Avioliittolain uudistus

Suomen eduskunnassa puuhataan parhaillaan uutta avioliittolakia. Takana on kansanedustajia kaikista hallituspuolueista, paitsi Kristillisdemokraateista. Uuden lain tarkoituksena olisi tasa-arvoistaa avioliittoinstituutio seksuaalisen suuntautumisen suhteen: toisin sanoa mahdollistaa samaa sukupuolta olevien keskinäinen avioliitto ja sen seurauksena adoptio-oikeus ja oikeus yhteiseen sukunimeen (mitkä puuttuvat rekisteröidystä parisuhteesta). Kuitenkin tällä hetkellä näyttää siltä, että laki ei olisikaan saamassa taakseen tarvittavaa 100 kansanedustajaa, osan ilmeisesti jänistäessä lupauksestaan ennen vaaleja. Uudistus jakaa muutenkin rankasti mielipiteitä: osa vierastaa avioliitto-instituutioon kajoamista (nimi) perinteen tai uskonnon takia, osa homopariskuntien adoptio-oikeutta ja osa ilmeisesti vastustaa ylipäänsä kaikkea uutta, mikä on ristiriidassa totutun kanssa. Jotkut ovat jpa sitä mieltä, ettei nykylainsäädännössä ole mitään epätasa-arvoista: saavathan homotkin vapaasti mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa! Samalla logiikalla vero vasemmalla kädellä kirjoittaville olisi täysin oikeudenmukainen: saavathan hekin valita, kirjoittavatko vasemmalla vai oikealla kädellä. Itse ajattelin kuitenkin nyt eritellä argumentteja aiheen puolesta ja vastaan ja yrittää löytää niistä jonkinlaista rationaalista synteesiä. Katsotaan, onnistuuko.

Ensiksi faktat kehiin: uudistus ei muuttaisi millään tavalla kirkon asemaa, eikä pakottaisi mitään uskonnollista yhteisöä vihkimään samaa sukupuolta olevia. Laki koskisi vain siviilivihkimistä, mikä tapahtuu maistraatissa. Tämä on minunkin mielestä oikeudenmukaista, sillä uskonnollisilla yhteisöillä on oltava oikeus halutessaan noudattaa omaa oppiaan, kunhan se ei riko ympäröivää yhteiskuntaa vastaan. Mikäli asiasta tulee epäselvyyttä, on ongelma ratkaistavissa helposti niin, että juridinen vihkioikeus siirretään kokonaan maistraateille; seremoniallinen vihkinen ja siunaaminen voidaan sitten suorittaa aivan vapaasti missä tahansa uskonnollisessa tai ei-uskonnollisessa yhteisössä, kunkin yhteisön parhaaksi katsomallaan tavalla. Tällaisen järjestelyn ei luulisi loukkaavan ketään, tai sotivan kenenkään uskonnollisia arvoja vastaan, minkä luulisi poistavan keskustelussa myös uskonnolliseen oppiin nojaavat perustelut.

Sitten vaikeampaan, eli adoptiokysymykseen. Osa ihmisistä vastustaa lainmuutosta juuri siksi, että he haluaisivat taata adoptoitaville lapsille sekä isän että äidin. Tämä vaatimus on tosin ristiriidassa nykyisen lainsäädännön mukaan, jossa myös yksinhuoltajilla on oikeus adoptoida. Onko yksi äiti sitten parempi muka kuin kaksi äitiä? Mielestäni on loogista, että jos kannattaa nykyistä lakia, kannattaisi tältä osin myös adoptio-oikeuden laajentamista. Ymmärrän periaatteessa niiden kantaa, jotka haluavat adoption vain isä+äiti -ydinperheille (ja muutoksen nykylakiin), mutta toistaiseksi ainakaan ei ole olemassa mitään tieteellistä näyttöä, että tällainen perhemalli olisi yhtään parempi kuin kahden isän tai kahden äidin perhe. Enemmistö käsittääkseni hyväksyy yksinhuoltajan adoption, joten olettaisin näin enemmistön myös hyväksyvän homopariskuntien adoption, sillä lapsen oikeuksien kannalta ei ole olemassa näyttöä, että järjestely näin olisi ainakaan huonompi. Lisäksi todettakoon, että maailmalla on paljon orpolapsia, jotka jäävät ilman adoptiovanhempia. Nykyään valitettavasti näiden lapsien adoptointiohjelmat eivät ole kovin kehittyneitä, joten potentiaalisia vanhempia on vielä toistaiseksi enemmän kuin lapsia. Tulevaisuudessa tilanne voi kuitenkin olla toinen, joten tämänkin takia olisi tärkeää, ettei adobtointi Suomeen tyssää ainakaan siihen, ettei halukkaita hyväksyttyjä adoptioperheitä ole riittävästi.

Entäs avioliitto-instituutio itsessään? Osa on valmis hyväksymään yllä mainitut ehdot, mutta vain laajentamalla rekisteröityä parisuhdetta avioliittoa vastaavaksi, säilyttäen näin avioliitto-termin vain mies-nainen-pariskunnille. Tässä on kuitenkin yksi isompi ongelma: syrjintä työmarkkinoilla. Kuvitellaan, että henkilö menee työhaastatteluun ja haastattelijan kysyessä elämäntilanteesta henkilö vastaa olevansa rekisteröidyssä parisuhteessa. Sama olisi huutaa kadulla: "HEI OLEN HOMO!". Samasta syystä virallisissa yhteyksissä puhutaan asevelvollisuudesta, ei varusmiespalveluksesta, sillä jälkimmäinen termi ei pidä sisällään siviilipalvelusmiehiä. Olisiko se niin kauheaa, mikäli avioliitto-sanan merkitystä muutettaisiin? Avioliitto juridisena instituutiona on kuitenkin ennen kaikkea sopimus kahden ihmisen ja valtion välillä: se tuo tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Se standardoitu sopimus, joka on helpompi (ja halvempi) solmia kuin itse lakimiehen kanssa räätälöity. Nykyään mm. nimenmuutos on rekisteröidyssä parisuhteessa maksullinen, avioliitossa ilmainen. Vaikka joku olisi kuinka traditionalisti, niin itse en kykene ymmärtämään yleisesti hyvän ja perustellun muutoksen vastustamista vain siksi, että siinä muuttuu nimi. Eihän äänioikeuskaan ennen koskenut naisia. Olisiko meidän sen takia pitänyt antaa naisille eriniminen instituutio, vaikka rekisteröity äänestämislupa?

Maailman väärin siteeratuimmat talouslausahdukset

Maailmassa on kaksi talouskeskustelun yhteydessä usein käytettävää lausahdusta, joita siteerataan lähes aina väärässä kontekstissa tai merkityksessä. Oikeastaan en ole tainnut koskaan törmätä esim. nettikeskustelussa kummankaan tapauksen siteeraukseen niiden alkuperäisessä kontekstissa: siis siinä merkityksessä, jossa niiden lausuja on ne alun perin tarkoittanut. Sen sijaan niillä on yritetty todistella yhtä sun toista ja antaa siteerajasta oppinut ja sivistynyt kuva. Pieleen kuitenkin menee. Tapaukset ovat alla:


#1. "Bad money drives out good money", Sir Thomas Gresham

Myös Greshamin lakina tunnettu keskiajalta peräisin oleva lausahdus, siis "Huono raha ajaa pois hyvän rahan". Siteerataan erittäin usein väärin, kun halutaan kritisoida valtion harjoittamia tuki-investointeja yksityisille markkinoille. Alkuperäisessä merkityksessään tarkoittaa kuitenkin tilannetta, jossa valtiossa on kahta eri rahaa ja valtio toimillaan yliarvostaa toista ja aliarvostaa toista (suhteessa niiden reaaliarvoon, alunperin metallikoostumukseen). Tuolloin yliarvostettu (usein halvempi) raha ajaa alirvostetun (usein laadukkaamman) rahan pois markkinoilta. Ihmiset tahtovat pitää reaaliarvoltaan arvokkaamman rahan itsellään ja kaupankäynnissä nimellisarvoltaan suhteessa reaaliarvoon yliarvostettua rahaa (esim. nykyajan setelit). Lausahdukselle ei ole mitään tekemistä valtion investointien tai tukemisten kanssa.

#2. "In the long run we are all dead", John Maynard Keynes

"Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita". Lausahdusta siteerataan yleensä, kun halutaan dissata joko Keynesia itseään tai keynesilaista/uuskeynesiläistä taloustieteen koulukuntaa. Keynesin ajatukset yritetään saada näyttämään tarkoituksellisen lyhytnäköisiltä ja leimata hänet jonkinlaiseksi taloudellista turmiota edistäväksi sosialisti-hipiksi. Kuitenkin se, mitä Keynes kuuluisalla lauseellaan oikeasti tarkoitti, ei varsinaisesti liity arkikielen pitkäjänteisyyteen millään tavalla. Taloustieteessä "pitkä aikaväli" tarkoittaa periodia, jolla kaikki tuotannontekijät ovat joustavia ja "lyhyt aikaväli" taas periodia, jolla vähintään yksi tuotannontekijöistä on kiinteä (esim. koneet ja laitteet). Keynesin lausahduksen sanoma oman aikansa kontekstissa on kritisoida vallalla ollutta ajatusta, että inflaatio hillitsisi itse itseään ilman valtion puuttumista asiaan. Muutenkin erityisesti keynesiläisyyden ja monetarismin menneitä kädenvääntöjä usein arkikeskustelussa ylipolitisoidaan ja niille yritetään asettaa sellaisia merkityksiä, joita niillä ei todellisuudessa ole koskaan ollutkaan.

Suomen julkinen velka

Taloudelliset näkymät synkkenevät. Pellervon taloustutkimus (PTT) julkisti vastikään arvionsa, jonka mukaan Eurooppaa kohtaa ensi vuonna uusi taantuma. Samalla Suomen julkinen velkakello tikittää. Netin keskustelupalstoilla ihmiset paasaavat ylivelkaantumisesta ja ennustavat uutta romahdusta. Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen pääjohtajaa (entistä Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtajaa) Jaakko Kianderia syytellään maanpetturiksi ja rötösherraksi, kun hän kerran sanoi haastattelussa, ettei valtionvelkaa tarvitse maksaa takaisin. On aika luoda katsaus siihen, mikä on Suomen julkisen talouden velkaantumisen todellinen tila.

Kun tarkastellaan velkaantumista, pitää erottaa absoluuttinen velka ja velan suhde BKT:hen. Absoluuttinen velka ei sinänsä kerro paljoakaan: tuskin Suomen nykyinen velka tuntuisi missään esim. USA:n mittakaavassa. Sen sijaan oleellinen on velan suhde BKT:hen, eli valtiossa vuoden aikana tuotettujen tavaroiden ja palvelujen arvoon. Se kertoo todellisen velkaantumisasteen ja samalla velanmaksukyvyn. Tämän takia yllä esitetty velkakello on huono mittari: BKT:lla on talouskasvun myötä taipumus kasvaa trendinomaisesti, jolloin absoluuttisen velan merkitys vähenee hiljalleen. Vaikutusta tehostaa lisäksi inflaatio, eli hintojen jatkuva nousu, joka ostovoiman lisäksi nakertaa myös velan arvoa. Nämä tekijät yhdessä tarkoittavat sitä, että absoluuttisen velan reaalinen merkitys vähenee jatkuvasti. Valtionvelkaa ei myöskään tule sekoittaa yksityisen kansalaisen velkaan. Yksittäinen ihminen ennen pitkään kuolee pois, jonka takia useimmat velkajärjestelyt vaativat velan poismaksua suhteellisen nopeasti. Valtioilla tällaisia velvoitteita ei ole, sillä valtion on mahdollista korvata vanha velka uudella. Juuri tätä Jaakko Kiander tarkoitti sanoessaan, ettei valtion velkaa tarvitse maksaa pois – riittää, että maksetaan korot ja annetaan ajan hoitaa loput. Esimerkkinä hän käytti Napoleonin aikaista Iso-Britannian valtionvelkaa, jonka arvo nykyrahassa on varsin mitätön.

