ei sisällöstä. Sitten me, jotka emme niin oheiskrääsästä välitä, mutta olemme valmiita maksamaan itse sisällöstä, saisimme nuolla vain murusia. Vaikkain ilmaiseksi, mutta emme saisi silti sitä, mitä haluamme: laadukkaita elokuvia, pelejä, ohjelmistoja, musiikkia, etc. Sellaisenkin väitteen olen kuullut, että piratismi olisi hyväksi joillekin sisällöntuottajille ilmaisen mainoksen takia. Joskus näin voi ollakin, mutta eikö saman asian voisi tehdä myös laillisten kanavien kautta? Sitten vielä yksi klassikkoargumentti: ei se taiteilija/muusikko/sisälöntuottaja kuitenkaan hyödy tekijänoikeuksien vahvistamisesta mitään, kun kaikki menee levy-yhtiöille. Periaatteessa oikeastaan totta, mutta eivätpä levy-yhtiötkään pitkällä aikavälillä siitä hyödy, kun uusia kilpailijoita astuu apajille. Se, joka viime kädessä tekijänoikeuksistä hyötyy, on kuluttaja.

Näistä syistä olen vahvasti sitä mieltä, että tekijänoikeus- ja patenttilainsäädäntö tulee säilyttää. Sen valvonta on toki vaikeaa, mutta ei ennenkään rikosta toimintaa ole perusteltu sillä, ettei sitä saisi valvoa. Kansainväliset sopimukset tekijänoikeuksien suojelemisesta mahdollistavat laittomaan toimintaan syyllistyneiden Internet-sivujen poistamiset tehokkaammin, kun sivustot eivät enää voikkaan selviytyä vain vaihtamalla kotimaata. Joku mainitsi joskus, ettei Internet-sivustoilla saisi olla vastuuta käyttäjiensä tekemisistä. Mielestäni saa hyvin olla, mikäli Internet-sivustoa käytetään tieten tahtoen yleisesti laittomaan tarkoitukseen. Yksittäinen korvausjahti lienee varsin turhaa, mutta suurien toimijoiden kitkemisellä voi olla merkittäviä vaikutuksia piratismin ehkäisemiseksi. Lisäksi suosittelisin päättäjiä harkitsemaan pakollisten korvaus/hyvitysmaksujen osittaista käyttöönottoa. Sillä voitaisiin korvata sähköisen materiaalin aloille niihin kohdistuvat menetykset, mikä näkyisi erityisesti lisääntyvässä sisältötarjonnassa. Hyvitykset voitaisiin rahoittaa esim. elektronisen sisällön seuraamisen mahdollistavien tuotteiden ALV-maksujen yhteydessä, mikäli ne pidettäisiin kohtuullisen kokoisina. Lisäksi heitän palloa kaikille vihertävästi ajatteleville: ette kai halua, että hiilijalanjäljeltään pieni sähköinen sisältö korvataan ympäristöä kuluttavilla fyysisellä tuotteilla vain tekijänoikeuksien puutteen takia?

Avioliittolain uudistus

Suomen eduskunnassa puuhataan parhaillaan uutta avioliittolakia. Takana on kansanedustajia kaikista hallituspuolueista, paitsi Kristillisdemokraateista. Uuden lain tarkoituksena olisi tasa-arvoistaa avioliittoinstituutio seksuaalisen suuntautumisen suhteen: toisin sanoa mahdollistaa samaa sukupuolta olevien keskinäinen avioliitto ja sen seurauksena adoptio-oikeus ja oikeus yhteiseen sukunimeen (mitkä puuttuvat rekisteröidystä parisuhteesta). Kuitenkin tällä hetkellä näyttää siltä, että laki ei olisikaan saamassa taakseen tarvittavaa 100 kansanedustajaa, osan ilmeisesti jänistäessä lupauksestaan ennen vaaleja. Uudistus jakaa muutenkin rankasti mielipiteitä: osa vierastaa avioliitto-instituutioon kajoamista (nimi) perinteen tai uskonnon takia, osa homopariskuntien adoptio-oikeutta ja osa ilmeisesti vastustaa ylipäänsä kaikkea uutta, mikä on ristiriidassa totutun kanssa. Jotkut ovat jpa sitä mieltä, ettei nykylainsäädännössä ole mitään epätasa-arvoista: saavathan homotkin vapaasti mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa! Samalla logiikalla vero vasemmalla kädellä kirjoittaville olisi täysin oikeudenmukainen: saavathan hekin valita, kirjoittavatko vasemmalla vai oikealla kädellä. Itse ajattelin kuitenkin nyt eritellä argumentteja aiheen puolesta ja vastaan ja yrittää löytää niistä jonkinlaista rationaalista synteesiä. Katsotaan, onnistuuko.

