Rotia palkkaneuvotteluihin

Ay-liike tulisi miehittää kokoomuslaisilla ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK demareilla. Ehkä näin saataisiin yhteistyötä aikaiseksi ja olennaisia ratkaisuja tehtyä.

Suomen työmarkkinapolitiikka junnaa paikallaan: sekä työnantajia edustava EK että palkansaajien ammattiyhdistysliike ovat linnoittautuneet pitkälti ideologisiin poteroihinsa, joista ei kompromisseja tehdä. Ei ainakaan ilman sivullisia uhreja. Valitettavasti kuitenkin Suomessa työmarkkinajärjestöillä on suuri valta merkittäviin työpoliittisiin kysymyksiin kuten eläkejärjestelmään, raamisopimuksiin ja palkkatasoon. Kaikki tietävät, että meillä on tulevaisuuden isoja kysymyksiä ratkaistavana. Miten työllisyyttä saadaan kohotettua? Miten ratkaistaan eläkejärjestelmän kestävyysvaje? Näitä kysymyksiä on liki mahdoton ratkaista nykyisessä järjestelmässä, elleivät työmarkkinajärjestöt suostu yhteistyöhön.

Vielä vuosi sitten sanoin, että joustamattomampi osapuoli on Eteläranta (EK). Työnantajaliitto torppasi eläkevakuutusmaksujen noston, mikä on kuitenkin kaikissa eri skenaarioissa välttämätön toimenpide. Mitä myöhemmin maksuja nostetaan, sitä rajumpi on kertakorotus. Viimeisimmän vuoden aikana joustamattomin osapuoli on valitettavasti ollut ay-liike, erityisesti SAK. Viime viikolla SAK ilmoitti, ettei se ole valmis neuvottelemaan eläkeiän nostosta. Jollei eläkeikää nosteta, joudutaan kuitenkin väestön vanhetessa eläkkeitä leikkaamaan rankalla kädellä tai nuorempien ikäluokkien työeläkemaksua korottamaan kohtuuttoman paljon. Niin paljon, että puheet ansiotuloveron muutoksista muuttuvat nappikaupaksi. Puhumattakaan valtion kustannuspaineesta kustantaa eläköityneiden terveydenhuolto.

Hankalin kysymys on kuitenkin ollut kysymys palkkamaltista. Sekä asiantuntijat että työnantajat (luonnollisesti) ovat vaatineet joko hyvin maltillisia palkankorotuksia tai nollalinjaa. Työntekijäpuoli ei ole kuitenkaan osoittanut minkäänlaista vastakaikua. Ay-liike tuntuu tällä hetkellä ajattelevan, että ostovoimasta ei voida luopua, oli tilanne mikä hyvänsä.

Taloustieteessä on työmarkkinoista ja kollektiivisista palkkaneuvotteluista erilaisia malleja. Yksioikoisimmissa malleissa kollektiiviset neuvottelut nähdään työssäkäyvien palkkojen korottamisena markkinaehtoisen palkkatason yläpuolelle työllisyyden kustannuksella, jolloin yrityksen sopeutuvat kustannuksiin irtisanomalla työntekijöitä. Tämä on mielestäni liian yksioikoinen malli, joka olettaa liikaa markkinoiden tehokkuudelta. Kuitenkin ay-liikkeen kannalta positiivisemmat mallit, kuten tehokkaan neuvottelun malli (Efficient Bargaining Model), olettavat että neuvotteluosapuolet toimivat vastuullisesti ja kantavat huolta myös työllisyydestä. Tämä tarkoittaa sitä, että heikkona taloudellisena aikana, jolloin yritysten voitot eivät kasva, ollaan myös valmiita luopumaan palkankorotuksista. Oikeastaan tehokkaan neuvottelun mallin mukaan ay-liikkeen pitäisi suorastaan vaatia maltillista palkkalinjaa, jottei työttömyys kasvaisi.