Miksi valtiot ylipäänsä ottavat velkaa? Siihen on toki monia syitä, mutta taloudellisesti huonoina aikoina maltillinen velanotto on järkevän talouspolitiikan kannalta lähes välttämätöntä, sillä valtion tulot pienevät ja kulut kasvavat väliaikaisesti. Tällöin valtion on pakko joko ottaa velkaa tai sitten tehdä leikkauksia tai korottaa verotusta – kumpaakin jälkimmäistä pidetään ”myötäsyklisinä” lamaa ennestään pahentavana toimena. Siksi lähes kaikki valtiot yleensä päättävät velkaantua taloudellisesti huonoina aikoina. Jokainen tosin varmasti ymmärtää, ettei velan BKT-osuus voi kasvaa jatkuvasti – sekä heikkoina että vahvoina aikoina. Muuten käy niin kuin Kreikassa ja sijoittajat menettävät luottamuksensa valtion joukkovelkakirjoihin. Velasta maksettavat korot nousevat ja ylivelkaantunut valtio ajautuu rahoituskriisiin. No mikä sitten on Suomen tilanne? Tilastokeskuksesta löytyy näppärä taulukko Suomen velkaantumisesta vuodesta 1990 eteenpäin. Aiempi informaatio ei oikeastaan ole edes relevanttia, sillä sitä ennen Suomen velka-aste on ollut hyvin stabiili ja alhainen. Tästä kuvaaja alla:

 

Kuten näemme, sekä Suomen valtion että muiden julkisyhteisöjen velka räjähti 90-luvun laman aikana. Suomi oli tätä ennen lähes velaton maa, mutta lama kasvatti Suomen valtionvelan BKT-osuuden yli 66% BKT:stä. Muutos oli valtava, mutta sen jälkeen trendi on ollut alaspäin. Muutoksien dramaattisuutta tosin ylikorostaa hieman velan BKT-osuuden mittaus, sillä lama aikana BKT väliaikaisesti notkahtaa (kuten käyrän loppupäästä huomaa). Tämä saa velan BKT-osuuden näyttämään suuremmalta kuin mitä se pitkällä aikavälillä onkaan. Siitäkin huolimatta Tilastokeskuksen taulukko antaa meille varsin hyvän kuvan velkakehityksestä ja siitä, mihin ollaan menossa. Aivan viimeisimpien vuosien taantuma on kasvattanut julkisen velan BKT-osuutta, mutta kuitenkin verrattain maltillisesti verrattuna 90-lukuun tai esimerkiksi Irlannin nykytilanteeseen, jossa velan määrä on moninkertaistunut.

Kun verrataan muihin länsimaihin, kuuluu Suomi vähiten velkaantuneiden maiden joukkoon. Siksi Suomen valtio maksaakin veloistaan yhtä EU:n alhaisimmista koroista, vain hieman enemmän kuin erityisen luotettavana pidetty Saksa. Suomen valtionvelka on pysynyt viime vuosikymmenellä n. 40% tuntumassa BKT:stä. Vertailun vuoksi se on Japanissa 198%, Italiassa 119%, Saksassa 83%, Iso-Britanniassa 76%, Ranskassa 62% ja USA:ssa 62%. Tätä ei kuitenkaan pidä ryhtyä pitämään itsestäänselvyytenä, sillä valtiot ovat ennenkin ylivelkaantuneet hyvin lyhyessä ajassa. Suomen tulee edelleen kasvukausien aikana aktiivisesti pyrkiä vähentämään valtionvelkaansa sekä muiden julkisyhteisöjen velkaa, mutta puheet ylivelkaantumisesta ovat kyllä kaikilla mittareilla täysin liioiteltuja.

Parkkiperhoset: autoilijan pelastus vai jotain muuta?

Vuonna 2001 Joensuussa aloitti toimintansa ParkkiPerhoset®, jotka ovat paikallisten yritysten sponsoroimia nuoria, jotka liikkuvat rullaluistimin keskustassa ja pelastavat autoilijoita pysäköintisakoilta. Idea on mainostaa mukana olevia yrityksiä autojen tuulilaseihin jätetyillä viesteillä. Toimintaa pyörittää Synergis ja se on levinnyt myös Lappeenrantaan, Mikkeliin, Savonlinnaan, Jyväskylään ja Poriin. Mikäs sen parempaa kuin vapaaehtoinen liikenteenkäyttäjien pelastuspartio, joka maksaa pysäköinnin. Autoilija iloitsee ja nuoret saavat töitä. Kaikki ovat iloisia vai ovatko?

Oikeastaan, kun asiaa pohtii tarkemmin, toiminnasta häviävät kaikki muut paitsi keskustaan autojaan parkkeeraavat ja toiminnan avulla työllistetyt. Syy on siinä, etteivät keskustan parkkimaksut ole vain autoilijan kiusaksi, vaan niillä on oma merkityksensä kaupunkirakenteessa. Pysäköintimaksuilla rahoitetaan pysäköintipaikkojen ylläpitoa JA pyritään kannustamaan ihmisiä välttämään turhaa autoilua keskustassa. Se on taloudellinen kannuste, jolla pyritään vähentämään keskustan autoilusta muulle yhteiskunnalle koituvia negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Ja nuo ulkoisvaikutukset ovat moninaisemmat kuin moni uskookaan: mm. keskusta-alueiden ruuhkautuminen, pakokaasut ja liikenneonnettomuudet. Yksi merkkittävimmistä on kuitenkin se, että parkkipaikkojen ylläpitäminen on pois kaikesta muusta, mitä kyseisellä tontilla voitaisiin järjestää - kaupunki voisi myydä sen liiketiloiksi tai ihmisten asunnoiksi. Parkkiperhosten tapauksessa kyseessä on perverssi kannustin: kannustetaan ihmisiä liikkumaan autolla keskustassa muiden ihmisten kustannuksella, joka samalla vähentää kannusteita esim. pyöräilyyn ja julkisien liikennevälineiden käyttöön. Samalla se ruuhkauttaa parkkipaikat, jolloin niitä ei riitä sellaisille autoilijoille, jotka tarvitsevat parkkipaikkoja välttämättömimmin.

ParkkiPerhoset® toimivat varmasti vilpittömässä uskossa toimintansa hyödyllisyydelle, mutta itse suhtaudun siihen epäillen. Autottomalle kaduntallaajalle toiminnan suurin hyöty taitaa olla nättien ja kesäisesti pukeutuneiden parkkiperhosten katselu, mutta siihempä se jääkin. Kaupunki sen sijaan joutuisi rationaalisesti toimiessaan korottamaan keskusta-alueiden pysäköintimaksuja saadakseen kannustimet kohdilleen. Kysynkin, eikö vastaavaa sponsoritoimintaa voisi järjestää jotenkin yleishyödyllisellä tavalla maksaen vaikka ihmisten bussimatkoja tai opiskelijoiden kurssikirjoja?

Asevelvollisuuden tulevaisuudesta

Keskustelu Suomen asevelvollisuusjärjestelmästä käy aina aika ajoin kuumana. Karkeasti ottaen esitykset voidaan jakaa kolmeen luokkaan: 1. nykyjärjestelmän säilyttäminen 2. kansalaispalvelusten yhdenmukaistaminen ja 3. valikoivuuden lisääminen / palkka-armeija. Nykyjärjestelmän kannattajat pitävät yleistä asevelvollisuutta edullisena ja tehokkaana tapana turvata toimintakykyinen puolustus. Sitä tukee myös argumentti, että Suomi on harvaanasuttu ja meillä on paljon maarajaa epävakaana pidetyn suurvallan kanssa, mikä voi lisätä tarvetta pitää yllä suhteellisen suurikokoista reserviä suhteessa väkilukuun. Kansalaispalveluksen yhdenmukaistajat taas yleensä yhtyvät pitkälti edellisiin argumentteihin, mutta vaativat tasa-arvon nimissä myös naisia mukaan palvelukseen ja haluavat kenties kehittää siviilipalvelusjärjestelmää dynaamisempaan suuntaan.

Itse olen kallistunut kannattamaan viimeisintä vaihtoehtoa, en välttämättä välitöntä palkka-armeijaa, mutta ehdottomasti valikoivuuden lisäämistä asevelvollisuusjärjestelmään. Miksi? Pääasiassa siksi, että miehistä valtaosan pakottaminen suorittamaan varusmies- tai siviilipalvelus on järjetöntä resurssien haaskausta. Se on pois työelämästä, pois koulutuksesta ja näin ollen pois meidän kaikkien yhteisestä kakustamme. Esimerkiksi siviilipalvelusjärjestelmä (jonka itse suoritin) on loppupeleissä aika turha instituutio, sillä tehokkaammin siviilipalvelusmiesten työn hoitaisivat alalle kouluttautuneet ammatti-ihmiset, jotka myös saisivat työstään järkevää palkkaa. Se olisi myös kansantalouden kannalta parasta. Enkä myöskään usko, että armeija oikeasti tarvitsee niin laajaa reserviä kuin mikä Suomella nykyään on. Nekin voimavarat voisi käyttää tehokkaammin kouluttamalla ja varustamalla tulevat sotilaamme paremmin. Varustelun merkitys on nykyisessä sodankäynnissä lisääntynyt merkittävästi sitten toisen maailmansodan, eikä reservin koko ole enää ratkaiseva tekijä (vaikkakin se voi Suomessa jäädä keskimääräistä suuremmaksi maantieteellisistä seikoista johtuen). Tämän on ymmärtänyt myös puolustusvoimat pyrkiessään vähentämään koulutettavien varusmiesten määrää ohjeistamalla lääkäreitä myöntämään enemmän vapautuksia palveluksesta. Ne, jotka vapautuvat armeijan tai siviilipalveluksen suorittamisesta voivat siirtyä aikaisemmin työelämään ja tuottaa sillä oman lisänsä suomalaisen yhteiskunnan eduksi.

Entä tasa-arvolähtökohdat? Usein valikoivaa asevelvollisuutta vastustetaan sillä perusteella, että se on epäreilu ja lisää epätasa-arvoa. Näin voi ollakin, mutta kuten eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani totesin, jos yksi ryhmä putoaa paskakuoppaan, onko se tasa-arvoa, että muutkin hyppäävät sinne perässä? Ei ainakaan positiivisessa merkityksessä. Mielestäni ei ole mitään järkeä määrätä koko ikäluokalle, miehille ja naisille, pakollista kansalaispalvelusta, sillä se ei oikeasti hyödytä yhteiskuntaa millään lailla. Me emme tarvitse koko ikäluokkaa asepalvelukseen, joten on varsin turhaa keksiä lopuille jotain pakollista puuhastelua, jotta ihmisillä olisi riittävä kannuste valita armeija. Asian voi hoitaa myös toisella tavalla. Voisimme hiljalleen ryhtyä siirtymään kohti järjestelmää, jossa esim. rahalliset kannusteet armeijan suorittamiseen riittäisivät saamaan ihmiset vapaaehtoisesti asepalvelukseen ja reserviin. Silloin järjestelmä voisi olla tasa-arvoinen miesten ja naisten välillä. Maanpuolustustahto on Suomessa kuitenkin kova, joten en usko riittävän reservin aikaansaamisen olevan mahdoton tehtävä kohtuullisella rahallisella korvauksella koulutusjakson ajalta. Järjestelmä mahdollistaisi myös aktiivisemman reserviläistoiminnan ja joukkojen paremman kouluttamisen. Uskon vakaasti, että tällaisen vapaaehtoisuuteen perustuvan reservin taistelutahto olisi paljon suurempi kuin monien nykyään armeijaan puolipakotettujen reserviläisten. Lisäksi se mahdollistaisi ihmisten keskittymisen siihen, missä he aidosti ovat hyviä: ei kaikista vain ole sotilaiksi. Minusta esimerkiksi ei ole. Siksi kirjoittelen mieluummin näitä juttuja. Pakottamalla kaikki kansalaispalvelukseen ja valitsemalla parhaat päältä upseereiksi hukataan samalla lahjakkuuksia monilta muilta aloilta.