Ensiksi faktat kehiin: uudistus ei muuttaisi millään tavalla kirkon asemaa, eikä pakottaisi mitään uskonnollista yhteisöä vihkimään samaa sukupuolta olevia. Laki koskisi vain siviilivihkimistä, mikä tapahtuu maistraatissa. Tämä on minunkin mielestä oikeudenmukaista, sillä uskonnollisilla yhteisöillä on oltava oikeus halutessaan noudattaa omaa oppiaan, kunhan se ei riko ympäröivää yhteiskuntaa vastaan. Mikäli asiasta tulee epäselvyyttä, on ongelma ratkaistavissa helposti niin, että juridinen vihkioikeus siirretään kokonaan maistraateille; seremoniallinen vihkinen ja siunaaminen voidaan sitten suorittaa aivan vapaasti missä tahansa uskonnollisessa tai ei-uskonnollisessa yhteisössä, kunkin yhteisön parhaaksi katsomallaan tavalla. Tällaisen järjestelyn ei luulisi loukkaavan ketään, tai sotivan kenenkään uskonnollisia arvoja vastaan, minkä luulisi poistavan keskustelussa myös uskonnolliseen oppiin nojaavat perustelut.

Sitten vaikeampaan, eli adoptiokysymykseen. Osa ihmisistä vastustaa lainmuutosta juuri siksi, että he haluaisivat taata adoptoitaville lapsille sekä isän että äidin. Tämä vaatimus on tosin ristiriidassa nykyisen lainsäädännön mukaan, jossa myös yksinhuoltajilla on oikeus adoptoida. Onko yksi äiti sitten parempi muka kuin kaksi äitiä? Mielestäni on loogista, että jos kannattaa nykyistä lakia, kannattaisi tältä osin myös adoptio-oikeuden laajentamista. Ymmärrän periaatteessa niiden kantaa, jotka haluavat adoption vain isä+äiti -ydinperheille (ja muutoksen nykylakiin), mutta toistaiseksi ainakaan ei ole olemassa mitään tieteellistä näyttöä, että tällainen perhemalli olisi yhtään parempi kuin kahden isän tai kahden äidin perhe. Enemmistö käsittääkseni hyväksyy yksinhuoltajan adoption, joten olettaisin näin enemmistön myös hyväksyvän homopariskuntien adoption, sillä lapsen oikeuksien kannalta ei ole olemassa näyttöä, että järjestely näin olisi ainakaan huonompi. Lisäksi todettakoon, että maailmalla on paljon orpolapsia, jotka jäävät ilman adoptiovanhempia. Nykyään valitettavasti näiden lapsien adoptointiohjelmat eivät ole kovin kehittyneitä, joten potentiaalisia vanhempia on vielä toistaiseksi enemmän kuin lapsia. Tulevaisuudessa tilanne voi kuitenkin olla toinen, joten tämänkin takia olisi tärkeää, ettei adobtointi Suomeen tyssää ainakaan siihen, ettei halukkaita hyväksyttyjä adoptioperheitä ole riittävästi.

Entäs avioliitto-instituutio itsessään? Osa on valmis hyväksymään yllä mainitut ehdot, mutta vain laajentamalla rekisteröityä parisuhdetta avioliittoa vastaavaksi, säilyttäen näin avioliitto-termin vain mies-nainen-pariskunnille. Tässä on kuitenkin yksi isompi ongelma: syrjintä työmarkkinoilla. Kuvitellaan, että henkilö menee työhaastatteluun ja haastattelijan kysyessä elämäntilanteesta henkilö vastaa olevansa rekisteröidyssä parisuhteessa. Sama olisi huutaa kadulla: "HEI OLEN HOMO!". Samasta syystä virallisissa yhteyksissä puhutaan asevelvollisuudesta, ei varusmiespalveluksesta, sillä jälkimmäinen termi ei pidä sisällään siviilipalvelusmiehiä. Olisiko se niin kauheaa, mikäli avioliitto-sanan merkitystä muutettaisiin? Avioliitto juridisena instituutiona on kuitenkin ennen kaikkea sopimus kahden ihmisen ja valtion välillä: se tuo tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Se standardoitu sopimus, joka on helpompi (ja halvempi) solmia kuin itse lakimiehen kanssa räätälöity. Nykyään mm. nimenmuutos on rekisteröidyssä parisuhteessa maksullinen, avioliitossa ilmainen. Vaikka joku olisi kuinka traditionalisti, niin itse en kykene ymmärtämään yleisesti hyvän ja perustellun muutoksen vastustamista vain siksi, että siinä muuttuu nimi. Eihän äänioikeuskaan ennen koskenut naisia. Olisiko meidän sen takia pitänyt antaa naisille eriniminen instituutio, vaikka rekisteröity äänestämislupa?