Pohjoismaisen kolmikantaisen työmarkkinapolitiikan toimivuus nojaa siihen, että osapuolet pystyvät tarvittaessa luopumaan omista eduistaan ja tekemään vastuullisia päätöksiä. Mikäli näin ei ole, niin silloin työmarkkinamallimme ei toimi. Siinä tapauksessa lienee asiallista harkita toisenlaista työmarkkinamallia, jossa keskusjärjestöjen rooli on pienempi. Se olisi sääli, sillä hajautetumpi malli johtaa helposti sekä epätasa-arvoon että tehottomuuteen. Keskitetty malli voi kuitenkin toimia vain, mikäli toimijat ovat vastuullisia ja kykenevät kompromisseihin.

Palaan jälleen alussa esittämääni ajatukseen, että ay-liikkeen päätöksentekijät olisivat kokoomuslaisia ja EK:n pamput demareita (sen sijaan että tilanne on juuri päin vastoin). Olisiko työmarkkinajärjestöillä silloin paremmin kykyä ajatella pitkän aikavälin yhteistä etua omien lyhyen aikavälin intressien sijaan?

P.S. Toisin kuin jotkut tuntuvat ajattelevan, kotimaisen kysynnän elvytys taantuman aikana on valtiovallan tehtävä, ei palkkaneuvotteluiden.

Tuloeroja ei vastusteta vain kateudesta

Klassinen oikeistolainen argumentti on, että vasemmisto vastustaa tuloeroja siksi, että ollaan kateellisia naapurin hyvinvoinnista. Tästä näkökulmasta tuloja tasaava sosiaalipolitiikka on helppo leimata enemmistön diktatuuriksi ja ahneen materialistiseksi oman edun tavoitteluksi. Oikeistossa väitetään, ettei naapurin menestys ole sinulta pois ja vaatimukset tuloerojen tasaukseen johtuvat vain kateudesta. Itse taas väitän, että asia on juuri päinvastoin. Hyödyn näkökulmasta naapurin menestys on minulta pois.

Talous ei ole nollasummapeliä, se on selvä. On mahdollista löytää ratkaisuja, jotka hyödyttävät kaikkia. Siitä huolimatta ajatus, ettei ympäröivän yhteiskunnan elintason kasvu vaikuttaisi yksilöön millään tavalla, on karkeasti väärä. Syyt ovat sekä taloudellisia että sosiologisia. Esitän seuraavan esimerkin avulla, miksi näin on. Mikäli oikeistolaisten argumentti pitäisi paikkaansa, henkilön X (olkoon nyt Pertti) hyötytason tulisi säilyä muuttumattomana hänen tulotasonsa pysyessä vakiona (inflaatio huomioon ottaen) – riippumatta siitä, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu.

Jotta esimerkki olisi helpompi ymmärtää, sijoitan sen menneisyyteen. Kuvitellaan, että Pertti eli 60 vuotta sitten. Pertti on lähiön rintamamiestalossa asuva kaupunkilainen, joka lämmittää asuntonsa puulla. Pertti matkustaa lomilla junalla tapaamaan sukulaisia maaseudulle. Autoon Pertillä ei ole varaa, sillä Pertti on pienituloinen ja lapsetkin pitää ruokkia.

Maailma ei kuitenkaan säily muuttumattomana. Suomessa tapahtuu merkittävää kehitystä ja talouskasvua, jonka seurauksena suomalaiset palkat nousevat ja varallisuus kasvaa. Paitsi Pertin. Mutta Pertti ei ole kateellista sorttia, Pertti on tyytyväinen omaan elintasoonsa ja nauttii ystäviensä seurasta. Pian Pertti kuitenkin huomaa, ettei puuhaketta enää myydä tavallisissa kaupoissa. Junalla ei enää pääsekään sukulaisiin, sillä junat lakkaavat pysähtymästä maaseudun pienillä asemilla. Tämä siksi, että junaliikenteen kysyntä on vähentynyt ihmisten hankkiessa henkilöautoja (joihin Pertillä ei edelleenkään ole varaa). Pertti joutuu vaihtamaan junan bussiin, jolla matka kestää tuplasti kauemmin. Puuhakkeen Pertti joutuu ostamaan kauempaa erikoisliikkeestä kalliimmalla. Puuhakkeen hinta on noussut enemmän suhteessa muihin tuotteisiin, sillä suurin osa suomalaisista on siirtynyt öljylämmitykseen. Öljylämmitys tulisi kuitenkin Pertille liian kalliiksi.