Vapaaehtoisuuteen perustuvaan järjestelmään siirtyminen tuskin tapahtuisi kerralla. Aluksi valikoivuutta voitaisiin lisätä laadullisin kriteerein, mm. vapauttamalla perheelliset palveluksesta. Koulutettavien joukko voitaisiin aluksi koota myös niin, että kerättäisiin ensin kaikki vapaaehtoiset ja valittaisiin sitten loput soveltuvien joukosta: esim. b-miehet voisi suoraan vapauttaa palveluksesta (paitsi vapaaehtoisina), ja tarvittaessa vaikka arvalla. Jokaisella olisi tietty oikeus valita siviilipalvelus. Samalla palveluksesta voitaisiin maksaa kunnollinen korvaus. Järjestelmä voisi olla aluksi epäreilu niitä kohtaan, jotka joutuvat arvalla valituiksi, mutta hiljalleen voitaisiin selvittää, millä hinnalla saataisiin kasaan kokonaan vapaaehtoisista koostuva motivoitunut joukkio. Tällöin myöskään siviilipalvelusjärjestelmää ei enää tarvittaisi. Kyse ei olisi siltikään palkkasotilaista, toisin kuin jotkut väittävät, vaan he olisivat reservissä aivan kuten nykyisetkin asevelvolliset. Reservitoiminnasta voitaisiin tosin maksaa pieni korvaus vastineeksi nykyistä aktiivisemmasta osallistumisesta.

Uudistus voisi aluksi tuoda kuluja, kun kannusteita joudutaan lisäämään. Koulutettavien määrää pienentämällä niistä tuskin kuitenkaan muodostuisi ylitsepääsemättömiä. Samalla päästäisiin eroon nykyjärjestelmän piilokustannuksista hukatuissa työvuosissa. Absoluuttiset puolustusmenot varmasti nousisivat, mutta vastaavasti nousisivat myös valtion verotulot muusta taloudellisesta aktiviteetista. Pitkällä aikavälillä erotus voisi hyvinkin muodostua positiiviseksi. Lopputuloksena olisi myös, ennen kaikkea, nykyistä motivoituneempi, koulutetumpi ja paremmin varusteltu sotilasreservi.

Eläkepommi ja taitettu indeksi

Viimeaikoina eläkeläisten yleisin purnauksen aihe on tuntunut olevan eläkkeiden taitettuun kasvuindeksiin siirtyminen. Taitetussa indeksissä eläkkeet kasvavat 1:5 palkkatuloindeksin ja 4:5 yleisen hintaindeksin mukaisesti, eli suhdeluku on 20-80 aikaisemman 50-50 sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaa eläkeläisillä aiempaa hitaampaa ansiotason kehitystä normaalisuhdanteen aikana, mikä luonnollisesti aiheuttaa kärvistelyä. Siksipä eläkeläiset ovatkin aktivoituneet ja vaatineet sankoin joukoin eläkkeiden taitetun indeksin poistamista. Jotta voisimme ymmärtää tilannetta paremmin, on meidän kuitenkin pureuduttava syvemmälle Suomen eläkejärjestelmään ja sen nykytilanteeseen.

Suomalaiset eläköityvät yhtenä nopeimmista maista Euroopassa. Tämä johtuu Suomen poikkeuksellisen suurista sodanjälkeisistä Baby Boom –ikäluokista. Pitkällä aikavälillä Suomen väestö ei ole välttämättä vähenemässä, mutta se on kylläkin vanhenemassa nopeasti. Tulevaisuudessa Suomessa tulee olemaan entistä vähemmän työssäkäyviä yhtä eläkeläistä kohti. Mitäs väliä sillä on taitetun indeksin kannalta, sillä eläkeläisethän ovat jo maksaneet maksuina oman eläkkeensä vastaavat Pertti ja Pirkko Peruseläkeläiset. Kunpa olisivatkin, mutta Suomen eläkejärjestelmä on rakennettu niin, että jokainen työssäkäyvä maksaa eläkevakuutusmaksuina, ei omia tulevia eläkkeitään, vaan senhetkisten eläkeläisten eläkkeitä. Silloin kun Pertti ja Pirkko olivat työelämässä, olivat eläköityvät ikäluokat huomattavasti heidän ikäluokkaansa pienempi. Nykyään ne ovat suuremmat. Järjestelmää luotaessa tilannetta pyrittiin kuitenkin viisaasti tasapainottamaan luomalla eläkerahastoja, joihin kerättiin ylijäämävarallisuutta tasoittamaan eläkesuhdanteita. Harmillista vain, että nämä rahastot ovat niiden esimerkillisestä hoidosta huolimatta riittämättömät. Kuvaavaa on se, että Pertti ja Pirkko maksoivat omana työssäoloaikanaan eläkemaksuja yhdessä työnantajiensa kanssa yhteensä noin 5-15 % palkastaan. Nykyään luku on nousemassa lähemmäksi 30%.

Onko ajatus kohtuullisesta eläkkeestä nykyisessä hyvinvointivaltiossa sitten sula mahdottomuus? Ei ole, sillä tarinan ydin on siinä, että Pertin ja Pirkon olisi pitänyt omana työssäoloaikanaan vaatia eläkemaksuosuuksien nostamista lähemmäksi laskettua 27 % pitkän aikavälin tasapainoarvoa, josta on ollut olemassa arvioita jo monta vuosikymmentä. Sitä eivät suuret ikäluokat kuitenkaan tehneet. Kaikki oleellinen tieto oli olemassa jo 70-80-luvuilla, sillä silloin jo nähtiin ikäluokkien pienentyminen. Jos suuret ikäluokat olisivat halunneet turvata eläkkeidensä tason, olisivat he voineet ajoissa nostaa eläkemaksujen osuutta ja kasvattaa eläkerahastoja riittävälle tasolle. Kyseessä on siis ennen kaikkia sukupolvien välinen eturistiriita: tuntuu ehkä röyhkeältä asettua vanhusten (varmasti ansaittuja) eläkkeitä vastaan, mutta mielestäni ei ole myöskään oikeudenmukaista maksattaa vanhempien sukupolvien virheitä nuoremmilla sukupolvilla. Joku voisi tähän todeta, että ovat nuoret ikäluokat talouskasvun myötä keskimäärin varakkaampia kuin vanhat, joten kyllähän nuorilta vähän tukea liikenee. Kyseessä on kuitenkin pidemmän päälle paradoksi: tuloja voidaan tasata ikäluokkien sisällä tai ihmisen elinvaiheiden välillä (vanhuus, keski-ikä, nuoruus), mutta ei sukupolvien välillä. Syy on siinä, että sukupolvien välinen hyvinvointiero on kasvava virtasuure – talouskasvun seurauksena nuoremmat sukupolvet tulevat aina aikanaan vanhempiaan varakkaammiksi. Tätä eroa ei voida kuitenkaan tasoittaa, sillä ihmisen elinaika ei ole lineaarinen jatkumo, vaan lyhyt pätkä sukupolvien janalta. Tulojen siirtäminen nuoremmilta sukupolvilta vanhemmille sukupolville tarkoittaisi jatkuvaa eksponentiaalista velkaantumista, mikä päättyisi väistämättä romahdukseen.

Tulontasaus eri ikäluokkien välillä on lopulta mahdotonta pitkällä aikavälillä.

Jotta Suomen nykyinen eläkejärjestelmä kestäisi kasvavan rasituksen, ei eläkkeiden kokonaistasoa ole mahdollista nostaa ottamatta pois nuoremmilta ikäluokilta (=velkaantuminen). Paljon on tehty viime vuosina eläkejärjestelmän kestokyvyn parantamiseksi, mm. otettu käyttöön eläkkeiden tasoa odotetun eliniän mukaan säätävä elinaikaindeksi ja keskimääräisen eläköitymisiän nostoon pyrkivä 63-68 ikävuoden superkarttuma. Näistäkin toimenpiteistä huolimatta työntekijän ja työnantajan maksamat eläkemaksut ovat nousemassa n. 30%:iin, mikä on yli tuplasti enemmän kuin 40 vuotta sitten. Se asettaa entisestään paineita veronalennuksiin kasvavan kansainvälisen kilpailun myötä, mikä rapisuttaa hyvinvointivaltion perusteita. Lisäksi paineet virallisen eläkeiän nostoon kasvavat. Poliitikkojen voi olla vaikea sanoa turhautuneelle ja aktiivisesti äänestävälle eläkeläisjoukkiolle vastaan, mutta tässä suhteessa nuorten tulisi pitää puolensa, sillä maito on jo maassa.

Saksan ja Sveitsin ydinvoimapäätös

Saksa ja Sveitsi tekivät hiljattain päätökset, joissa kummatkin maat ryhtyvät alasajamaan ydinvoimaloitaan. Vihreä liike ja monet ympäristöjärjestöt iloitsivat, mutta monet, allekirjoittanut mukaan lukien, olivat heti hyvin huolestuneita päätösten ympäristövaikutuksista.  Ei mennyt aikaakaan, kun Saksa ilmoitti lisääväänsä fossiilisten polttoaineiden tuotantokapasiteettiaan maakaasuun ja kivihiilen osalta. Sittemmin monet vihreät piirit kiiruhtivat vakuuttelemaan, ettei tämä ole ongelma, sillä EU:n päästökauppamekanismi estää kasvihuonepäästöjen kasvun – jostain muualta pitää siis vähentää ja lisätä uusiutuvien osuutta. Tilanne ei ole kuitenkaan laisinkaan näin yksinkertainen ja ongelmaton, ei edes vaikka unohtaisimme päästökaupan porsaanreiät.

On empiirisesti havaittu todeksi, että maat, joissa ydinvoimaan suhtaudutaan kielteisimmin, ovat myös lähes poikkeuksetta suurimpia fossiilisten polttoaineiden käyttäjiä energiantuotannossa sekä usein myös nojaavat voimakkaasti tuontienergiaan. Saksa on hyvä esimerkki tällaisesta maasta: voimakkaasta vihreästä liikkeestä huolimatta Saksa tuottaa huomattavan suuren osan energiantarpeestaan joko kotimaisilla tai tuoduilla hyvin saastuttavilla fossiilisilla energiantuotantomuodoilla, erityisesti kivihiilellä. Näiden energiantuotantomuotojen ongelmat eivät rajoitu vain kasvihuonepäästöihin, vaan niiden tuottamat pienhiukkaset aiheuttavat jokaista kilowattituntia kohti huomattavasti enemmän ihmiskuolemia ja sairastumisia kuin ydinvoima edes Tsernobylin räjähdysvuonna 1986 puhumattakaan muista ympäristötuhoista. Nyt maat, jotka kieltävät ydinvoiman kuten ympäristöliike vaatii, nojaavat vielä haitallisempaan energiantuotantoon. Herää kysymys, miksi ympäristöliike vaatii kovaan ääneen ydinvoiman kieltämistä, muttei juurikaan esim. hiilivoiman, joka on huomattavasti ympäristölle haitallisempi.