Maailman väärin siteeratuimmat talouslausahdukset

Maailmassa on kaksi talouskeskustelun yhteydessä usein käytettävää lausahdusta, joita siteerataan lähes aina väärässä kontekstissa tai merkityksessä. Oikeastaan en ole tainnut koskaan törmätä esim. nettikeskustelussa kummankaan tapauksen siteeraukseen niiden alkuperäisessä kontekstissa: siis siinä merkityksessä, jossa niiden lausuja on ne alun perin tarkoittanut. Sen sijaan niillä on yritetty todistella yhtä sun toista ja antaa siteerajasta oppinut ja sivistynyt kuva. Pieleen kuitenkin menee. Tapaukset ovat alla:


#1. "Bad money drives out good money", Sir Thomas Gresham

Myös Greshamin lakina tunnettu keskiajalta peräisin oleva lausahdus, siis "Huono raha ajaa pois hyvän rahan". Siteerataan erittäin usein väärin, kun halutaan kritisoida valtion harjoittamia tuki-investointeja yksityisille markkinoille. Alkuperäisessä merkityksessään tarkoittaa kuitenkin tilannetta, jossa valtiossa on kahta eri rahaa ja valtio toimillaan yliarvostaa toista ja aliarvostaa toista (suhteessa niiden reaaliarvoon, alunperin metallikoostumukseen). Tuolloin yliarvostettu (usein halvempi) raha ajaa alirvostetun (usein laadukkaamman) rahan pois markkinoilta. Ihmiset tahtovat pitää reaaliarvoltaan arvokkaamman rahan itsellään ja kaupankäynnissä nimellisarvoltaan suhteessa reaaliarvoon yliarvostettua rahaa (esim. nykyajan setelit). Lausahdukselle ei ole mitään tekemistä valtion investointien tai tukemisten kanssa.

#2. "In the long run we are all dead", John Maynard Keynes

"Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita". Lausahdusta siteerataan yleensä, kun halutaan dissata joko Keynesia itseään tai keynesilaista/uuskeynesiläistä taloustieteen koulukuntaa. Keynesin ajatukset yritetään saada näyttämään tarkoituksellisen lyhytnäköisiltä ja leimata hänet jonkinlaiseksi taloudellista turmiota edistäväksi sosialisti-hipiksi. Kuitenkin se, mitä Keynes kuuluisalla lauseellaan oikeasti tarkoitti, ei varsinaisesti liity arkikielen pitkäjänteisyyteen millään tavalla. Taloustieteessä "pitkä aikaväli" tarkoittaa periodia, jolla kaikki tuotannontekijät ovat joustavia ja "lyhyt aikaväli" taas periodia, jolla vähintään yksi tuotannontekijöistä on kiinteä (esim. koneet ja laitteet). Keynesin lausahduksen sanoma oman aikansa kontekstissa on kritisoida vallalla ollutta ajatusta, että inflaatio hillitsisi itse itseään ilman valtion puuttumista asiaan. Muutenkin erityisesti keynesiläisyyden ja monetarismin menneitä kädenvääntöjä usein arkikeskustelussa ylipolitisoidaan ja niille yritetään asettaa sellaisia merkityksiä, joita niillä ei todellisuudessa ole koskaan ollutkaan.

Suomen julkinen velka

Taloudelliset näkymät synkkenevät. Pellervon taloustutkimus (PTT) julkisti vastikään arvionsa, jonka mukaan Eurooppaa kohtaa ensi vuonna uusi taantuma. Samalla Suomen julkinen velkakello tikittää. Netin keskustelupalstoilla ihmiset paasaavat ylivelkaantumisesta ja ennustavat uutta romahdusta. Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen pääjohtajaa (entistä Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtajaa) Jaakko Kianderia syytellään maanpetturiksi ja rötösherraksi, kun hän kerran sanoi haastattelussa, ettei valtionvelkaa tarvitse maksaa takaisin. On aika luoda katsaus siihen, mikä on Suomen julkisen talouden velkaantumisen todellinen tila.