Mutta Pertti ei pienistä masennu. Pertti tykkää edelleen viettää iltaa ystäviensä seurassa. Pian nämä ystävät alkavat kuitenkin käydä elokuvissa (joihin yllätys yllätys, Pertillä ei ole varaa) ja hankkia muitakin entistä kalliimpia harrastuksia. Pertin ystävien palkkataso on noussut, mikä näkyy myös heidän vapaa-ajanvietossaan. Pian Pertti huomaa viettävänsä entistä vähemmän aikaa ystäviensä kanssa, sillä hänellä ei ole varaa samoihin harrastuksiin kuin heillä. Pertti alkaa lämmöllä muistella aikaa, jolloin kaikilla muillakin meni kuta kuinkin samoin kuin Pertillä.

Mutta Pertillä ei ole mitään syytä olla kateellinen. Onhan hänen inflaatiolla korjattu tulotasonsa aivan sama kuin ennenkin.

Markkinatalouden paradokseja osa I: naisten syrjintä työmarkkinoilla

Kuuluisan sloganin mukaan naisen euro on 80 senttiä. Tilastollisesti tästä puuttuvasta 20 sentistä noin 15 senttiä voidaan selittää erilaisella sijoittumisella työmarkkinoilla: naisia työskentelee syystä tai toisesta miehiä enemmän matalapalkka-aloilla, sekä matalammin palkatuissa työtehtävissä. Loput 5 senttiä lasketaan ”puhtaaseen sukupuolisyrjintään”.

Sukupuolisyrjintää työmarkkinoilla on selitetty erilaisilla syillä, kuten kulttuurisilla, asenteellisilla ja historiallisilla tekijöillä. Itse olen kuitenkin positivistina taipuvainen uskomaan, että lopulta syrjintä selittyy lastenhoidon panostuksella. Suomessa naiset pitävät ylivoimaisesti suurimman osan perhevapaista ja ottavat suurimman vastuun lastenhoidosta. Työnantajan silmissä nuoren naisen palkkaus on riski, sillä äitiyden ajalle kohdistuu, työnantajan suorien kustannusten lisäksi, epäsuoria kustannuksia mm. sijaisten palkkauksesta ja alhaisemmasta sitoutumisesta työelämään.

Sitten se markkinatalouden paradoksi:

Markkinauskovaisimmat argumentoivat, ettei perheiden sisäiseen työnjakoon lastenhoidon osalta saa puuttua, koska perhe itse tietää mikä heille itselleen on parasta. Naisella on, keskimäärin miestään pienipalkkaisempana, suurempi kannustin keskittyä kotityöhön, sillä näin perheen kokonaistulot kärsivät vähiten. Tehokasta työnjakoa, vai mitä?

Tästä vallitsevasta status quo –tilanteesta seuraa kuitenkin pysyvä työmarkkinoiden rakenne, jossa naiset pienipalkkaisina keskittyvät kotityöhön. Tästä seuraa, että työnantajat suosivat työhönotossa miehiä lastenhoidon piilokustannusten takia. Työsyrjinnän seurauksena naisten palkkataso taas jää miehiä jälkeen, josta seuraa, että naisten kannattaa keskittyä kodinhoitoon. Kehä pyörii ikuisesti.