Mutta hoitaako päästökauppa nykyisen tilanteen kuntoon? Eikö Saksan päätös kieltää ydinvoima ole askel parempaan, kun päästöjen osuus ei voi kasvaa, jolloin uusiutuvan energian tai energiansäästön olisi pakko kasvaa? Käytännössä asiat eivät kuitenkaan mene näin ruusuisesti. Maat voivat ulkoistaa fossiilisen energian tuotannon EU:n ulkopuolelle – kuten Saksa venäläiseen maakaasuun. Lisäksi jokainen ydinvoimaa rajoittava päätös nostaa päästöoikeuksien hintaa rajoittaessaan fossiilisen energian vaihtoehtoja. Ilman vuotoa ulkomaille EU voisi päästökaupallaan pitää tällä tavalla kasvihuonepäästönsä nykyisellään, mutta entäs niiden vähentäminen? Jos päästöoikeuksien hinta on taivaissa, voi niiden vähentäminen olla poliittisesti hyvin vaikeaa – varsinkin mikäli potentiaalisista vaihtoehdoista ei ole mitään tietoa. Päästöoikeusmekanismi perustuu ajatukseen, että päästöoikeuksista käydään jatkuvasti kauppaa ja kilpaillaan näin päästöjen vähentämisellä, mikä on ajatuksena erinomainen. Se kuitenkin vaatii toimiakseen toimivat markkinat päästöoikeuksista. Mikäli näitä markkinoita ei synny, koko prosessi jää raakileeksi. Näiden markkinoiden toimimattomuus on ollut ongelma jo nyt. Entäs ajatus energiayrityksestä, joka omistaa päästöoikeuksia omiin tarpeisiinsa maassa, jossa ydinvoima on kielletty. Kun valtio haluaisi vähentää päästöjä, se pyrkii ostamaan päästöoikeuksia pois markkinoilta. Kysymys: haluaako tämä yritys myydä omia päästöoikeuksiaan markkinahinnalla pois, jos se tietää, että tulevaisuudessa uusia päästöoikeuksia voi olla mahdoton saada ja ainut keino paikata tilanne olisi korvata fossiilienergian tuotantolaitokset jollain korvaavalla energiamuodolla? Tässä vaiheessa moni varmaan vastaisi, että yritys voi korvata fossiiliset voimalansa uusiutuvalla energialla, mutta voiko? Suurin osa energiantarpeesta on ns. perusvoimaa, jonka tuotanto täytyy olla a. tasaista ja b. tarvittaessa säädeltävissä. Nämä kriteerit täyttävät uusiutuvista vain vesivoima, biomassa ja hyvin saastuttava turve. Vesivoiman kapasiteetin lisäys taas ei ole enää juuri mahdollista ja biomassankin vain tietyssä määrin, sillä se vaatii toimiakseen infrastruktuurin, joka kerää biomassaa (sikäli kun kasviperäiset polttoaineet on todettu ympäristölle haitallisiksi). Tämä tilanne jättää kyseiselle yritykselle vain kaksi vaihtoehtoa: olla kokonaan myymättä päästöoikeuksiaan tai myydä ne ja vähentää tuotantoaan. Tämä skenaario, mikäli ydinvoimaa lähdetään laajemmin kieltämään, vaikuttaa todennäköisimmältä seuraavan 50 vuoden aikana, jolloin tuskin vielä mullistavia energiantuotantomuotoja (esim. fuusio) saadaan toimivaksi.

Edellisestä esimerkistä huomaamme, että päätös kieltää ydinvoiman tuottaminen itse asiassa heikentää merkittävästi mahdollisuuksia vähentää kasvihuonepäästöjä. Se pakottaa nojaamaan enemmän energian kulutuksen vähentämiseen, mikä on se kalliimpi tapa. Uusiutuvan energian tukemin on yksi ratkaisu, mutta se ei teknisistä syistä johtuen (selitetty yllä) pysty korvaamaan merkittävintä osaa energiantarpeesta. Saksan ydinvoimapäätös oli ensisijaisesti sisäpoliittinen ja toteutettavissa siksi, että Saksa pystyy vielä siirtämään energiantuotantoaan saastuttavampaan suuntaan. Jos näin ei olisi ollut, epäilenpä että kyseinen päätös olisi jäänyt tekemättä. Voihan toki olla, että Saksa vielä pyörtää päätöksensä, kuten Ruotsi jo aiemmin. Entä miksi ympäristöliike keskittyy nimenomaan ydinvoiman eikä fossiilisen energian vastustamiseen? Luulen, että syy on historiallinen. Ympäristöliike syntyi pitkälti vastustamaan ydinvoimaa aikana, jolloin ilmastonmuutoksesta ei oltu vielä kuultu. Sittemmin tilanne on muuttunut, mutta ympäristöliikkeen on ollut vaikea sopeuttaa tavoitteitaan uuteen tilanteeseen, joka on voimakkaasti ristiriidassa sen perimmäisen agendan kanssa. Toisaalta yhtä vaikeaa olisi varmasti vaikka sosiaalidemokraattisella liikkeellä luopua ay-kytkennästä tai Keskustalla maataloustuista.

Positiivisesta diskriminaatiosta

Positiivinen diskriminaatio (eng. affirmative action) on ollut viime aikoina mediassa hyvin paljon tapetille persujen rasisminvastaisen kannaonton jälkeen. Kannanotossaan Perussuomalaiset julistivat myös vähemmistöjä suosivan postiivisen diskriminaation rasismiksi. Positiivinen diskriminaatio lyhykäisyydessään tarkoittaa siis sitä, että tiettyjen ryhmien asemaa helpotetaan jollain yhteiskunnan osa-alueella harkinnanvaraisesti, jotta lopputulos olisi lähempänä tasa-arvoista. Näistä esimerkkejä ovat mm. mies- ja naiskiintiöt komiteoissa ja johtokunnissa, nuorien ja maahanmuuttajien erityistuki työmarkkinoilla, sekä joissain maissa käytössä oleva koulujen sisäänpääsyn helpottaminen tietyille vähemmistöryhmille. Pian persujen kannanoton jälkeen Rydmanin luotsaamat Kokoomusnuoret lähtivät samalle linjalle tuomiten kokonaan positiivisen diskriminaation, mihin kylläkin emopuolue Kokoomus otti selkeän irtioton. Kuitenkin ympäri mediaa ihmiset ovat keskustelleet pitkin viikkoa tästä vähemmistöjen tukemisen oikeutuksesta ja siitä, onko se valtaväestöä syrjivää. On totta, ettei tällainen ihmisryhmiä erotteleva politiikka aina ole järkevää, mutta aion silti tässä kirjoituksessa esittää perusteluita sille, miksi positiivisen diskriminaation yksiselitteinen kieltäminen olisi mielestäni typerää ja epäoikeudenmukaista - etenkin periaatteellisella tasolla.

Positiivisen diskriminaation perusteet juontuvat positiivisten vapauksien ajattelusta. Klassisesti vapaudet jaetaan positiivisiin ja negatiivisiin: negatiivinen vapaus on vapautta ulkoisista rajoitteista ja positiivinen vapaus aitoa mahdollisuuksien vapautta. Positiiviseen vapauskäsitteeseen kuuluu ajatus, että ulkoisten vapauksien lisäksi yksilöllä on myös resursseja ja kykyjä toteuttaa vapauden kohteena oleva toiminta. Oikeastaan koko Pohjoismainen hyvinvointivaltioinstituutio on rakennettu positiivisen vapausajattelun varaan: pyritään takaamaan kaikille yhtäläiset resurssit toimia (sosiaaliturva, ilmainen koulutus, universaali terveydenhuolto) eikä tyydytä vain negatiivisten vapauksien nimissä luomaan ulkoisia puitteita, joissa kaikki voisivat toimia "tasa-arvoisesti" kenenkään estämättä, mutta alttiina epäonnistumiselle ja omille rajoitteilleen. Kaikki eivät arvosta positiivista vapausajattelua sillä se väkisinkin asettaa ylhäältä päin sääntelyä, mikä rajoittaa negatiivisia vapauksia, mutta mielestäni oikeudenmukaisuuteen kuuluu se, että kaikki pystyvät tavoittelemaan onnea samalta viivalta. Mikäli jonkun lähtöasetelma on heikompi kuin jonkun toisen, on oikeudenmukaista, että lähtötilannetta tasataan. Tätähän siis käytännössä on mm. progressiivinen verotus ja valtiollinen tulonjako, jossa resursseja (lähtötilannetta) tasataan yksilöiden välillä.

Tiedostan, että on eri asia jaotella ihmisia etnisiin ryhmiin tai sukupuolen mukaan ja tehdä sen perusteella kategorisia päätöksiä, kuin jaotella ihmisiä eri elämäntilanteiden mukaan esim. tulotason tai työllisyysstatuksen perusteella. Siltikin ajatus, ettei esim. etniten ryhmien tai sukupuolten toimintamahdollisuuksien tasaaminen olisi hyväksyttävää positiivisen diskriminaation keinoin, sotii vastoin samaa positiivisen vapauden ja posiitivisen tasa-arvon periaatetta, jonka varaan myös elämäntilanteeseen perustuva jaottelu rakentuu. Mikäli me nyt sanoisimme että positiivinen diskriminaatio on eettisesti väärin, on vaikea löytää pohjaa myöskään minkään muunlaisenkaan elämäntilanteiden erojen tasoittamisen moraalisille perusteluille. Se, että esim. maahanmuuttajaa tuetaan kaupungin työhönotossa, ei tarkoita sitä, että kantasuomalainen olisi työnhaussa heikommassa asemassa: se tarkoittaa vain sitä, että parhaillaankin nämä kaksi ihmisryhmää ovat tässä tilanteessa samalla viivalla, sillä kantasuomalaisilla on työnhaussa jo lähtökohtainen etu. Lisäksi on monia käytönnöllisiä perusteita, miksi positiivinen diskriminaatio on joissain asioissa järkevää: kuten maahanmuuttajien kohdalla sopeutumisen tehostaminen, mistä on etua koko yhteiskunnalle.

Jottei jäisi väärää käsitystä, niin en väitä, että positiivinen diskriminaatio esim. etnisen taustan tai sukupuolen perusteella olisi todellista tasa-arvoa. Se on kuitenkin keino päästä lähemmäs todellista tasa-arvoa tilanteessa, jossa erot näiden ihmisryhmien toimintamahdollisuuksissa ovat syvällä yhteiskunnan rakenteissa ja ihmisten toimintatavoissa niin, ettei niihin voi suoraan vaikuttaa. On toki parempi, että ihmisiä tuetaan sellaisin objektiivisin mittarein, jotka heijastelevat vain yksilön ominaisuuksia, eivätkä laajempaa ihmisryhmää, joka ei tietenkään ole koskaan homogeeninen. Aina sellainen yksilöiden ominaisuuksiin pohjautuva jaottelu ei ole kuitenkaan käytännössä mahdollista ja silloin joudutaan turvautumaan tiettyyn ihmisryhmään kuulumisen tuomaa kategoriainformaatiota (esim. etninen ryhmä), eikä se ole mitenkään moraalisesti väärin tai rasismia. Rasismia sensijaan on se, että ennakkoluuloihin pohjaten halutaan heikentää tietyn nimenomaisen ihmisryhmän asemaa ilman, että sille löytyy mitään kyseisen ihmisryhmän jo olemassa olevaan etulyöntiasemaan liittyvää perustetta.