Kun tarkastellaan velkaantumista, pitää erottaa absoluuttinen velka ja velan suhde BKT:hen. Absoluuttinen velka ei sinänsä kerro paljoakaan: tuskin Suomen nykyinen velka tuntuisi missään esim. USA:n mittakaavassa. Sen sijaan oleellinen on velan suhde BKT:hen, eli valtiossa vuoden aikana tuotettujen tavaroiden ja palvelujen arvoon. Se kertoo todellisen velkaantumisasteen ja samalla velanmaksukyvyn. Tämän takia yllä esitetty velkakello on huono mittari: BKT:lla on talouskasvun myötä taipumus kasvaa trendinomaisesti, jolloin absoluuttisen velan merkitys vähenee hiljalleen. Vaikutusta tehostaa lisäksi inflaatio, eli hintojen jatkuva nousu, joka ostovoiman lisäksi nakertaa myös velan arvoa. Nämä tekijät yhdessä tarkoittavat sitä, että absoluuttisen velan reaalinen merkitys vähenee jatkuvasti. Valtionvelkaa ei myöskään tule sekoittaa yksityisen kansalaisen velkaan. Yksittäinen ihminen ennen pitkään kuolee pois, jonka takia useimmat velkajärjestelyt vaativat velan poismaksua suhteellisen nopeasti. Valtioilla tällaisia velvoitteita ei ole, sillä valtion on mahdollista korvata vanha velka uudella. Juuri tätä Jaakko Kiander tarkoitti sanoessaan, ettei valtion velkaa tarvitse maksaa pois – riittää, että maksetaan korot ja annetaan ajan hoitaa loput. Esimerkkinä hän käytti Napoleonin aikaista Iso-Britannian valtionvelkaa, jonka arvo nykyrahassa on varsin mitätön.

Miksi valtiot ylipäänsä ottavat velkaa? Siihen on toki monia syitä, mutta taloudellisesti huonoina aikoina maltillinen velanotto on järkevän talouspolitiikan kannalta lähes välttämätöntä, sillä valtion tulot pienevät ja kulut kasvavat väliaikaisesti. Tällöin valtion on pakko joko ottaa velkaa tai sitten tehdä leikkauksia tai korottaa verotusta – kumpaakin jälkimmäistä pidetään ”myötäsyklisinä” lamaa ennestään pahentavana toimena. Siksi lähes kaikki valtiot yleensä päättävät velkaantua taloudellisesti huonoina aikoina. Jokainen tosin varmasti ymmärtää, ettei velan BKT-osuus voi kasvaa jatkuvasti – sekä heikkoina että vahvoina aikoina. Muuten käy niin kuin Kreikassa ja sijoittajat menettävät luottamuksensa valtion joukkovelkakirjoihin. Velasta maksettavat korot nousevat ja ylivelkaantunut valtio ajautuu rahoituskriisiin. No mikä sitten on Suomen tilanne? Tilastokeskuksesta löytyy näppärä taulukko Suomen velkaantumisesta vuodesta 1990 eteenpäin. Aiempi informaatio ei oikeastaan ole edes relevanttia, sillä sitä ennen Suomen velka-aste on ollut hyvin stabiili ja alhainen. Tästä kuvaaja alla:

 

Kuten näemme, sekä Suomen valtion että muiden julkisyhteisöjen velka räjähti 90-luvun laman aikana. Suomi oli tätä ennen lähes velaton maa, mutta lama kasvatti Suomen valtionvelan BKT-osuuden yli 66% BKT:stä. Muutos oli valtava, mutta sen jälkeen trendi on ollut alaspäin. Muutoksien dramaattisuutta tosin ylikorostaa hieman velan BKT-osuuden mittaus, sillä lama aikana BKT väliaikaisesti notkahtaa (kuten käyrän loppupäästä huomaa). Tämä saa velan BKT-osuuden näyttämään suuremmalta kuin mitä se pitkällä aikavälillä onkaan. Siitäkin huolimatta Tilastokeskuksen taulukko antaa meille varsin hyvän kuvan velkakehityksestä ja siitä, mihin ollaan menossa. Aivan viimeisimpien vuosien taantuma on kasvattanut julkisen velan BKT-osuutta, mutta kuitenkin verrattain maltillisesti verrattuna 90-lukuun tai esimerkiksi Irlannin nykytilanteeseen, jossa velan määrä on moninkertaistunut.