Näin on vapailla markkinoilla luotu itseään toteuttava profetia, jossa sukupuolisyrjintä ruokkii itse itseään. Huomionarvoista on, ettei kyse ole pelkästään keskimääräisestä tasa-arvosta, nk. ”tasapäistämisestä”. Kyseessä on myös hyökkäys henkilökohtaista mahdollisuuksien tasa-arvoa vastaan sillä nuori nainen, jolla ei ole aikomustakaan koskaan perustaa perhettä, joutuu silti tilastollisen syrjinnän kohteeksi. Ainut keino murtaa tämä kehä on asettaa ulkopuolisia rajoituksia, jotka katkaisevat kierteen. Sukupuolten välinen työsyrjintä ei lopu, ennen kuin lastenhoito on tasa-arvoistettu. Islannissa on otettu iso harppaus tähän suuntaan asettamalla kolmannes perhevapaista pelkästään isien käytettäväksi. Tämän seurauksena islantilaiset isät pitävät moninkertaisesti perhevapaita suomalaisiin isiin verrattuna, ja lastenhoito on muutenkin tasa-arvoisempaa. Työnantajalle ei synny niin helposti kiusausta suosia miestyönhakijaa.

Esimerkki osoittaa loistavasti, kuinka absoluuttinen vapaus ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat ristiriidassa keskenään. Täytyy valita, suosiiko positiivista vai negatiivista vapautta. Negatiivisessa vapaudessa mihinkään ei saa puuttua, mutta positiivisessa vapauskäsityksessä mahdollisuuksien tasa-arvo on asetettavissa tarvittaessa ylhäältä käsin, vaikka se loukkaisikin jonkun henkilökohtaisia vapauksia.

Kannatta huomioida myös se, että kotityön tasa-arvoistuessa saattaa myös miesten ja naisten sijoittuminen työelämän eri sektoreille tasa-arvoistua. Tällä hetkellä monet tulevat äidit varmasti miettivät myös työpaikkaa siltä kantilta, mikä parhaiten mahdollistaa lastenhoidon. Sillä on vaikutusta sijoittautumiseen – ja sitä kautta palkkaukseen.

Rahoitusmarkkinavero aiheuttaa polemiikkia

tobin bird

EU:n ydinmaat Saksa ja Ranska ovat parin viime viikon aikana pyrkineet saamaan kasaan joukon muita EU-maita valmistelemaan yhteisen rahoitusmarkkinaveron käyttöönottamista. Tällä hetkellä mukaan on lupautunut 11 EU-maata. Suomessa aihe on aiheuttanut runsaasti julkista polemiikkia: pankit ovat älähtäneet toiminnan karkaamisesta Ruotsiin, ja hallitus on jakaantunut asiassa kahtia: SDP kannattaa ja kokoomus vastustaa. Lisäksi eläkevakuutustahot ovat esittäneet huikeita lukuja ko. veron vaikutuksista eläkevakuutusmaksuihin. Toisaalta kyseessä on vero, jota lukuisat ekonomistit ovat jo pitkään odottaneet.

Kysehän on siis ns. Tobin-Spahn-verosta. Veron tarkoituksena on verottaa joukkovelkakirjojen pääomaliikkeitä 0,1 % ja johdannaisten 0,01 % per transaktio. Ideana on hillitä tarpeetonta ja haitallista spekulaatiota (lyhytaikaista suurten pääomien siirtelyä paikasta toiseen) ja täten lisätä talousjärjestelmän vakautta ja hillitä ylikuumenemisia. Samalla vero ehkäisee uusien lamojen syntyä. Vero itsessään on mitättömän pieni yksittäiselle sijoitukselle, mutta kertautuu kohtalaisesti, mikäli rahavarantoja siirrellään aktiivisesti, eli harjoitetaan päiväkohtaista kauppaa. Verona Tobin-Spahn-vero on äärimmäisen tehokas: sillä saadaan samaan aikaan kerättyä varoja sekä ohjattua sijoitustoimintaa yhteiskunnalle edulliseen suuntaan. Vero on myös niitä harvoja keinoja, joilla kansallisvaltiot voivat pyrkiä hallitsemaan globaalia taloutta.