Työmarkkinajärjestöjen rooli nykyisessä markkinataloudessa

Vaikkei aiheesta juurikaan käydä Suomessa julkista keskustelua, keskustelu työmarkkinajärjestöjen roolista kytee tällä hetkellä pinnan alla. Aihe on paitsi poliittisesti, myös taloustieteellisesti mielenkiintoinen. En lähde tässä edes kysymään, mitä mieltä uusliberalistiset ryhmittymät ovat ammattiliitoista, sillä se tarina on selitetty jo moneen kertaan. Sen sijaan pyrin luomaan realistisemman ja objektiivisemman katsauksen siihen, mikä on työmarkkinajärjestöjen todellinen rooli ja merkitys nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä ja taloudessa. Asiasta keskustelua leimaa hyvin vahva ideologinen lataus, jolloin rationaalisten argumenttien löytäminen on vaikeaa. siksi pyrinkin tuomaan esille oman näkemykseni siitä, miten työmarkkinajärjestöt vaikuttavat markkinatalouden toimintaan nykyisenlaisessa suomalaisessa yhteiskunnassa.


Työmarkkinajärjestöistä isoveli, eli ammattiyhdistysliike, syntyi sääntelemättömyyttä korostaneet teollistumisen ajan laizzes-faire -talouden lieveilmiöiden työttömyyden, toimeentulon epävarmuuden ja epätasaisen tulonjaon seurauksena. Se oli ensimmäinen työväestön sosiaalista turvaa luova instituutio ja omassa yhteiskunnassaan ehdottoman välttämätön. Ammattillisen järjestäytymisen seurauksena myös työnantajapuoli järjestäytyi, mikä on johtanut nykyiseen työmarkkinarakenteeseen. Sosiaaliturva on kuitenkin kehittynyt monin muodoin ammattiyhdistysliikeen alkuajoista, joten lienee ajankohtaista kysyä, mikä ammattiyhdistysliikkeen rooli on nykyisessä järjestelmässä. Oman mausteensa palettiin tuo myös työnantajapuolen sitoutuminen irti tulopoliittisista kokonaisratkaisuista, mikä on rikkonut perinteisen harmonian Suomen työehtosopimusneuvotteluissa (vrt. aiempi kirjoitus TUPO:jen merkityksestä).


Ammatillisen järjestäytymisen periaate on, että neuvottelemalla työehdoista kollektiivisesti voidaan pakottaa työnantaja tai työnantajat hyväksymään paremmat edut kuin normaalissa markkinatilanteessa. Tällä on yhteiskunnalle sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Negatiiviset vaikutukset ovat markkinatilanteen vääristyminen ja työntekijöiden alikysyntä (mikä voi johtaa työttömyyteen). Helposti havaittavia positiivisia puolia ovat puolestaan työntekijöiden aseman paraneminen, mikä todennäköisesti johtaa yhteiskunnan tuloerojen pienemiseen. Yksinkertaisesti ajatellen järjestäytyminen hyödyttää jo alalla toimivia työntekijöitä, mutta vastaavasti haittaa työnantajia sekä niitä, jotka järjestäytymisen takia eivät pääse alalle ollenkaan. Puhtaan tehokkaassa markkinataloudessä tämä haittaisi talouskasvua, sillä se vääristäisi työvoiman kohdentumista. Reaalimaailmassa tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen sillä työmarkkinoiden luonnollinen tehokkuus on kaikkea muuta kuin fakta. Mikäli työnantajalla on monopolivoimaa työntekijään nähden, työntekijöiden järjestäytyminen itse asiassa mahdollistaa lähempänä markkinahintaa olevan ratkaisun, mikä on myös kansantalouden kannalta tehokasta. Myöskin riittävän informaation puute antaa taloudelliset perustelut järjestäytymisen tuomalle työsuojelulle: työntekijöillä vallitsee epävarmuus, jolloin järjestäytymisen tuoma turva mahdollistaa pitkäjänteisempien suunnitelmien tekemisen. Mikäli järjestäytyneen työntekijäpuolen vaatimukset aiheuttavat merkittävää työttömyyttä, voidaan järjestäytymistä pitää haitallisena. Aiemmassa kirjoituksessani toin kuitenkin esille, että näin ei yleensä tapahdu keskitetyissä ratkaisuissa (Pohjoismaat), vaan lähinnä silloin, kuin yksittäiset järjestöt tekevät ratkaisuja paikallisesti ajattelmatta laajempaa viitekehystä. Kyse ei ole myöskään pelkästä tehokkuudesta vaan myös oikeudenmukaisuudesta. Jossain määrin jokaisen valtion on valittava työllisyyden maksimoinnin ja matalapalkka-alojen syntymisen estämisen väliltä. Käsittelen tässä kuitenkin enemmin siitä, missä määrin markkinoiden luomiin ongelmiin tulisi vastata keskitetyn valtiollisen sosiaalipolitiikan kautta ja missä määrin työmarkkinajärjestöjen kautta, ts. ottaen oikeudenmukaisuusasteen annettuna.


Palataan tehokkuusvaikutuksiin. On havaittu, että tuottavuuskasvu (ja siten myös talouskasvu) syntyy suurimmaksi osaksi siten, että tehottomat työpaikat kuolevat pois ja jäljelle jäävät sekä uudet työpaikat ovat keskimäärin tehokkaampia. Talouskasvu ei siis synny stabiileiden yksiköiden sisällä, vaan muutosten kautta. Liikkuvat työntekijät levittävät osaamista eri sektoreille, mikä lisää kasvupotentiaalia. Työsuojelu voi vaikuttaa tähän prosessiin joko kiihdyttävästi tai heikentävästi. Työpaikkojen uusiutumista, eli ns. "luovaa tuhoa" edistävät sellaiset toimet kuten työttömyysturva ja minimipalkka, sillä ensimmäinen mahdollistaa yksityisen riskinoton ja jälkimmäinen edistää heikon tuottavuuden alojen poistumista markkinoilta. Tätä luovaa tuhoa taas hidastaa irtisanomissuoja ja muut työvoiman liikkuvuutta heikentävät toimet. Vaikutus on merkittävä ja se onkin merkittävä tekijä siinä, miksi Pohjois-Eurooppa on pärjännyt eteläisempää Eurooppaa paremmin vaikkei sosiaaliturvan laajuudessa olekaan suuria eroja. On siis parempi turvata toimeentulo työttömyyden aikana, kuin yrittää estää työttömyyskausien syntyminen. Ei kannata taistella tuulimyllyjä vastaan - lyhyet työttömyyskaudet ovat välttämättömiä työvoimaresurssien tehokkaan kohdentumisen kannalta. Tällöin työntekijän toimeentulon tulee olla turvattu, jotta hän voi käyttää aikaa kyvyilleen parhaiten sopivan, ja mahdollisesti hieman kunnianhimoisen, työpaikan etsimiseen. Onkin asiassa havaittu, että työttömyysturvalla on tuottavuuskasvulle absoluuttisesti positiivisia vaikutuksia. Työmarkkinajärjestöjen toiminta on siis talouskasvulle eduksi silloin, kun se johtaa työntekijöiden pienempään riippuvuuteen välittömästä työllisyydestä ja edesauttaa yritysten ja muiden yksiköiden vaihtuvuutta. Maltilliset palkankorotusvaateet voivat toimia tällaisena. Mikäli se taas jarruttaa tuottamattomien yksiköiden poistumista markkinoilta ja työntekijöiden liikkuvuutta, se on tässä suhteessa haitallista (muttei välttämättä kokonaisuudessaan). Ongelmallisimpia ovat vaatimukset työntekijän irtisanomisen vaikeuttamiseksi ja vaatimukset tehottomien yksiköiden säilyttämiseksi lyhyen aikavälin työllisyyden nimissä. Liian usein mediassa keskitytään pohtimaan, säilyykö joku tehdas tai työpaikka ja miten palkkaneuvottelut siihen vaikuttavat. Paljon relevantimpaa olisi keskustella siitä, syntyykö riittävästi uusia työpaikkoja heikosti toimivien vanhojen tilalle. Mikäli keskitetyt palkkaneuvottelut edistävät tätä tavoitetta, hyvä niin vaikka muutama tehdas lopetettaisiinkin. Tällöin työntekijöiden työttömyysturvan tulee olla kunnossa yhteiskunnassa edellytykset siirtyä uusiin työtehtäviin tehokkaampiin yksiköihin. Tätä lähestymistapaa kutsutaan "flexicurityksi", jonka lanseerasi Tanskan Sosiaalidemokraattinen puolue 90-luvulla vapauttaessaan työmarkkinoita. Periaate oli siis se, että työvoiman vaihtuvuudesta tehdään helppoa, mutta huolehditaan samalla kunnollisesta sosiaaliturvasta työttömille ja matalapalkkaisille, sekä työvoimapolitiikasta tehdään mahdollisimman aktivoivaa. Lähestymistapa oli Tanskassa menestys ja se myös vähensi merkittävästi työttömyyttä, sekä edisti talouskasvua, eli kykeni yhdistämään oikeudenmukaisuus- ja tehokkuusvaatimukset.


Työttömyysturva on siis ensiarvoisen tärkeää. Entä työmarkkinajärjestöjen rooli? Kuten jo edellä totesin, yksi merkittävä syy järjestäytymiselle on työnantajan monopolivoiman kumoaminen ja tulonjako. Valtio pystyy tarvittaessa järjestämään jälkkimmäisen, mutta itse pidän palkkaa jollain tavalla legiitimpänä tuen muotona kuin valtion avustusta, vaikkei palkka muodostuisikaan täysin vapailla markkinoilla. Aiemman korvaaminen valtiolla taas on yksinkertaisesti vaikeaa, sillä silloin valtion tulisi aktiivisesti puuttua palkkaneuvotteluihin. Siinä suhteessa lienee luontevaa, että tehtävän hoitaa järjestö eikä valtio, koska kyseessä on vastakkainasettelu työnantajapuolen kanssa. On pidettävä mielessä, että ammattiyhdistysliike on ennen kaikkea etujärjestö. Se on luotu vastaamaan markkinoiden toimimattomuuden luomiin ongelmiin ja olemaan yksittäisen työntekijän tukena työnantajan monopolivoimaa vastaan. Loppu on keskustelua siitä, ovatko sivuvaikutukset taloudelle edullisia vai haitallisia. Osoitin edellä, että ne voivat olla edullisia, mikäli poliittiset ratkaisut ovat oikeita. Yhteiskunnan, tässä tapauksessa valtion, onkin pidettävä huoli, ettei työmarkkinajärjestöjen kädenväännöstä synny yhteiskunnalle merkittäviä haittoja. Sääntöjen on oltava selvät. Siksi olenkin vahvasti sitä mieltä, että tulopoliittiset kokonaisratkaisut tulisi palauttaa vaikka väkisin. Myös siirtymistä lähemmäs Tanskan työmarkkinamallia tulisi vakavasti harkita, sillä sillä on havaitu olleen hyvin positiivisia vaikutuksia. Siten valtio voisi parhaiten pitää huolen, ettei työmarkkinajärjestöjen neuvotteluvoimaa väärinkäytetä sellaisten vaatimusten ajamiseen, mitkä hyödyttävät vain tiettyä intressiryhmää, mutta haittaavat muun yhteiskunnan toimintaa.

Mietteitä vaalituloksesta ja hallitusneuvotteluista

Ei liene tarvetta erikseen kertoa, mitä mieltä olen Persujen "jytkystä". Kun ensijärkytys on ohi, pitää kuitenkin katsoa asiaa objektiiviselta kantilta. Ottamatta kantaa persujen ohjelmaan ja arvoihin, on toki hyvä asia, että uudetkin äänestäjät ovat saaneet äänensä kuuluviin. Demokratian tila Suomessa on nyt selvästi vahvempi kuin vuosikausiin. Seuraava hallitus ja vaalikausi kuitenkin näyttävät, jatkuuko äänestysvilkkaus korkeana vai painuvatko perussuomalaisten äänestäjät takaisin talviunille pettyneinä politiikan realiteetteihin.