Kun verrataan muihin länsimaihin, kuuluu Suomi vähiten velkaantuneiden maiden joukkoon. Siksi Suomen valtio maksaakin veloistaan yhtä EU:n alhaisimmista koroista, vain hieman enemmän kuin erityisen luotettavana pidetty Saksa. Suomen valtionvelka on pysynyt viime vuosikymmenellä n. 40% tuntumassa BKT:stä. Vertailun vuoksi se on Japanissa 198%, Italiassa 119%, Saksassa 83%, Iso-Britanniassa 76%, Ranskassa 62% ja USA:ssa 62%. Tätä ei kuitenkaan pidä ryhtyä pitämään itsestäänselvyytenä, sillä valtiot ovat ennenkin ylivelkaantuneet hyvin lyhyessä ajassa. Suomen tulee edelleen kasvukausien aikana aktiivisesti pyrkiä vähentämään valtionvelkaansa sekä muiden julkisyhteisöjen velkaa, mutta puheet ylivelkaantumisesta ovat kyllä kaikilla mittareilla täysin liioiteltuja.

Parkkiperhoset: autoilijan pelastus vai jotain muuta?

Vuonna 2001 Joensuussa aloitti toimintansa ParkkiPerhoset®, jotka ovat paikallisten yritysten sponsoroimia nuoria, jotka liikkuvat rullaluistimin keskustassa ja pelastavat autoilijoita pysäköintisakoilta. Idea on mainostaa mukana olevia yrityksiä autojen tuulilaseihin jätetyillä viesteillä. Toimintaa pyörittää Synergis ja se on levinnyt myös Lappeenrantaan, Mikkeliin, Savonlinnaan, Jyväskylään ja Poriin. Mikäs sen parempaa kuin vapaaehtoinen liikenteenkäyttäjien pelastuspartio, joka maksaa pysäköinnin. Autoilija iloitsee ja nuoret saavat töitä. Kaikki ovat iloisia vai ovatko?

Oikeastaan, kun asiaa pohtii tarkemmin, toiminnasta häviävät kaikki muut paitsi keskustaan autojaan parkkeeraavat ja toiminnan avulla työllistetyt. Syy on siinä, etteivät keskustan parkkimaksut ole vain autoilijan kiusaksi, vaan niillä on oma merkityksensä kaupunkirakenteessa. Pysäköintimaksuilla rahoitetaan pysäköintipaikkojen ylläpitoa JA pyritään kannustamaan ihmisiä välttämään turhaa autoilua keskustassa. Se on taloudellinen kannuste, jolla pyritään vähentämään keskustan autoilusta muulle yhteiskunnalle koituvia negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Ja nuo ulkoisvaikutukset ovat moninaisemmat kuin moni uskookaan: mm. keskusta-alueiden ruuhkautuminen, pakokaasut ja liikenneonnettomuudet. Yksi merkkittävimmistä on kuitenkin se, että parkkipaikkojen ylläpitäminen on pois kaikesta muusta, mitä kyseisellä tontilla voitaisiin järjestää - kaupunki voisi myydä sen liiketiloiksi tai ihmisten asunnoiksi. Parkkiperhosten tapauksessa kyseessä on perverssi kannustin: kannustetaan ihmisiä liikkumaan autolla keskustassa muiden ihmisten kustannuksella, joka samalla vähentää kannusteita esim. pyöräilyyn ja julkisien liikennevälineiden käyttöön. Samalla se ruuhkauttaa parkkipaikat, jolloin niitä ei riitä sellaisille autoilijoille, jotka tarvitsevat parkkipaikkoja välttämättömimmin.

ParkkiPerhoset® toimivat varmasti vilpittömässä uskossa toimintansa hyödyllisyydelle, mutta itse suhtaudun siihen epäillen. Autottomalle kaduntallaajalle toiminnan suurin hyöty taitaa olla nättien ja kesäisesti pukeutuneiden parkkiperhosten katselu, mutta siihempä se jääkin. Kaupunki sen sijaan joutuisi rationaalisesti toimiessaan korottamaan keskusta-alueiden pysäköintimaksuja saadakseen kannustimet kohdilleen. Kysynkin, eikö vastaavaa sponsoritoimintaa voisi järjestää jotenkin yleishyödyllisellä tavalla maksaen vaikka ihmisten bussimatkoja tai opiskelijoiden kurssikirjoja?