Rahoitusmarkkinaveron kritiikki liittyy pääasiassa päiväkohtaisen kaupan kustannuksiin: pankit ja eläkevakuutusyhtiöt pelkäävät aktiivisen salkunhoidon aiheuttamia kustannuksia ja uhkailevat toiminnan siirtämisellä ulkomaille. Sen verran täytyy kuitenkin ampua huhuja alas, ettei mikään pankki varmasti aio koko toimintaansa minnekään siirtää 0,1 % veron takia. OP:n pääjohtaja Reijo Karhisen mukaan OP:n osalta kyse olisi vain muutamista ihmisistä. Pankit valittavat, koska kyse on heidän voitoistaan. Itse epäilen myös eläkevakuutusyhtiöiden lausuntoja liioitelluiksi. Epäilen siksi, että varmasti eläkevakuutusyhtiötkin muuttaisivat sijoituskäytäntöjään passiivisen pitkäaikaisen sijoittelun suuntaan veron astuessa voimaan – ja juuri tämähän on koko veron tarkoitus. Lisäksi kokonaan keskustelematta on, että koskeeko koko vero eläkevakuutusyhtiöitä lainkaan. Suomen kannalta asia on olennainen, sillä Suomessa on EU:n ainut täysin rahastoihin perustuva eläkejärjestelmä.

Rahoitusmarkkinaveron suurin haaste on siinä, että sen käyttöönotto houkuttelee joitain maita jäämään vapaamatkustajiksi ja pörssiveroparatiiseiksi veroa soveltavien maiden keskellä. Nämä maat epäilemättä voisivat hyötyä siitä, että saisivat yksinoikeuden kansainväliseen verottomaan spekulatiiviseen kauppaan. Kokonaisuuden kannalta tämä on ongelmallista, sillä spekulaation kitkeminen olisi koko maailmantalouden etu. Suomen kannalta ongelma lienee lähinnä Ruotsi, sillä suurin osa Suomen pankkitoiminnasta on jo nyt yleispohjoismaisten yhtiöiden hallussa. Ruotsi taas ei ole ilmaissut kiinnostustaan osallistua veron toimeenpanoon millään lailla – mikä lienee oikeistohallituksen siunaus.

Väitän, että ongelmista huolimatta rahoitusmarkkinaveron toteen saattaminen on Suomen pitkän aikavälin etujen mukaista. Akuutein ongelma on tiettyjen spekulatiivisimpien rahoitusinstrumenttien siirtyminen Ruotsiin. Kuitenkin pitkällä aikavälillä, kun rahoitusmarkkinavero saatetaan voimaan koko EU:n alueella, tulee tämä ongelma katoamaan. Mikäli Suomi nyt jättäytyy veron ulkopuolelle, emme pääse mukaan vaikuttamaan siihen, että koskeeko vero eläkevakuutusrahastoja vai ei. Jos Suomi lähtee mukaan tässä vaiheessa, jossa jokainen maa on äärimmäisen arvokas lisä veron toimivuuteen, uskon että Suomi voi neuvotella lopulliseen veroon itselleen edulliset ehdot. Jos jättäydymme ulkopuolelle, tätä mahdollisuutta ei koskaan tule. Ennen pitkää voidaan joka tapauksessa tulla siihen lopputulokseen, että vero joudutaan kuitenkin maksamaan, mikäli aiotaan sijoittaa EU:n alueella - vaikkei Suomi veroon kuuluisikaan. Saksa kyllä kerää veron omaan maahansa kohdistuvista pääomaliikkeistä, kuului Suomi veron piiriin tai ei. Tulevaisuudessa on hyvinkin mahdollista, että vero tullaan ottamaan kaikesta euroissa tapahtuvasta valuuttakaupasta, jolloin pankin sijoitusmaalla ei ole enää merkitystä. Ideaaleintahan toki olisi sopia verosta kerralla koko EU:n tasolla tai laajemminkin, mutta se ei taida olla poliittisesti mahdollista.

En voi kiistää, etteikö asia olisi myös ideologinen: aina voi sanoa, että minä en tee mitään ennen kuin kaikki muut. Sama ilmiö näkyy voimakkaasti poliittisessa keskustelussa ilmastonmuutoksen torjunnasta. Kuitenkin, jonkun täytyy joskus myös olla ensimmäinen. Mielestäni Suomen kannalta paras sauma on nyt 11 muun EU-maan rinnalla.

Miehisyys 2000-luvulla

Ei huolta, tämä kirjoitus ei käsittele Henry Laasasta.