Nyt on kuitenkin käynnissä hallitusneuvottelut, joissa pyritään ensisijaisesti muodostamaan enemmistöhallitus kolmen suurimman puolueen: Kokoomuksen, SDP:n ja ja Perussuomalaisten välille. Olen toki tyytyväinen SDP:n menestyksestä, sekä osallistumisesta hallitusneuvotteluihin, mutta tässä piilee kuitenkin suurin vaara demokratian kannalta - kansa antoi protestiäänensä nimenomaan Suomessa harjoitettua konsensuspolitiikkaa vastaan. Koettiin, että mikään ei muutu perinteisten suurten puolueiden ollessa vallassa. Siinä oli myös totuuden siemen, sillä suomalainen poliittinen kulttuuri on ollut selkeästi konsensushakuisempaa kuin esim. rakkaassa länsinaapurissamme. Tämä johtuu pitkälti poliittisesta tasapainottelusta kolmen suuren puolueen välillä, mikä on estänyt blokkien syntymisen, mutta se on myös osittain kylmän sodan perintöä. Konsensuskulttuurista kertoo esim. se, että Keskusta välittömästi vaalitappion jälkeen ilmoittaa jäävänsä oppositioon. Kuitenkin nykyinen poliittinen tilanne on sellainen, että Suomessa ei yksinkertaisesti ole mahdollista muodostaa aatteellisesti ja ohjelmallisesti edes suurin piirtein yhtenäistä hallitusta ilman Keskustaa. Se on sula poliittinen mahdollisuus.

Nyt näiden konsensuspolitiikan protestien jälkeen Suomeen ollaan rakentamassa hallitusta, jonka kolme napaa eivät voisi olla juuri kauempana toisistaan. Hallitus ei olisi yhtenäinen vasemmisto-oikeisto, eikä konservatiivi-liberaaliakselilla. Tällaisella hallituksella ei ole edellytyksiä viedä Suomea oikein mihinkään suuntaan, mikä voi toisaalta olla nykyisessä poliittisessa tilanteessa ihan positiivista. Se ei kuitenkaan edistä sitä demokratian henkeä, mikä on alkanut vaalien jälkeen orastaa. Erityisesti kritisoin Keskustan ratkaisua jättäytyä automaattisesti oppositioon, vaikka puolueella on edelleen merkittävä määrä kansanedustajapaikkoja. Jos lähdetään miettimään potentiaalisia poliittisesti järkeviä enemmistöhallituksia, niihin sisältyy kaikkiin Keskusta: oikeistokonservatiivihallitus Kok-Kesk-Pers-KD, vasemmistoliberaalihallitus SDP-Kesk-Vihr-Vas-RKP, vasemmistokonservatiivi: SDP-Pers-Kesk-KD ja sateenkaariliberaalihallitus Kok-Kesk-SDP-Vihr. Mistä lähtien kannatuksen pieneneminen on merkinnyt demokratiassa oppositiokautta? Eikös demokratiassa päätösten tulisi mennä enemmistön tahdon mukaan, eikä sen mukaan, minkä näkökannan kannatus on kasvanut tai vähentynyt? Tämä on juuri se perimmäinen ongelma suomalaisessa konsensuspolitiikassa: ei uskalleta ryhmittäytyä selkeästi poliittisten arvojen mukaan, vaan ajatellaan politiikkaa jonkinlaisena eturyhmien kädenvääntönä. Kokoomuksen, SDP:n ja Perussuomalaisten sekasikiöhallituksella enemmistön tahto ei pääse toteutumaan millään akselilla.

On toki huomioitava, ettei nykyisessä tilanteessa mikään hallituskokoonpano olisi erityisen yhtenäinen. Kysymys Kreikan ja Portugalin tukipaketeistä repii melkein minkä tahansa hallituskokoonpanon yhtenäisyyttä. Olisi kuitenkin pitkän aikavälin politiikan uskottavuuden kannalta tervettä, että puolueet edes pyrkisivät muodostamaan hallituksia poliittisten jakolinjojen mukaan, eikä kannatuslukujen pienten muutosten mukaan. Käytännössä Keskustan (ja nyttemmin persujen) suuri kannatus tekee Suomessa Ruotsin ja Saksan kaltaisen kahteen blokkiin perustuvan politiikan mahdottomaksi. Siitäkin huolimatta tulisi pyrkiä sellaisiin hallituskokoonpanoihin, joissa on edes jotain poliittista järkeä.

***

Itse toivon, että seuraavissa vaaleissa Perussuomalaiset äänestettäisiin takaisin talviunille. Toivottavasti tällä kertaa myös vapaamieliset nukkuvat äänestäjät viitsisivät vaivautua antamaan äänestä nurkkapatriotismiä ja ahdasmielisyyttä vastaan. Perussuomalaisten ajamassa maailmassa ulkomaalaistaustaisilla ei olisi kansalaisoikeuksia, päätöksiä tehdään tunnepohjalta, Suomi eristäytyy muusta maailmasta ja perusoikeuksia määritellään seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Tämä kaikki sotii omaksumiani oikeusvaltioperiaatteita vastaan, eikä siten ole hyväksyttävää. Joten eiköhän, toverit, äänestetä Perussuomalaiset ensi vaaleissa oppositioon!

"Talousdemokratian" ääliömäisyydesta

Pienpuolueiden ehdokkaiden vaalikonevastauksien innoittamana päätin kirjoittaa mielipiteeni nk. "talousdemokratiasta". Tämä on siis nykyiseen rahajärjestelmään kriittisesti suhtautuvien, todennäköisesti Youtuben amerikkalaisista huuhaa-propagandavideoista innoituksensa saanut liike, jonka tunnetuin kannattaja Suomessa lienee kansanedustaja ja ex-kurlaaja Markku Uuspaavalniemi. Uuspaavalniemen (ja myös pitkälti muiden talousdemokraattien) taloudellista kompetenssia kuvaa hyvin Uusiksen kehoitus vuosi-pari sitten: ihmisten tulisi vetää rahansa pois pankeista! Perusteluina mikäpä muukaan kuin rahajärjestelmän vääjäämätön romahdus. Noh, Uusiksen neuvoilla kyseinen romahdus olisi ainakin tapahtunut 100% varmasti. Myös Zeitgaist-liike sijoittuu ajattelultaan hyvin lähelle talousdemokraatteja, mutta sitä käsittelen myöhemmin.Youtuben huuhaavideo-argumenttia tukee muuten mm. se, että talousdemokraattien nettisivulla "vaihtoehtoisista uutisista" ylimpänä on Alex Jones, joka on ehkä hörhöin salaliittoteoreetikko, jonka juttuihin olen joutunut elämäni aikana törmäämään.

Talousdemokraattien ajattelun, ja sen virheiden, ydin on rahajärjestelmän uuden rahan luomisprosessi. Tiivistettynä todettakoot, että rahan määrän kasvu yhteiskunnassa on prosessi, joka lähtee liikkeelle keskuspankin rahoituksesta. Keskuspankki tekee päätökset uuden rahan työntämisestä markkinoille, jonka jälkeen ne lähtevät kiertoon kansantaloudessa. Alkuperäinen lisärahoitus kertautuu luottojärjestelmässä, kun liikepankit myöntävät ihmisille luottoa rahalla, jonka muut ovat pankkiin tallettaneet. Prosessi kertautuu, kunnes tallettajat hakevat talletuksensa pankista takaisin. Siihen, miten paljon alkuperäinen keskuspankin rahoitus kertautuu markkinoilla, vaikkuttaa mm. valtion asettama vakavaraisuusvaatimus ja pankkien yleinen riskinotto - sillä onhan selvää, että jos kaikki esim. pankkikriisin seurauksena lähtevät hakemaan talletuksiaan pankista, ei siellä ole oikeasti tallella muuta kuin se, minkä pankit ovat pitäneet riskivarantona (eivätkä lainaneet/sijoittaneet eteenpäin), joka on minimissään vakavaraisuusvaade. Tämä siis selittää pankkien kaatumisen taloudellisissa kriiseissä. Miksi rahaa sitten ylipäänsä lisätään? Eikös se olisi reiluinta, että rahan määrä olisi aina stabliili ja rahan arvo sidottu esim, kultaan? Ensiajattelemalta ehkä näin, mutta mitä käy, kun ihmisten määrä ja tuotannon ja vaihdon arvo kasvaa? Rahan arvo lähteekin nousuun ja syntyy deflaatiokierre. Rahan määrän on siis kasvettava, mikäli talouskin kasvaa. As simple as that.

Kysymyksessä ei kuitenkaan ole mitenkään hämärä, epärehellinen tai välttämättä mitenkään erityisen kestämätön menettely, toisin kuin talousdemokraatit tahtovat väittää. Onhan menetelmää (ekspansiivista luotonantoa) käytetty jo Medicien ajoista lähtien pankkimaailmassa. Kyseessä ei siis ole mikään "virtuaalisen rahan luominen tyhjästä", kuten eräät kansanedustajaehdokkaatkin ovat vaalikoneisiin vastanneet. Olennainen kysymys on vain siitä, miten suuret pankkien riskivarannot ovat. Renessanssin ajoista ne ovat epäilemättä pienentyneet. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ekspansiivisen luotonannon kieltäminen (eli 100% vakavaraisuusvaateet) olisi myöskään järkevää, sillä silloinhan iso osa varallisuudesta seisoisi turhaan pankeissa, eivätkä ne olisi ihmisten aktiivisessa käytössä. Luotonannon perimmäinen merkityshän on se, että ylijäämärahoitusta välitetään niille, joilla on pulaa rahoituksesta, ja vastineeksi maksetaan luotosta korko. Jollei järjestelmää olisi, olisi mm. omakotitaloasunnon hankkijan huomattavasti vaikeampi hankkia asuntolainaa kuin nykyään. Onko siinä jotain pahaa, että ihminen haluaa hankkia omistusasunnon lainarahalla eikä odottaa 50 vuotiaaksi? 100% vakavaraisuusvaade tekisi myös käytännössä pankkitoiminan mahdolliseksi vain niille, joilla on jo ennestään omaa pääomaa lainaksi annettavaksi. Lisäksi se tekisi yksityisten pankkien talletustoiminnan käytännössä kannattamattomaksi, sillä pankki ei saisi talletuksista mitään voittoa. Se nostaisi huomattavasti yleistä korkotasoa ja heikentäisi rahoituksen välitystä yhteiskunnassa, mikä heikentäisi yleistä talouskasvua. Minä en ainakaan hyväksy sitä, että vaikka vanhustenhuoltoa jouduttaisiin leikkaamaan joidenkin talousdemokraattien epämääräisten uskomusten takia. Talousdemokratian ydin, pankkien 100% vakavaraisuusvaade ei siis poista työttömyyttä ja puolita työaikaa, kuten talousdemokraattien nettisivuilla väitetään.

Sosiaalidemokratiaa tämä maa tarvitsee, eikä mitään talousdemokratiaa.


Ps. Talousdemokraatit vaativat myös mm. siirtymistä kahdenväliseen ulkomaankauppaan, jossa ei käytetä rahaa vaihdon välineenä (kuten kylmän sodan idänkauppa). Harmi vaan, että se on multilateraalista rahassa mittavaa kauppaa tehottomampaa, koska vienti tulee aina korvata tuonnilla samasta maasta, eikä siinä ole mitään etujakaan nykyiseen järjestelmään verrattuna. Myöskin ajatus siitä, että heikentämällä yksityistä luotonantoa ratkaistaisiin julkisen vallan velkaantumisongelmat on täysin absurdi: sehän tarkoittaisi vain sitä, että valtion olisi aina pakko tehdä leikkauksia, mikäli velkaa ei ole saatavilla!

Speech: Populism in Europe

Following text is a speech I wrote about populist parties in Europe. 