Asevelvollisuuden tulevaisuudesta

Keskustelu Suomen asevelvollisuusjärjestelmästä käy aina aika ajoin kuumana. Karkeasti ottaen esitykset voidaan jakaa kolmeen luokkaan: 1. nykyjärjestelmän säilyttäminen 2. kansalaispalvelusten yhdenmukaistaminen ja 3. valikoivuuden lisääminen / palkka-armeija. Nykyjärjestelmän kannattajat pitävät yleistä asevelvollisuutta edullisena ja tehokkaana tapana turvata toimintakykyinen puolustus. Sitä tukee myös argumentti, että Suomi on harvaanasuttu ja meillä on paljon maarajaa epävakaana pidetyn suurvallan kanssa, mikä voi lisätä tarvetta pitää yllä suhteellisen suurikokoista reserviä suhteessa väkilukuun. Kansalaispalveluksen yhdenmukaistajat taas yleensä yhtyvät pitkälti edellisiin argumentteihin, mutta vaativat tasa-arvon nimissä myös naisia mukaan palvelukseen ja haluavat kenties kehittää siviilipalvelusjärjestelmää dynaamisempaan suuntaan.

Itse olen kallistunut kannattamaan viimeisintä vaihtoehtoa, en välttämättä välitöntä palkka-armeijaa, mutta ehdottomasti valikoivuuden lisäämistä asevelvollisuusjärjestelmään. Miksi? Pääasiassa siksi, että miehistä valtaosan pakottaminen suorittamaan varusmies- tai siviilipalvelus on järjetöntä resurssien haaskausta. Se on pois työelämästä, pois koulutuksesta ja näin ollen pois meidän kaikkien yhteisestä kakustamme. Esimerkiksi siviilipalvelusjärjestelmä (jonka itse suoritin) on loppupeleissä aika turha instituutio, sillä tehokkaammin siviilipalvelusmiesten työn hoitaisivat alalle kouluttautuneet ammatti-ihmiset, jotka myös saisivat työstään järkevää palkkaa. Se olisi myös kansantalouden kannalta parasta. Enkä myöskään usko, että armeija oikeasti tarvitsee niin laajaa reserviä kuin mikä Suomella nykyään on. Nekin voimavarat voisi käyttää tehokkaammin kouluttamalla ja varustamalla tulevat sotilaamme paremmin. Varustelun merkitys on nykyisessä sodankäynnissä lisääntynyt merkittävästi sitten toisen maailmansodan, eikä reservin koko ole enää ratkaiseva tekijä (vaikkakin se voi Suomessa jäädä keskimääräistä suuremmaksi maantieteellisistä seikoista johtuen). Tämän on ymmärtänyt myös puolustusvoimat pyrkiessään vähentämään koulutettavien varusmiesten määrää ohjeistamalla lääkäreitä myöntämään enemmän vapautuksia palveluksesta. Ne, jotka vapautuvat armeijan tai siviilipalveluksen suorittamisesta voivat siirtyä aikaisemmin työelämään ja tuottaa sillä oman lisänsä suomalaisen yhteiskunnan eduksi.

Entä tasa-arvolähtökohdat? Usein valikoivaa asevelvollisuutta vastustetaan sillä perusteella, että se on epäreilu ja lisää epätasa-arvoa. Näin voi ollakin, mutta kuten eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani totesin, jos yksi ryhmä putoaa paskakuoppaan, onko se tasa-arvoa, että muutkin hyppäävät sinne perässä? Ei ainakaan positiivisessa merkityksessä. Mielestäni ei ole mitään järkeä määrätä koko ikäluokalle, miehille ja naisille, pakollista kansalaispalvelusta, sillä se ei oikeasti hyödytä yhteiskuntaa millään lailla. Me emme tarvitse koko ikäluokkaa asepalvelukseen, joten on varsin turhaa keksiä lopuille jotain pakollista puuhastelua, jotta ihmisillä olisi riittävä kannuste valita armeija. Asian voi hoitaa myös toisella tavalla. Voisimme hiljalleen ryhtyä siirtymään kohti järjestelmää, jossa esim. rahalliset kannusteet armeijan suorittamiseen riittäisivät saamaan ihmiset vapaaehtoisesti asepalvelukseen ja reserviin. Silloin järjestelmä voisi olla tasa-arvoinen miesten ja naisten välillä. Maanpuolustustahto on Suomessa kuitenkin kova, joten en usko riittävän reservin aikaansaamisen olevan mahdoton tehtävä kohtuullisella rahallisella korvauksella koulutusjakson ajalta. Järjestelmä mahdollistaisi myös aktiivisemman reserviläistoiminnan ja joukkojen paremman kouluttamisen. Uskon vakaasti, että tällaisen vapaaehtoisuuteen perustuvan reservin taistelutahto olisi paljon suurempi kuin monien nykyään armeijaan puolipakotettujen reserviläisten. Lisäksi se mahdollistaisi ihmisten keskittymisen siihen, missä he aidosti ovat hyviä: ei kaikista vain ole sotilaiksi. Minusta esimerkiksi ei ole. Siksi kirjoittelen mieluummin näitä juttuja. Pakottamalla kaikki kansalaispalvelukseen ja valitsemalla parhaat päältä upseereiksi hukataan samalla lahjakkuuksia monilta muilta aloilta.