Kenellekään ei silti liene epäselvää, että naisten asema yhteiskunnassa on käynyt läpi valtavan murroksen 1900-luvulla. Muutos on tapahtunut asenteiden lisäksi myös taloudessa: naiset ovat astuneet työelämään ja kehitys on kulkenut ongelmista huolimatta jatkuvasti kohti työelämän tasa-arvoistumista. Taustalla on ollut laajempi taloudellinen muutos yhteiskunnassa, jossa naisten panos kotityössä ei ole enää niin korvaamaton ja välttämätön kuin se oli vielä 1900-luvun alussa. Samalla fyysisen työn merkitys ansiotyössä on vähentynyt ja naiset ovat ohittaneet miehet korkeakoulutuksessa. Tämä kehitys on johtanut sukupuoliroolien murrokseen, mikä on näkynyt erityisesti naiseuden käsityksen murroksena. Moderni nainen kykenee samaan mihin mieskin, ja on lisäksi feminiini ja itsenäinen. Naiset ovat lähteneet rohkeasti muuttamaan yhteiskunnan käsitystä naiseudesta ja liittämään sen osaksi yhteiskunnan modernisaatiota.

Mitä on sillä aikaa käynyt miehille?

Siinä, missä naiseus on pyrkinyt muuttumaan ja löytämään uusia merkityksiä, on käsitys miehestä muuttunut lopunperin varsin vähän viimeisen 100 vuoden aikana. Oikeastaan muutos on tapahtunut vain vastauksena naisten aseman muutokseen: koska naiset ovat tulleet perheen elättäjiksi miesten rinnalle, on miesten täytynyt vetäytyä ainoan elättäjän roolista. Kuitenkin itse käsitys miehisyydestä on muuttunut vain vähän. Kukaan (tai ainakaan kovin moni) ei enää odota naisen ottavan täyttä vastuuta kodinhoidosta ja perheestä. Kovinkaan moni ei vaadi naista heti 18-vuotiaana avioon ja perustamaan perhettä. 2000-luvun nainen on vapaa harrastamaan irtosuhteita ja keskittymään urakehitykseensä, mikäli hän niin haluaa.

Kuitenkin vuonna 2012 mieheltä odotetaan aika pitkälti samaa kuin vuonna 1900: vakaita tuloja ja asemaa työelämässä, parisuhdetta, tarvittaessa kykyä elättää perhettä, aseellista maanpuolustusta, fyysistä vahvuutta sekä perinteistä jämäkkyyttä ja miehisyyttä.

Kuitenkaan modernissa yhteiskunnassa kaikki miehet eivät kykene sopeutumaan perinteiseen muottiin. Samaan aikaan, kun menestys työelämässä nähdään naiselle mahdollisena elämänpolkuna, ja vaaditaan naisille tasaveroista asemaa työelämässä kuin miehille, vaaditaan silti edelleen mieheltä enemmän tai vähemmän menestyksekästä urapolkua. Tässä on se ristiriita, että kun naiset entistä voimakkaammin ottavat valtaa työelämässä (mikä on mielestäni positiivinen asia) ei voi olla niin, että samalla jokaiselta mieheltä sanattomasti vaaditaan korkeaa statusta. Naisten lisätessä panostaan työelämässä ei voida enää vaatia, että jokainen mies asettaisi työelämälle samanlaisen panoksen kuin 1900-luvulla. Samoin ei mielestäni nykynaisten tulisi vaatia parisuhteessakaan, että miehellä täytyy aina olla vähintään yhtä korkea asema koulutuksessa tai työelämässä kuin naisella (mikä ainakin kyselyjen mukaan usein on asian laita). Tai voihan sitä vaatia, mutta sitten pitää olla varautunut elämään ilman miestä tai lakata vaatimasta tasa-arvoa työelämään.