Anti-immigration statements, denying global warming, opposing rights of homosexuals and Muslims, opposing global co-operation, opposing multiculturalism, fierce nationalism and even racist views – does this sound familiar? These are values supported by several parties around Europe today that we call “populist”. Major populist parties can be found, for example, in Finland, Sweden, Denmark, France, Austria, Switzerland and Netherlands. American Tea Party movement has also earned a lot of fame in media. Some of these parties are radical right-wing parties while others being mainly just nationalist. Common for them is that their support has been increasing steadily in recent decade in Europe which makes it a hot topic now.

The definition of populism is basically that populist rhetoric divides population to “people” and “elite”, and tries to create tension between them. Populist arguments usually don’t need any factual basis – they just need to be sentimental and appeal to feeling such as fear or hatred. A Finnish philosopher Tuomas Nevanlinna wrote that “Populism is chanting in a sports arena for a team that one has bet on losing”. So a populist politician is one who uses certain rhetoric to gain votes even if he/she knows that the rhetoric is not valid in practice. In this sense populism is used sometimes by many parties and politicians, not only “populist ones” (and not all politics of so called “populist parties” is actually populist). What then distinguishes populist parties from others is that their main political agenda is several protests that are often quite unconnected with each other. Very often those are goals that are easy to agree without having a deeper thought on the matter. A case in point from Finnish politics is a recent demand of the main populist party in Finland, the “True Finns”: the government should only support culture and art that is classical or neoclassical – no modern or post-modern art should be supported any way by the society. Surely easy to agree for many conservative people but what are the actual benefits? It’s the modern art that draws visitors to Helsinki, not the classical one. Besides we are talking about sums that equal about 0,002% of welfare expenditures (and of which most are got back to society indirectly). Second good example is the plan of same party to improve Finnish government’s financial situation: we should pay less EU-membership fees. The only problem is that that is a matter Finnish parliament cannot decide.

Anyways, those previous examples were still quite harmless. Same cannot be said about Swiss People's Party, Schweizerische Volkspartei, which got 20% of votes in the last elections. They organized a referendum about banning minarets in Switzerland! Minarets are towers of Muslim mosques and banning them was limiting freedom of religion, according to United Nations’ human rights agreements. I’d have understood the decision if the reason were noises from prayer callings but no: those were forbidden earlier. The only reason to ban building those minarets was to show that Muslims are not wanted in Switzerland! The Schweizerische Volkspartei even admitted that the decision was mainly “symbolic”. Dividing people to “we” and “them” is indeed characterized by many populist parties in Europe nowadays. There are “good guys” and “bad guys”. But who are those? The “good guys” are usually white Christian heterosexual natives while the “bad guys” often are foreigners, immigrants, different ethnic groups, different religion (especially Islam) and homosexuals. Populists also very often claim that the liberal “elite” somehow protects these “bad guys”. Their rhetoric is strongly based on this very same pattern from country to country.

And what is then the reason of increasing political support of the populist parties in Europe (and also in other parts of the world)? I think that it’s nothing but inability of the traditional parties to show true choices. Too often the change of government has affected nothing while all parties are trying to appeal to same voters in the middle. In many countries all the parties have appeared just the same – but the democracy is all about the ability to CHOOSE. If people feel that their choices do not make a difference or that they don’t have any alternative to fit their ideals, it’s promising grounds for populist movements. I also think that quite a lot of credit goes to new threats of globalization which traditional parties have been unable to solve. Populist parties offer fast and easy solutions of national protectionism and demonizing the “others”. Their argument is that we should not give any help to others as long as we have problems in our own society. The main flaw of this argument is that a society is probably never ready.

Despite all, I’d like to add that presence of populism is not so big problem itself. It is a sign that our political system is democratic and people truly have channels to influence on common matters. True problems arise if these parties are able to get enough support to make lasting harm for the society or for some groups of people. I still believe that people are intelligent enough to realise the consequences of these populist policies before it’s too late. History has shown several times that these kinds of movements can get sometimes quite significant amounts of support but when they had to actually redeem their promises, the bubble blows. Sometimes these populist movements bring into debate some issues which have not been conventional to question previously. Such are in many countries, for example, optimal levels of immigration, benefits of EU-membership and parliamentary decisions instead of referendums. In this sense as well, populism can serve democracy even if their claims were not very reasonable. Important is that people point out the flaws of populist arguments and demonstrate why these demands are not beneficial or justified.

Tulojen ja hyötyjen oikeudenmukainen jakaminen yhteiskunnassa

John Rawlsin innoittamana päätin suunnitella teoreettisen mallin, joissa yhteiskunnan varallisuutta pyritään allokoimaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti eri henkilöille. John Rawlsin yhteiskuntafilosofia lähtee ajatuksesta, että pyritään maksimoimaan aina heikommassa asemassa olevan henkilön hyöty valintatilanteissa. Rawlsin mukaan tuloerot ovat hyväksyttäviä vain, jos ne auttavat parantamaan myös heikommassa vaihtopositiossa olevan kansalaisen asemaa. Itse lievennän tätä vaatimusta omassa mallissani niin, että tuloerot (ja hyötyerot) ovat hyväksyttäviä myös, jos ne eivät pitkälläkään aikavälillä heikennä heikommassa asemassa olevan kansalaisen hyötyä, kun tuloerojen aiheuttamat negatiiviset vaikutuksen on huomioitu, eikä sellainen parannus ole mahdollinen, mikä parantaisi myös heikommassa asemassa olevan kansalaisen asemaa. Yksinkertaistuksen vuoksi oletan mallissani, että kansalaisen saama hyöty on suoraan verrannollinen tuloihin (mikä tuskin pitää oikeasti paikkaansa), mutta muut yhteiskunnan hyödyt voivat määräytyä epäsuorasti. Mallissa pyrin huomioimaan markkinatalouden toiminnan suhteellisen realistisesti ja suhteuttamaan valtiollista tulonjakoa markkinatalouden realiteetteihin. Malli on hyvin teoreettinen, mutta sen tulisi antaa perustelu sille, miten julkista tulontasauspolitiikka tulisi oikeudenmukaisesti harjoittaa.

Mallissa käytän neljää esimerkkihenkilöä A, B C ja D, sekä yhteiskunnan resursseja, jotka olen jakanut tehokkaasti toimivien markkinoiden osuuteen ja epäonnistuneiden markkinoiden osuuteen. Oletustilanteessa 60% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti (erona uusliberalistiseen oletukseen, jossa 100% markkinoista toimii luonnostaan tehokkaasti). 40% markkinoista taas on epäonnistunut, eli ei toimi tehokkaasti. Aluksi mitään resursseja ei ole vielä allokoitu ihmisten välillä:

  

Seuraavaksi lähdemme liikkeelle jakamalla kaikki tehokkaiden markkinoiden resurssit tasan ihmisten kesken. Käytännössä tämä tarkoittaisi komentotaloutta ja kommunistista politiikkaa.

Nyt kaikki tehokkaasti markkinoilla määräytyvät resurssit on jaettu tasan kansalaisten kesken. Seuraavaksi lähdemme tekemään pareto-parannuksia, eli talouden uudelleenjärjestelyä niin, ettei kukaan häviä tehdyillä uudelleenjärjestelyillä. Ehtona käytämme yllä määriteltyjä oikeudenmukaisuusehtoja. Käytännössä tämä tarkoittaisi markkinoiden osittaista vapautusta ja markkinamekanismin vaikutusta. Jatkamme uudelleenjärjestelyjä niin kauan, kunnes olemme tilanteessa, jossa koko yhteiskunnan hyöty on maksimaalinen (yllä mainituilla ehdoilla), eikä sellaista tulontasauspolitiikkaa voida harjoittaa ollenkaan, missä jonkun asema paranisi. Ts. tulonsiirrot rikkailta köyhille valuisivat hukkaan niiden vääristäessä taloutta. Tämä on siis tilanne niiden markkinoiden osalta, jotka toimivat täysin tehokkaasti. Täysin tehokkailla markkinoilla valtio ei voi tuoda kenellekään lisähyötyä puuttumalla talouden toimintaan. Tältä osin kaikki, mukaanlukien informaation jakautuminen, toimii täydellisesti.

Nyt emme kuitenkaan ole vielä allokoineet epäonnistuneiden markkinoiden osuutta yhteiskunnassa. Tässä vaiheessa julkinen politiikka astuu kehiin. Nyt puolestaan oletamme, että jäljelle jääneet epäonnistuneet markkinat ovat 100% epäonnistuneita, eivätkä ne näin ollen yksityisillä markkinoilla toisi maksimaalista hyötyään. Pyrimme jakamaan tulot nyt niin, että lopullinen tulontaso olisi mahdollisimman tasainen. Koska markkinat tältä osin toimivat 100% tehottomasti, voimme olettaa, että resurssit voidaan julkisesti jakaa miten tahansa, eikä kokonaishyöty laske. Tässä oletuksessa epäonnistuneiden markkinoiden allokoinnissa ei voida tehdä mitään pareto-parannuksia.

Nyt olemme saavuttaneet lyhyen aikavälin maksimaalisen hyötytason yhteiskunnassa yllä kuvatuilla oikeudenmukaisuusehdoilla. Tämän enempää tulontasausta ei voida harjoittaa ilman, ettei se vahingoittaisi talouden tehokkuutta yhtä paljon, kuin on sen tuloja tasaava vaikutus. Käytännössä siis tämä on tilanne, jossa tuloja on jo tasattu esim. progressiivisella verotuksella ja julkisilla palveluilla. Kuitenkin on vielä huomioitava, että tuloerot aiheuttavat yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä tiettyjä haittoja (negatiivisia ulkoisvaikutuksia), jotka koskevat kaikkia. Täten lopullinen allokaatio on:

Vertailun vuoksi näytän vielä kaksi vaihtoehtoissa äärimallia, ensin täysin vapaan markkinatalouden allokaation, ja sitten täysin tasaisen tulonjaon mallin, eli kommunistisen mallin lopullisessa muodossaan. Täysin vapaan markkinatalouden tapauksessa epäonnistuneet markkinat jaetaan henkilöiden kesken taloudellisten panosten suhteen. Tuloerojen aiheuttamat haitat ovat kasvaneet, tehokkaiden markkinoiden kokonaishyöty on kasvanyt ja epäonnistuneiden markkinoiden kokonaishyöty on vähentynyt. Oletuksena koko yhteiskunnan kokonaishyöty on sama kuin oikeudenmukaisen tulontasauksen mallissa (perustelut aikaisemmissa kirjoituksissa). Kuten huomaamme, lopullinen tulonjako on epätasaisempi.

Lopuksi vielä täysin tasaisen tulonjaon malli. Ilman markkinamekanismin resursseja tehokkaammin allokoivaa vaikutusta yhteiskunnan kokonaishyöty jää pienemmäksi. Kuitenkin tulontasauksen aiheuttama haitta poistuu ja myös epäonnistuneiden markkinoiden osuus resursseista jaetaan tasaisesti, joten yhteiskunnan heikoimman jäsenen asema jää paremmaksi kuin täysin vapaiden markkioiden mallissa, mutta huonommaksi kuin oikeudenmukaisen tulonjaon mallissa (Mikäli näin ei olisi, ei oikeudenmukaisen tulonjaon malli täyttäisi sille asetettuja ehtoja).