Vapaaehtoisuuteen perustuvaan järjestelmään siirtyminen tuskin tapahtuisi kerralla. Aluksi valikoivuutta voitaisiin lisätä laadullisin kriteerein, mm. vapauttamalla perheelliset palveluksesta. Koulutettavien joukko voitaisiin aluksi koota myös niin, että kerättäisiin ensin kaikki vapaaehtoiset ja valittaisiin sitten loput soveltuvien joukosta: esim. b-miehet voisi suoraan vapauttaa palveluksesta (paitsi vapaaehtoisina), ja tarvittaessa vaikka arvalla. Jokaisella olisi tietty oikeus valita siviilipalvelus. Samalla palveluksesta voitaisiin maksaa kunnollinen korvaus. Järjestelmä voisi olla aluksi epäreilu niitä kohtaan, jotka joutuvat arvalla valituiksi, mutta hiljalleen voitaisiin selvittää, millä hinnalla saataisiin kasaan kokonaan vapaaehtoisista koostuva motivoitunut joukkio. Tällöin myöskään siviilipalvelusjärjestelmää ei enää tarvittaisi. Kyse ei olisi siltikään palkkasotilaista, toisin kuin jotkut väittävät, vaan he olisivat reservissä aivan kuten nykyisetkin asevelvolliset. Reservitoiminnasta voitaisiin tosin maksaa pieni korvaus vastineeksi nykyistä aktiivisemmasta osallistumisesta.

Uudistus voisi aluksi tuoda kuluja, kun kannusteita joudutaan lisäämään. Koulutettavien määrää pienentämällä niistä tuskin kuitenkaan muodostuisi ylitsepääsemättömiä. Samalla päästäisiin eroon nykyjärjestelmän piilokustannuksista hukatuissa työvuosissa. Absoluuttiset puolustusmenot varmasti nousisivat, mutta vastaavasti nousisivat myös valtion verotulot muusta taloudellisesta aktiviteetista. Pitkällä aikavälillä erotus voisi hyvinkin muodostua positiiviseksi. Lopputuloksena olisi myös, ennen kaikkea, nykyistä motivoituneempi, koulutetumpi ja paremmin varusteltu sotilasreservi.

Eläkepommi ja taitettu indeksi

Viimeaikoina eläkeläisten yleisin purnauksen aihe on tuntunut olevan eläkkeiden taitettuun kasvuindeksiin siirtyminen. Taitetussa indeksissä eläkkeet kasvavat 1:5 palkkatuloindeksin ja 4:5 yleisen hintaindeksin mukaisesti, eli suhdeluku on 20-80 aikaisemman 50-50 sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa eläkeläisillä aiempaa hitaampaa ansiotason kehitystä normaalisuhdanteen aikana, mikä luonnollisesti aiheuttaa kärvistelyä. Siksipä eläkeläiset ovatkin aktivoituneet ja vaatineet sankoin joukoin eläkkeiden taitetun indeksin poistamista. Jotta voisimme ymmärtää tilannetta paremmin, on meidän kuitenkin pureuduttava syvemmälle Suomen eläkejärjestelmään ja sen nykytilanteeseen.

Suomalaiset eläköityvät yhtenä nopeimmista maista Euroopassa. Tämä johtuu Suomen poikkeuksellisen suurista sodanjälkeisistä Baby Boom –ikäluokista. Pitkällä aikavälillä Suomen väestö ei ole välttämättä vähenemässä, mutta se on kylläkin vanhenemassa nopeasti. Tulevaisuudessa Suomessa tulee olemaan entistä vähemmän työssäkäyviä yhtä eläkeläistä kohti. Mitäs väliä sillä on taitetun indeksin kannalta, sillä eläkeläisethän ovat jo maksaneet maksuina oman eläkkeensä vastaavat Pertti ja Pirkko Peruseläkeläiset. Kunpa olisivatkin, mutta Suomen eläkejärjestelmä on rakennettu niin, että jokainen työssäkäyvä maksaa eläkevakuutusmaksuina, ei omia tulevia eläkkeitään, vaan senhetkisten eläkeläisten eläkkeitä. Silloin kun Pertti ja Pirkko olivat työelämässä, olivat eläköityvät ikäluokat huomattavasti heidän ikäluokkaansa pienempi. Nykyään ne ovat suuremmat. Järjestelmää luotaessa tilannetta pyrittiin kuitenkin viisaasti tasapainottamaan luomalla eläkerahastoja, joihin kerättiin ylijäämävarallisuutta tasoittamaan eläkesuhdanteita. Harmillista vain, että nämä rahastot ovat niiden esimerkillisestä hoidosta huolimatta riittämättömät. Kuvaavaa on se, että Pertti ja Pirkko maksoivat omana työssäoloaikanaan eläkemaksuja yhdessä työnantajiensa kanssa yhteensä noin 5-15 % palkastaan. Nykyään luku on nousemassa lähemmäksi 30%.