Millainen olisi sitten miehen rooli 2000-luvulla? Nähdäkseni naisten laajamittainen mobilisoituminen työelämään, sekä samanaikainen vuosittaisen työajan väheneminen, mahdollistavat miehille entistä laajemman panostuksen lastenkasvatukseen, kodinhoitoon ja miksei myös vapaa-aikaan. Osittain esimerkkejä tällaisesta kehityksestä on jo havaittavissa, ja monet miehet ovatkin löytäneet innostuksen esimerkiksi ruuanlaitosta. Vaikkei minulla asiasta mitään tilastotietoa olekaan, niin uskon että ”isä ei ole koskaan kotona” tulee jatkossa olemaan lapselle harvinaisempi kohtalo kuin vielä 80–90-luvulla. Ainakin toivon kovasti niin.

Samalla, kun miehen rooli muuttuu työelämässä, olettaisin roolin muuttuvan myös muilla elämän osa-alueilla. Entisaikaan miehen tuli olla kova ja vahva, mahdollisesti muiden piirteiden kustannuksella, sillä nämä piirteet turvasivat parhaiten perheen elannon. Nykyään vaatimukset ovat toiset. Sosiologisella jargonilla asiaa voisi kuvata siirtymisellä maskuliinisuudesta post-maskuliinisuuteen. Post-maskuliini mies voi panostaa laajemmin esim. tyyliin, estetiikkaan, kirjallisuuteen tai muihin vaihtoehtoisiin elämänsisältöihin. Post-maskuliini mies voi olla elämässään menestynyt, vaikkei täyttäisikään perinteisen maskuliinisuuden tuntomerkkejä henkisesti, fyysisesti tai statuksenkaan osalta. Esimerkiksi keskinkertaisilla kuukausiansioilla elävä suosittu muotibloggaaja saattaa olla elämässään hyvinkin menestynyt, sillä hän pystyy määräämään itse omasta työstään ja elämästään, sekä omaa laajan sosiaalisen verkoston. Perinteisillä mittareilla kaikki maskuliinisuus on hänestä kuitenkin varsin kaukana.

Mielestäni miesten itsensä olisi kyettävä murtamaan vanhentuneet käsitykset sukupuoliroolista samalla tavalla kuin naiset menestyksekkäästi ovat purkaneet käsityksiä naisen roolista läpi 1900-luvun. Olisiko nyt 2000-luvulla miesten aika käydä läpi vastaava muutos? Milloin Suomeen perustetaan lukuisten naistenlehtien rinnalle miehille suunnattu lifestyle-lehti?

Työmatkojen kilometrikorvausten leikkaaminen on oikea suunta

Valtionvarainministeriö kaavailee kilometrikorvausten verovähennysten puolittamista yli 15000 km vuodessa menevältä osalta. Tämä tarkoittaisi pudotusta 45 sentistä 25 senttiin per kilometri. Kuinkas yllättävää lähes kaikki etujärjestöt työntekijöistä työnantajiin vastustavat ehdotettua leikkausta. Vastustus on sikäli ymmärrettävää, kun käydään omalle kukkarolle, mutta yhteiskunnan yleisedun kannalta pudotus on ehdottomasti suositeltava.

Työmatkojen kilometrikorvausten verovähennystä perustellaan työmatkasta koituvien ylimääräisten kulujen korvaamisella. Talouselämä-lehden mukaan korvaus on kuitenkin autonkäytön nykykustannukset huomioon ottaen ylimitoitettu jopa henkilökohtaisella tasolla: keskimäärin kulut jäävät vakuutukset mukaan lukien alle 20 senttiin per kilometri. Työmatkoilla tehdään siis selvää voittoa, mikä on pois vähemmän matkustavien verorahoista.

Toinen hyvä syy verovähennysten leikkuulle on autonkäytön ulkoisvaikutukset. Olen tuonut aiemminkin esille autonkäyttöön liittyviä moninaisia yhteiskunnallisia kustannuksia, eikä suinkaan vähäisin niistä ole pakokaasupäästöjen vaikutus ilmastoon. Muita kustannuksia ovat mm. teitten ja parkkipaikkojen ylläpito, ruuhkautuminen ja melu. Työmatkojen verovähennys heikentää kannusteita etsiä tehokkaita ratkaisuja logistiikkaan ja työpaikan sijaintiin. Se on eturyhmien aikaansaama privileegio, jolla ei ole laajempaa taloudellista tai sosiaalista perustetta.