 

  

Malli on kuitenkin erittäinen teoreettinen ja se jättää monia aukkoja. Keskustelun varaan jää mm. se, missä määrin voidaan hyväksyä sellainen talouden uudelleenjärjestely, missä huonommassa asemassa olevan kansalaisen asema heikkenee, mutta paremmassa asemassa olevan hyöty kasvaa suhteessa enemmän, jolloin kokonaishyöty kasvaa. Tällöin siis lopullinen tulonjako heikkenee, jollei vaikutusta palauteta tulonsiirroilla (mikä palauttaisi tilanteen alkuperäiseen). Määrittelemättä jää myöskin se, missä määrin pienituloisen saamat tulot tuottavat suurempaa lisää yhteiskunnan kokonaishyötyyn kuin suurituloisen saamat tulot (mikä ei toisaalta muuta alkuperäistä mallia, jossa pienituloisten asemaa ei ole mahdollista enää parantaa). Malli yksinkertaistaa ihmisen saaman hyödyn yhdeksi suureeksi, jonka mitaaminen lienee käytännössä mahdotonta. Täytyykin pitää mielessä, ettei tulotaso ole aina sama kuin hyötytaso. Se on toisaalta mallin vahvuus, sillä täten se mahdollistaa laajemman tulkinnan hyödyn ja tulotason suhteen. Lisäksi malli tekee paljon oletuksia talouden tehokkuudesta ja vapaiden markkinoiden toimivuudesta. Nämä puutteet eivät kuitenkaan välttämättä haittaa, sillä mallin perimmäinen tarkoitus on moraalisesti oikeuttaa julkinen tulontasauspolitiikka, eli tosimaailmassa markkinatalouden, progressiivisen verotuksen ja sosiaalipolitiikan yhdistelmä, jote me kutsumme pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioiksi.

Kokoomusnuoret pelaavat itsensä paitsioon

Kokoomuksen nuorten liitosta aka Kokoomusnuorista on tullut Suomeen uusi äärioikeisto. Onhan se toki siinä mielessä ymmärrettävää, ettei Suomessa muuta varsinaisesti raadikaalin oikeistolaisena pidettävää merkittävää liikettä ole kun populistienkin suosio kanavoituu keskusta-vasemmistolaisiin Perussuomalaisiin. Muutos tapahtui nähdäkseni Kokoomusnuorten valittua konservatiivisen uusliberalistin Wille Rydmanin puheenjohtajakseen vuonna 2010.

Nykyisellään Kokoomuksen nuorten liiton tavoitteet eroavat radikaalisti kaikista muista poliittisista nuoriso- ja opiskelijajärjestöistä - sekä poliittisista puolueista. Kokoomusnuoret kannattavat mm. 20-40% leikkausta julkisen sektorin menoihin, siirtymistä alhaiseen tasaveroon, palkkaneuvottelujen hajottamista työpaikkatasolle, työntekijän irtisanomisturvan heikentämistä, turvapaikanhakijoiden toimeentulotuesta luopumista, useamman kuin yhden korkeakoulututkinnon tekemistä maksulliseksi, kuntien valtiontukien leikkausta, kehitysavun lakkauttamista (myös kansalaisjärjestöjen tuki), EU:n kehittämistä kohti liittovaltiota lakkauttamalla ministerineuvoston (jäsenmaiden ensisijainen vaikutuskanava EU:ssa), Suomen liittymistä NATO:on ensi vaalikaudella, YLE:n ja VR:n yksityistämistä ja jopa tieverkon ylläpidon lakkauttamista haja-asutusalueilta! Jokainen osaa varmasti tehdä näistä vaatimuksista omat johtopäätöksensä, joten en käy niitä tässä suuremmin erittelemään. VR:n yksityistäminen saattaa kuulostaa houkuttelevalta, mutta se tuskin ratkaisisi Suomen junaverkon ongelmia, sillä kilpailua ei siltikään pääsisi syntymään.

Kaikessa karmivuudessaan Kokoomusnuorten tavoiteohjelma ja retoriikka ovat omiaan ajamaan Kokoomusnuoret poliittiseen paitsioon, jossa kukaan ei halua tehdä heidän kanssaan yhteistyötä. Tässä ollaan aika kaukana perinteisestä kokoomuslaisesta maltillisesta sosiaaliliberalismista, jota pääpuolekin pääasiassa edustaa. Onko tämä merkki siitä, että Suomen oikeistossa ollaan siirtymässä merkittävästi enemmän oikealle kohti markkinavetoista yksisilmäistä uusliberalismia? Ovatko tämän ohjelman takana olevat ihmiset tulevaisuuden voimahahmoja yhdessä Suomen suurista puolueista? Onneksi ei välttämättä, mutta selvää oikeiston radikalisoitumista on kuitenkin ilmassa.

Ajatuksia kansalaispalkasta

Viime aikoina Suomessa on puhuttu paljon ajatuksesta uudistaa sosiaaliturvajärjestelmiä kohti kansalaispalkkaa, eli perustulomallia. Perusajatus uudistuksessa olisi se, että eriytettyjä tukia, mm. opintotuki ja työttömyyskorvays, poistettaisiin ja tililla tulisi kaikkien ansaitsema kansalaispalkka. Juju piilee siinä, että verrattain pieni tuki palaisi suurimmaksi osaksi progressiivisen verotuksen myötä takaisin valtiolle, mikäli tulot ovat hyvin suuret. Tarkoituksena olisi vähentää byrokratiaa ja poistaa epäkannustavuuksia sosiaaliturvasta. Kansalaispalkan puolesta ovat puhuneet erityisesti Vihreät ja heidän joukossaan erityisesti Osmo Soininvaara. Muistakin puolueista on kuultu mielipiteitä kansalaispalkan puolesta, mm. Kokoomuksesta ja Vasemmistoliitosta. Ero Vasemmistommistoliiton ja Kokoomuksen (epävirallisella) kansalaispalkoilla on kuitenkin kuin yöllä ja päivällä: jälkimmäisen suuruus olisi n. 800 € ja edellisen n. 400 €. Itse suhtaudun kansalaispalkkaan uteliaasti, mutta myös kriittisesti, sillä siinäkin on epäilemättä puutteensa ja ongelmansa, joita käsittelen tässä kirjoituksessa.

Kansalaispalkan ehdoton etu olisi se, ettei missään vaiheessa voisi tulla tuloloukkua, jossa työn tekeminen tai muu yrittäminen vähentää tuloja. Tässä tullaan kuitenkin lopulta ratkaisemattomaan yhtälöön: emme mitenkään voi yhdistää täysin oikeudenmukaista ja tehokkaasti kohdistettua sosiaaliturvaa ja täydellistä kannustavuutta. Kun pyrimme parantamaan toista, heikennämme väistämättä myös toista. Tietyssä määrin voidaan saavuttaa win-win -ratkaisuja, mutta ne ovat varsin harvassa, eikä kansalaispalkka ole missään nimessä sellainen. Puhtaimmillaan se ei ota huomioon ihmisten erilaisia elämäntilanteita, eikä erilaisia tarpeita. Jotta nämä voitaisiin ottaa huomioon, tulisi malli joka tapausessa rikkoa ja tuoda mukaan myös erillisiä etuuksia, jolloin olemme jälleen alkuperäisten ongelmien parissa. Se tosin lienee joka tapauksessä väistämätöntä, mikäli haluamme huolehtia kaikkien kansalaisten toimeentulosta. Tällöin keskustelu menee siihen, millainen kompromissi tai yhdistelmä erilaisia sosiaalietuuksia on paras mahdollinen.

Kansalaispalkka ei myöskään kaikissa tapauksissa edistä kannustavuutta. Se kylläkin poistaa tilanteet, joissa lisätyön tekeminen ei ole kannattavaa, mutta se samalla myös tehokkaasti mahdollistaa ns. "downshift"-vaikutuksen, jossa ihminen vähentää työn tekoaan saadakseen lisää vapaa aikaa. Valitettavasti puhdas, vailla mitään tarveharkintaa tai kontrollia oleva, kansalaispalkka kannustaa suhteettomasti tekemään töitä vain niin vähän, ettei kansalaispalkan summa alene liikaa verotuksessa. Jos kansalaispalkka olisi vaikka 600 €, mikä on mielestäni ehdoton minimi ihmisen toimeentulolle ilman muuta tukea, tienaamalla vain n. 1000 € kansalaispalkka ei ainakaan nykyverotuksessa merkittävästi vähenisi, jolloin ihminen tienaisi bruttona noin 1400 € ja tekisi varsin vähän töitä. Sillä kykenee elämään, mutta yhteiskunnan kannalta sellainen on kestämätöntä. Samoin järjestelmä kannustaa myös esim. muuten kannattamattoman yhden hengen liikeyrityksen pyörittämiseen kansalaispalkan turvin, mikä ei jälleenkään ole yhteiskunnan etu pitkällä aikavälillä.

Toinen ongelma kansalaispalkassa on sen erittäin heikko kohdentuvuus. Tietty osa, vähintään 1/3 nykyverotuksella, maksetaan kuitenkin myös kaikkein rikkaimmille. Tämä siis käytännössä johtaa siihen, että verotusta pitäisi kansalaispalkan myötä korottaa, mikä taas osaltaan heikentäisi kansalaispalkan kannustavuus- ja työllisyysvaikutusta. Muutenkin, jotta pidettäisiin yhteiskunnan tulonjako entisellään, kansalaispalkka vaatisi verotuksen progression lisäämistä. Kuitenkaan kaikki valtion tulot eivät tule ansioveroista, joten yhtälö ei toimi 1:1. Myöskään pääomatuloja ei veroteta samalla lailla kuin ansiotuloja. Tämä johtaisi käytännössä hyvätuloisten suosimiseen kansalaispalkkajärjestelmässä, jollei pääomatuloveroja veroteta tai muuten huomioida eri lailla kuin nykyään.

Kohdentuvuusongelma ei ole vain korkeissa tuloluokissa. Myöskin alhaisissa tuloluokissa kansalaispalkkaan nojautumisen riskinä on, ettei eri elämäntilanteiden tarpeita huomioda riittävästi, eikä järjestelmä mm. velvoita työtöntä millään lailla työnhakuun tai kouluttautumiseen. Tämä eivät välttämättä ole ongelmia mikäli työnhaku ja koulutus koetaan kannattavaksi, mutta joillekkin kannustimet voivat olla ratkaisevia työnhaun kannalta. Yleisluontoisesti kohdentuvuusongelman voi kuitenkin ymmärtää niin, että jotkut saavat liikaa ja jotkut liian vähän. Tarvitseeko miljonääriperheen 18-vuotias vanhempiensa luona asuva vesa todellakin kuussa 600€ juomarahaa?

Mutta ei kuitenkaan pidä heittäytyä täysin kriittiseksi kansalaispalkkaa kohtaan. Siinä on potentiaali, jos se toteutetaan järkevästi muut tuet huomioiden: esim. 200 € kansalaispalkkaa ja muut tarveharkintaiset ja ansiosidonnaiset sosiaalituet päälle. Osmo Soininvaarakin on sanonut, ettei kansalaispalkka tule toteutumaan sellaisenaan, vaan nykyistä järjestelmää sopeutetaan perustulomalliin. Se, mihin ei missään nimessä kuitenkaan pidä mennä, on alhainen kansalaispalkka alhaisella verotuksella ja muiden tukien puute, sillä se olisi vain kaikkein rikkaimpien etu ja johtaisi käytännössä pätkätyötä tekevän köyhällistön syntyyn. Nykyistä järjestelmää voidaan myös kehittää lähemmäs kansalaispalkkaa esim. säilyttämällä tietyt etuudet myös pienipalkkaisille työntekijöille, mm. tekemällä lapsilisistä etuoikeutettua tuloa ja vähentämällä tukien riippuvuutta puolison ja perheen tuloista. Myöskin pääomaverotuksen toteuttaminen tulisi miettiä uudelleen progressiiviseen suuntaan. Byrokratiasta sillä ei kuitenkaan valitettavasti päästä eroon. Mitään ongelmatonta patenttiratkaisua kansalaispalkastakaan on toisaalta turha odottaa.

Ylioppilaslehden juttu aiheesta: http://www.ylioppilaslehti.fi/1997/09/19/sadetanssi-perustulon-puolesta/

Esimerkki kansalaispalkasta