Onko ajatus kohtuullisesta eläkkeestä nykyisessä hyvinvointivaltiossa sitten sula mahdottomuus? Ei ole, sillä tarinan ydin on siinä, että Pertin ja Pirkon olisi pitänyt omana työssäoloaikanaan vaatia eläkemaksuosuuksien nostamista lähemmäksi laskettua 27 % pitkän aikavälin tasapainoarvoa, josta on ollut olemassa arvioita jo monta vuosikymmentä. Sitä eivät suuret ikäluokat kuitenkaan tehneet. Kaikki oleellinen tieto oli olemassa jo 70-80-luvuilla, sillä silloin jo nähtiin ikäluokkien pienentyminen. Jos suuret ikäluokat olisivat halunneet turvata eläkkeidensä tason, olisivat he voineet ajoissa nostaa eläkemaksujen osuutta ja kasvattaa eläkerahastoja riittävälle tasolle. Kyseessä on siis ennen kaikkia sukupolvien välinen eturistiriita: tuntuu ehkä röyhkeältä asettua vanhusten (varmasti ansaittuja) eläkkeitä vastaan, mutta mielestäni ei ole myöskään oikeudenmukaista maksattaa vanhempien sukupolvien virheitä nuoremmilla sukupolvilla. Joku voisi tähän todeta, että ovat nuoret ikäluokat talouskasvun myötä keskimäärin varakkaampia kuin vanhat, joten kyllähän nuorilta vähän tukea liikenee. Kyseessä on kuitenkin pidemmän päälle paradoksi: tuloja voidaan tasata ikäluokkien sisällä tai ihmisen elinvaiheiden välillä (vanhuus, keski-ikä, nuoruus), mutta ei sukupolvien välillä. Syy on siinä, että sukupolvien välinen hyvinvointiero on kasvava virtasuure – talouskasvun seurauksena nuoremmat sukupolvet tulevat aina aikanaan vanhempiaan varakkaammiksi. Tätä eroa ei voida kuitenkaan tasoittaa, sillä ihmisen elinaika ei ole lineaarinen jatkumo, vaan lyhyt pätkä sukupolvien janalta. Tulojen siirtäminen nuoremmilta sukupolvilta vanhemmille sukupolville tarkoittaisi jatkuvaa eksponentiaalista velkaantumista, mikä päättyisi väistämättä romahdukseen.

Tulontasaus eri ikäluokkien välillä on lopulta mahdotonta pitkällä aikavälillä.

Jotta Suomen nykyinen eläkejärjestelmä kestäisi kasvavan rasituksen, ei eläkkeiden kokonaistasoa ole mahdollista nostaa ottamatta pois nuoremmilta ikäluokilta (=velkaantuminen). Paljon on tehty viime vuosina eläkejärjestelmän kestokyvyn parantamiseksi, mm. otettu käyttöön eläkkeiden tasoa odotetun eliniän mukaan säätävä elinaikaindeksi ja keskimääräisen eläköitymisiän nostoon pyrkivä 63-68 ikävuoden superkarttuma. Näistäkin toimenpiteistä huolimatta työntekijän ja työnantajan maksamat eläkemaksut ovat nousemassa n. 30%:iin, mikä on yli tuplasti enemmän kuin 40 vuotta sitten. Se asettaa entisestään paineita veronalennuksiin kasvavan kansainvälisen kilpailun myötä, mikä rapisuttaa hyvinvointivaltion perusteita. Lisäksi paineet virallisen eläkeiän nostoon kasvavat. Poliitikkojen voi olla vaikea sanoa turhautuneelle ja aktiivisesti äänestävälle eläkeläisjoukkiolle vastaan, mutta tässä suhteessa nuorten tulisi pitää puolensa, sillä maito on jo maassa.