SAK, Metalliliitto, Suomen yrittäjät ja Veronmaksajien keskusliitto voisivat miettiä vähän enemmän myös autottomia ja lyhyitä matkoja kulkevia jäseniään.

Pankkiunioni eurokriisin ratkaisuna?

Ekonomisti Sixten Korkman otti Suomen kuvalehden kolumnissaan (20.7.2012) kantaa EU:n laajuisen pankkiunionin puolesta. Mielestäni ajatus on pitkän aikavälin kehitystä ajatellen yksi järkevimmistä viime aikoina esitetyistä. Erityisen positiivista Korkmanin mallissa on se, ettei se vaatisi eurobondeja, eli valtion velkakirjojen yhteisvastuuta. Pitkällä aikavälillä pankkiunioni voisi toimia ainakin osaratkaisuna euroalueen rakenteellisiin ongelmiin.

Pankkiunionin ydin on ajatus katkaista pankkien ja valtioiden välinen napanuora ja luoda tämä uusi sidos pankkien ja EU:n välille. Tällöin yksittäisten jäsenmaiden fiskaalipolitiikka ja pankkien kestokyky ei olisi niin voimakkaasti sidoksissa keskenään. Vaikka yksittäisiin jäsenvaltioihin ilmaantuisi ongelmia, säteilisivät ne ongelmat muihin euromaihin vain viennin kautta, eivät pankkikriisin muodossa. Samainen malli on käytössä tällä hetkellä Yhdysvalloista, jossa pankit ovat sidoksissa liittovaltioon. Olisi loogista, kun EU:lla kerran on jo oma keskuspankki, että koko euroalueen pankkijärjestelmää valvottaisiin keskitetysti Frankfurtista. Silloin olisi myös käytännössä mahdollista noudattaa EU:n no-bail-out-lauseketta (joka siis kieltää muiden jäsenvaltioiden tukemisen) ilman välitöntä pelkoa kriisin leviämisestä. Mahdolliset tukitoimenpiteet voitaisiin sitten kohdistaa vaikka työllistämisrahastoihin.

Tällaisessa järjestelmässä ei pankkikriisinkään aikaan olisi tarvetta eurobondeihin tai muihin valtionvelan yhteisvastuisiin. Eurobondien ongelmana olisi nimittäin (Suomen lisääntyvien lainakulujen lisäksi) se, etteivät ne kannustaisi hoitamaan rakenteita kuntoon. Moral Hazard, jossa ajateltaisiin, että kyllä ne muut hoitaa, olisi liian houkutteleva. Jotta eurobondit voisivat olla toimiva ratkaisu, tulisi EU:ssa ensin harjoittaa keskitetysti koordinoitua makrotalouspolitiikkaa (pitäen sisällään mm. finanssi- , raha- ja työllisyyspolitiikan). Se olisi kuitenkin hurja harppaus liittovaltion suuntaan, vaatisi mahdollisesti myös esim. verotus- ja sosiaaliturvakäytänteiden yhtenäistämistä. Pankkiunioni voisi mahdollistaa rakenteiden korjaamisen ilman valtavia vallansiirtoja EU:lle. En näe sillä Suomen kannalta mitään olennaista haittaa, että pankkejamme valvoisi Suomen pankin sijaan EKP. Yhtenäiset käytännöt lieventäisivät taloudellisia shokkeja ja ehkäisisivät uusien kriisien syntymistä. Uskon myös, että olisi varsin realistista odottaa saksalaisella periaatteella toimivalta EKP:lta suhteellisen tiukkaa, jopa suomalaista, pankkivalvontaa.

Tällaisen järjestelmän pystyyn laittaminen tuskin tapahtuu yhdessä yössä. Siten voi olla, että pankkiunioni onkin ajankohtainen vasta, kun mietitään miten EU:ssa voitaisiin ehkäistä tulevia kriisejä. Ensin pitäisi jotenkin selvitä tästä nykyisestä.